mielenkiintoinen tilanne siulla. itelläni vähä samantyylinen "kaksoiselämä" tilanne. muille yrittää saaha näkyville sellasen superpositiivisen puolen mut kotona yksin nyhjääminen tuntuu usein normaalimmalta. tai no yksin ja yksin, joskus tykkään ottaa pullon kaveriks. se auttaa aina sen hetken, tulee lennokas olo ja ei tarvi keskittyä mihinkään ulkopuoliseen vaan ainoastaan siihen mitä sillon just tekee, oli se sitte ihan vaan surffailua tai vaikkapa kitaransoittoa. mut sit kuitenki seuraavana päivänä jo tuntuu samalta ja ehkä hetken pahemmaltaki. jotenki oon pystyny elämään masennuksen yms kanssa jo semmoset kaheksan vuotta, täysin oman tahdon ja parin kaverin auttavan käden kanssa. pystyisin ehkä jatkamaan näin pidempäänki mut on jotain asioita joita haluan oikeasti ja joissa tämmöset asiat todennäkösesti kaataa koko homman.

ootko ihan tosissas ajatellu "julkistaa" ongelmas vai onko siihen koko ajan tulossa joku este joka sitten siirtää sitä? vai pelkäätkö muitten suhtautumista? kannattaa käydä nuo asiat mielessään läpi pari kertaa. todennäkösesti se on vaan sisusta kiinni.

Hei.oon nyt jonku aikaa lukenu näitä toisten kirjotuksii kunnes nyt rohkaisin itseni kirjottamaan tarinani.
Oon peruskoulussa ylä-asteella.en tiedä mitä tää mun tilanne on.
Minut tunnetaan iloisena ja nauravana tyttönä,mutta sitä minä en todellisuudessa ole.
En tiedä miksi teen niin,mutta aina esitän kavereilleni olevani iloinen ja että asiani olisivat kunnossa. Vaikka todellisuudessa niin ei ole.Kotona minulla on todella vaikeaa, äitini juo liikaa ja kunhan on sekaisin niin hänen vihansa kohdistuu muihin perheeseen,etenkin minuun.
Pelkään äitiäni ja se ei kai ole ihan normaalia.

Koulussakaan ei mene niinku pitäisi.Minulla on usein voimakasta päänsärkyä ja väsymystä.
Myös huimas ja pyörtyily kohtauksia saan.Usein puran pahaa oloani alkoholiin.
On niin paha olla.Vain parhaat ystäväni tietävät tilanteesta ja koittavat auttaa..😞

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä.Olen usein viilellyt ja koittanut oksentaa pakolla.
Olen myös suunnitellut pari kertaa itsemurhaa.Tiedän etten enää kauaa jaksa.
Joten jos löytyy kohtalotovereita niin kertokaa mitä teen. kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea tarinani 🙂

Hei!
Sun kannattaa varata aika esim. psykologille, niin se osais auttaa eteenpäin, ja sille voi puhuu kaikest..
Minäki olin ennen semmonen ilonen ja porukan hauskuuttaja..
Toivottavasti rupeat voimaan paremmin 🙂🌻

Minä koen myös eläväni "kaksoiselämää".

Tiedän, että minut tunnetaan iloisena, vahvana ja sosiaalisena ihmisenä. Jotenkin en vain pysty myöntämään kenellekään, että minun on paha olla.

Asun yksin, ja suhteeni yksiööni ristiriitainen. Toisaalta haluan paeta sinne kaikkia ihmisiä, jotta minun ei tarvitisi piilotella "naamion" takana. Toisaalta kuitenkin joka kerta kotiintullessa koen paikan ahdistavana vankilana, jossa olen yksinäisyyteeni tuomittu.

Ennen nykyiseen asuinkaupunkiini muuttamista minulla oli jo kiinteä, läheinen ystäväpiiri kotipaikkakunnaltani. Opiskelin vuoden eräässä toisessa kaupungissa ja sieltäkin sain muutaman sydänystävän. Siksi tänne muuttaessani en tarkoituksellakaan muodostanut uusia ystävyyssuhteita, ajattelin vain, että minulla on jo tarpeeksi ystäviä. Vanhoihin ystäviin pidän toki yhteyttä, mutta aina tuntuu, että yhdessä ollessamme kaikki keskustelu keskittyy heidän elämänsä ympärille, sillä heillä on elämä! Kaikki jo olettavat, ettei minun elämässäni suuria tapahdu, eikä minun kuulumisiani juuri kysellä.

Nyt olen siis valtavan yksinäinen ja muutenkin masentunut. Minulla on paljon paineita koulun takia, mutta en saa mitään tehtyä. Mietin usein, kenelle voisin kertoa masennuksestani ja miten sen tekisin. Olen varma, että jos yrittäisin puhua, en pystyisikään. Esittäisin vain taas sitä iloista ihmistä, jona minut tunnetaan. Luulen, että minun on jotenkin myöhäistä ystävystyä viime syksynä tutuiksi tulleiden koulukavereiden kanssa. Ystäväpiirit ovat jo kutakuinkin muodostuneet, ja olen tainnut jäädä ulkopuolelle. Nyt tarvitsisin kipeästi ystävää, mutta en kehtaa ottaa keneenkään yhteyttä..

Minulla on läheinen suhde äitiini, ja tiedän, että hän haluaisi auttaa, jos vain tietäisi. En kuitenkaan pysty hänellekään myöntämään "heikkouttani". Hänellä on minusta yltiöpositiivinen kuva. Olen tytär, joka on sosiaalinen ja menestyvä, tytär, joka pärjää maailmalla. Monesti puhelimessa toivon, että hän jotenkin huomaisi, ettei kaikki ole kunnossa ja kyselisi vointiani. Yritän pitkittää puheluita tai monesti saatan keksiä tekosyitä soittaa.. kysyn vaikka jotain reseptiä, vaikka en sitä tarvitsisikaan. Minulla on monesti valtava ikävä äitiäni, vaikka olen jo "iso tyttö".

Itken paljon ja joskus kyyneleet karkaavat esimerkiksi ulkoillessani. Silloin salaa toivon, että joku tuntematon ohikulkija huomasi hätäni...

Mulle tuo siun kuvaama kaksoiselämä on ihan liiankin tuttua.
Tilanteestani ei tällä hetkellä tiedä kuin avopuoliso ja terapeutti.
Vanhempani eivät ole koskaan tienneet. Mulla on takana syömishäiriötä kohta n. 8vuotta; enemmän anoreksia tyyppistä, mutta mikään luuranko en ole koskaan ollut. Olen ollut ja olen edelleen itsetuhoinen sekä masentunut. Kaikki pitävät minua kuitenkin äärettömän iloisena, nauravana, avoimena ja sosiaalisen yms.. Välillä tuntuu, että kaikki vain kaatuu päälle, kun en enää jaksa tätä showta. Ja kuitenkin sitä vain tulee jatkaneeksi... Joka aamu ennen yliopistolle lähtöä meikkaan, pidän sitä omana "suojakilpenä", se auttaa pitämään kestohymyn ja peittää pahan olon.

Ketjun alkupeäriselle kirjoittajalle tahdon sanoa, että en kehoita laihduttamaan itseäsi anorektiseksi luurangoksi. Se ei ratkaise sinun ongelmiasi, se vain pahentaa oloa ja tilannetta. Tie siihen suuntaan on vielä paljon helpompi kuin tie takaisin ylös.. Usko pois, mä sanon kokemuksesta. Tsemppiä!