Heippa,
Piti tulla kirjottaa kun en oikeen voi ketään ”häiritä” vaikka mun ongelma nyt aika suurenlainen onki. Varmaan joillain samoja ongelmia.
Kaiken koetun jälkeen, en vieläkään osaa sanoa EI. Melkeinpä missään asiassa. Jotkut kasvavat, mutta mä vaan junnaan paikallaan ja suurinpiirtein toistan itseäni.
Mun tekis hirveesti mieli kertoa mun ”sankarille” mutta en uskalla enää häiritä koska se on auttanu mua niin paljon☹️ Ahdistaa tosi paljon kun kukaan ei tiedä. En vaan osaa kertoa. Mun piti alku keväästä osallistua sellaseen tukiryhmään, mut valittiinki siihen, mutten uskaltanut mennä kuitenkaan en ole siitäkään sanonut kenellekään etten sielä ollut. Vaan kaikki luulee että olin siinä, taas minä ja mun valehtelut, mut toi on pientä. Se vaan on huono jos paljonki valehtelee niin kohta kukaan ei enää usko.
☹️
Ikävää ettet pysty puhumaan ongelmistasi muille, useille se onkin vaikeaa, myös minulle. Oletko kirjoittanut Net-tukeen tukihenkilöllesi? Eihän se tietenkään ole sama asia kuin kertoa suoraan kasvotusten ihmiselle jonka tuntee, mutta on sekin aloitus. 🙂👍 Ja minun oloani se on ainakin helpottanut.
Olen kärsinyt samasta ongelmasta kuin sinä koko ikäni, en jostain syystä osaa puhua tunteistani, ihan kuin häpeäisin sitä jos olen allapäin. Nyt olen alkanut opettelmaan sitä että puhun asioista, lähinnä ystävälleni. Vanhemmilleni en kyllä vieläkään osaa puhua, en ainakaan isälle jonka kanssa välini eivät ole kovin kehuttavat. Onko sinulla ystävää, kummitätiä/setää tai jotain muuta ihmistä jolle voisit kertoa, tai miksei vanhemmillekin, mutta ehkä aluksi on helpompi uskoutua vaikka ystävälle.
Tiedän tunteen miten ikävältä tuntuu kun kukaan ei tiedä miten paha olo on, itselläni niin meni yli puoli vuotta kunnes eräänä päivänä vain kaikki sortui ja minun oli pakko itkeä tillittäen purkaa kaikki ulos äidilleni. Itseäni on helpottanut puhumisessa (lähinnä ystävälle) se, että olemme silloin vaikka kävelemässä emmekä istu pienessä huoneessa vastapäätä tuijottamassa toisiamme. Ei tämä välttämättä kaikille tepsi, mutta minusta on jotenkin luontevampaa ja helpompaa puhua niin, kun ei joudu toisen tuijotuksen kohteeksi. Jos et vieläkään pysty puhumaan, niin kirjoita vaikka kirje (onhan se toki hölmöä, mutta yksi mahdollisuus). Toivon että pystyisit uskoutumaan muille vielä joskus, ja toivottavasti lähiaikoina. Kenenkään ei tarvitse kantaa koko taakkaa selässään, vaan pidetään toisistamme huolta! 🙂🌻