Nää asiat mitkä täs nyt vaivaa mua nii on aika pieniä, mutta kun niitä kerääntyy niin niistä rupee ahdistumaan ja kirjoitan tänne näistä nyt, kun en tiedä että tarvitsenko jotain ammattiapua näihin vai olisiko jollain jotain ehdotuksia mitä voisin itse tehdä, että ne ei enää vaivaisi?

Tää tällanen pahimmillaan oleva ahdistus alkoi siitä kun puolvuootta sitten jäin poliiseille kiinni juomisesta ja kotona porukatkin sai tietää. Siitä tuli kauhea juttu kotona, tietenkin. Ja seuraavat pari kuukautta kotona oli aika vaikeaa. seurauksia oli esimerkiksi, että en saanu nähdä ketään mun kavereita about kuukauteen, paitsi koulussa. Välillä sitte jäin suoraa koulusta niiden kanssa käyttäen jotain ihme tekosyitä, mutta tosi harvoin. Se oli ihan hyvä, koska ennen sitä kiinnijäämistä olin vähän rappioitunu muutenkin. Kavereita mulla ei sitte pahemmit ollutkaan kun ne rupes koulussakin välttelee mua aina. ehkä ne ei sitten oikeita kavereita ollutkaan kun ei niitä vaikeina aikoina yhtäkkiä enää ollutkaan. olin aika yksin, mutta onneksi oli kesäteatteriharjoitukset meneillään missä olin mukana. se jotenkin pelasti mun kesän ku oli aina joku paikka mihin mennä ja harjoitukset ja esitykset olivat todella tiiviisti en kerinnyt edes ajattelemaan tapahtuneita. oli mulla ihana poikaystäväkin silloin. teatteri on muuteki mun intohimo ni sitä oli kiva sitte tehä. esitykset sit kuitenki loppu siin elokuussa ja mun poikaystävä kerto et se oli pettäny mua joten erottii sitte eikä ollu enää teatteriakaa eikä kavereitakaan kyllä, ei varmaan koko kesänä pidetty yhteyttä kauheesti enkä oikein vieläkään tiedä miksi. välillä aina yritin heil soittaa ja pikasesti joskus nähtiinki jossai.

koulut alko ja menin amiksee ja entiset kaverit on lukiossa. yleensä tutustun tosi nopeesti ihmisii mut tuol amikses meiä luokka on iha eristäytyny muusta koulusta ei oikee ikin oo taukojakaa samaa aikaa muiden kanssa ni on vaikee nähä muitaku omii luokkalaisii. muutamii hyvii ystävii oon luokalta saanu onneksi mut kaikki asuu tosi kaukana eikä niitä oikeen voi vapaa ajalla nähdä. ja oon muutamas eri nuorten teatterissa on mulla sielläki kavereita mut ei me koskaa vapaa ajalla nähä eikä ne oikee oo muutaku teatterikavereita. tuntuu että oon ihan yksin eikä mulla oo ketää kelle puhuisin, eioo perheenjäseniinkää mitkää kehuttavat välit. tuntuu että mulla ei oo enää muuta elämää ku teatteri ku se on ainoo juttu mitä osaan, kohta varmaa kyllästyn siihenki. tuntuu että oon epäonnistunu kaikessa. perhesuhteissa ja ei siitä parisuhteestakaa tullu mitää entiiä että mikä mussa oli vikana sitä pettämis asiaa me ei kunnolla sovittu lähin vaa paikalta eikä sen jälkee puhuttu mitään ku ei se jätkä viittiny edes yhteyttä ottaa.

Opiskelen media assistentiksi ja oli kiva päästä amikseen kun ajattelin, että siellä ihmiset on aikuisempia kuin jossain yläasteella. oon ollu ala asteella kiusattuna ja yläasteella mulle aina huomauteltiin kaikesta ja vittuiltii ja alistettiin mut en esitin etten ota sitä mitenkää itteeni, enoo semmone joka osais sanoo aina takas. mut se sama jatkuu viellä amiksessaki, kaikki mitä sanon tai teen on väärin meiä yhen luokkalaisen mielestä, ja kaikki tietysti on hänen puolella ja ovat samaa mieltä tottakai. mun töitäki mitä oon tuolla tehny nii on haukuttu en tajuu miten ihmiset jaksaa aina valittaa just mulle kaikesta se huonontaa mun itsetuntoo tosi paljon ja tuntuu et oon jo ihan pohjalla ku en luota itteeni yhtää enää, oon pitkää aatellu hakee teatterikorkeesee mut nyt on ruvennu tuntuu siltä että ehkei pitäisikään hakee jos saan taas kuulla et oon niin surkee. se oli ainut valo tulevaisuudessa. en jaksa sellasta enää oon niin kyllästyny tähän kaikkeen. oon yrittäny parille kaverille tästä puhuu mut jotenki alkaa tuntuu että ketään ei oikeestaan kiinnosta ni en turhaa jaksa rupee valittaakkaa omista asioista, koska yleensä jos angstaan jotain niin ne rupee heti kertomaan omista ongelmistaan eikä koskaa kuuntele mua. niitä on kiva auttaa mutta olis kiva jos joku kuuntelis muaki välillä.

anteeksi jos viesti oli vähän sekava ja varmaan kuulosti vähän teinimäiseltä turhalta angstaukselta, ja tiiän et nää ongelmat eioo niin isoja ku ne vois olla mut en kuitenkaa haluu jatkaa näin ku haluisin olla vaa taas onnelline mut en oikeen tiiä et miten se olis mahdollista. Kenelläkään neuvoja pitäisikö tehdä jotain?