Kaikki oli just loksahtamassa paikoilleen, kun oma isä sitten paljasti todellisen luonteensa…. syöksysukellus edessä.

Isä tahtoo mun olevan täydellinen, isin pikku prinsessa jolla kaikki on hyvin ja joka vetää kadulla pepsodent -hymy huulillaan. Mä oon kaukana siitä. Mä en oo pikku prinsessa, eikä mulla oo kaikki hyvin… mutta isäpä koettaakin hanata terapiaa yms. vastaan! Lääkkeet on toinen kompastuskivi: voi sitä raivaria joka seurasi kun isä sai tietää mun olevan taas masennuslääkkeissä… 😞

Isä myös yrittää estää mua tekemästä mun omia valintoja, sen touhu alkaa käydä mahdottomaksi. Se vahtii mun jokaista tekemistä ja huomatessaan ahdistuneen hetken se tulee ”auttamaan” mua – mutta tosi asiassa jokainen sana jonka se sanoo, satuttaa mua vaan enemmän. Se koittaa tehdä musta sen lapsen, joka se haluaa mun olevan, eikä anna mulle tilaa olla se lapsi, joka mä oikeesti oon! 😯🗯️ Tuntuu että mä kelpaa sille todellisena minänäni… että, rakastaako se mua ollenkaan? Ja… jos ei isä, niin miksi kukaan muukaan kelpuuttaisi mut lähipiiriinsä?

Ja mikä on tulos? Mietin koko ajan mitä minusta ajatellaan… Olo on jännittynyt ja kireä jopa hyvien ystävien lähellä, pienessä porukassa omassa kämpässäni. Ja kun tänään sitten menin loman jälkeen kouluun… se oli kamalaa. Aina kun joku edes vilkaisi muhun mun sydän hakkasi niin että ihme ettei se jo pompannut ulos, päässä huimasi ja silmissä sumeni, tuntui että seinät kaatuu päälle.. Mä kestin sitä tunnin verran kunnes sitten pyysin hakemassa sairaslomaa ja nyt mietin että miten ihmeessä mä selviän eteenpäin? Kotona on isä joka ruokkii tota kaikkea – täyttää mun mielen ahdistuksella ja pakolla olla muuta kuin olen, jotain mitä en pysty olemaan… 😭