Minulla on todella syvä kaipuu lapsuuteen,tahtoisin vaan taas olla se pikku tyttö joka touhuaa tossa meidän pihalla kavereiden kanssa aamusta iltaan. (Olen asunut samassa pihassa koko ikäni)
En tiedä johtuuko tämä siitä että minun kuuluisi muuttaa pihalta pois jotta olisi helpompi irttottautua tuosta kaipuusta vai pitääkö tämä vaihe vain käydä läpi ja se on ohi.
Toinen mikä minut saa ahdistumaan on se että pitää alkaa olemaan iänpuolesta vastuullinen aikuinen ja tuntuu siltä että tahtoisin pitää tämän minäni läpi elämän enkä tahtoisi muuttua.
Pienenä jo halusin olla Peter Pan joka ei koskaan kasva aikuiseksi,koska minusta silloin aikuiset joutuivat tekemään liian vaikeita päätöksiä ja ne ekivät myös typeriä asioita.
en nyt oikeen osannut pukea sanoiksi tät minun asiaa mutta toivottavasti joku ymmärsi tästä jotain🙂
Nesu kirjoitti 26.9.2007 10:30
Minulla on todella syvä kaipuu lapsuuteen,tahtoisin vaan taas olla se pikku tyttö joka touhuaa tossa meidän pihalla kavereiden kanssa aamusta iltaan. (Olen asunut samassa pihassa koko ikäni)
En tiedä johtuuko tämä siitä että minun kuuluisi muuttaa pihalta pois jotta olisi helpompi irttottautua tuosta kaipuusta vai pitääkö tämä vaihe vain käydä läpi ja se on ohi.
Toinen mikä minut saa ahdistumaan on se että pitää alkaa olemaan iänpuolesta vastuullinen aikuinen ja tuntuu siltä että tahtoisin pitää tämän minäni läpi elämän enkä tahtoisi muuttua.
Pienenä jo halusin olla Peter Pan joka ei koskaan kasva aikuiseksi,koska minusta silloin aikuiset joutuivat tekemään liian vaikeita päätöksiä ja ne ekivät myös typeriä asioita.
en nyt oikeen osannut pukea sanoiksi tät minun asiaa mutta toivottavasti joku ymmärsi tästä jotain🙂
Varmaan itse kukakin tahtoo olla se huoleton palosammuttimen korkuinen otus, joka joskus oli. 🙂 Mutta toisaalta, jos olotila on jatkuva, niin vaikeuttaahan se elämää... Asiat pitäisi pystyä jättämään taakseen, kun ne ovat ohi. Se sattuu pahastikin joskus, mutta tunteet pitää puhua jollekin ja pitää hyvät muistot jossakin sydämensä sopukassa piilossa pahalta maailmalta tai sitten unohtaa kaikki ja elää elämäänsä eteenpäin. Itse en vielä ole onnistunut kummassakaan ja tuntuu että olen jatkuvasti tyhjän päällä ja mikään ei ole varmaa. Itken todella usein, eivätkä kyyneleet millään riitä surun purkamiseen. Häpeän sitä että tunnen niin voimakkaasti ja en osaa elää oikein... En vaan jaksaisi mitään enää -.-
Niin..olet oikeassa,mutta ehkä tää on vaihe joka pitää ylittää...
Niinhän se on. Ja sen ylittäminen vaatii paljon voimia. Siihen tarvitsee läheisiä avuksi. Elämästä pitää löytää jotain mikä on yhtä hyvää kuin se lapsuus. Jos sellaista ei löydy niin sitten pitää vaan löytää jotain mikä on parempaa kuin sen kaipaaminen, jotain mikä kuitenkin on tavoitettavissa, toisin kuin lapsuuteen palaaminen.
Niin totta...minulla on muuten asiat ihan hyvin että en näe estettä itelleni ettenkö tämän rumban jälkeen taas matkaisi eteenpäin.. 🙂
paitsi ehkä yhksi este mikä pitää tämän jälkeen sekvittää..ja se on se kun parisuhde tuntuu jämähtäneen paikoilleen,mutta eiköhän se sitten kun saan ajatuksen tästä pois..
Kyllähän sitä usein kyyneleet tippuu kun katselee vanhoja valokuviakin,joskus kaikki oli niin viatonta ja huoletonta.Lapsena halusi olla paljon vanhempi ja nyt sitten paljon nuorempi,on tämä elämä kummallista.Vaikka kai silloinkin jo jonkun verran ainakin itselläni murheita oli,mutta ei niitä kauaa jäänyt miettimään,tai sit aika vain kultaa muistot.Silloin oli vain elämän tärkein kysymys,että mitäs ja kenen kanssa huomenna leikitään.Jostain pitäisi löytää se elämänhalu takaisin ja kyky tuntea asioita yhtä aidosti ja palavasti kuin silloin joskus.Nykyään ei oikein mistään jaksa enää innostua ja mikään ei tunnu miltään.Kun jotain mukavaa tapahtuu,alkaa jo miettimään että kohta sekin on ohi.
Viime aikoina olen alkanut syömään kauravelliä ja kävelen nallekarhu kainalossa. Sit ku pitäs olla menos eteenpäi mut tuntuu et otan kokoajan harhaaskelia taaksepäin. 😐
Niin.. kun ei tarvis kantaa vastuuta eikä ajatella omilla aivoilla.
Joskus kaipuu lapsuutta on niin kova että se sattuu fyysisesti.
Sattuu, viiltää, tukahduttaa ja ahdistaa.
Että sais kiivetä jonkun syliin.
Että sais olla pieni.
Vihaan jokaista aamua.
Vihaan sitä että mun täytyy olla aikuinen.
Vihaan sitä ettei kukaan huolehdi minusta (en edes minä itse)
Vihaan sitä että tunnen olevani turha, koska en ole enää riippuvainen toisista ihmisistä.
Niin kuin iän puolesta.
Mulla ei oo enää oikeutta tarvita.
Aikuistuminen on niin tyhmää.
Sillon jää yksin ihan kokonaan.
Kukaan ei enää välitä.
Ei kukaan.
Minun mielestäni, vaikka ihminen kasvaa ja olisi aikuinen, ei tarkoita sitä etteikö saisi olla samalla lapsi. En ymmärrä sitä, miksi ihmiset on niin avara katseisia ettei aikuinen ihminen voisi pitää lapsen lailla hauskaa. Jos ei ole vielä valmis kasvamaan aikuiseksi ja ottamaan kaikkea vastuuta itse, ei siihen ole mitään syytä kiirehtiä. Mailmakaikkeus pitää huolta kaikista ja antaa jokaisen kasvaa omaa vauhtiaan.
Vaikka menneiden on annettava virrata ohitse, ja tarttua nykyhetkeen ja hyväksyä tosiasiat, esimerkiksi juuri aikuiseksi kasvamisen. Kun olet aikuinen, voit olla lapsen kaltainen (tietysti rajansa kaikella). Ota vastuuta sen minkä koet olevasi valmis ottamaan ja anna ajan kulua.
vaikka olemmekin jo mahdollisesti aikuisia, ei anneta sisäisen lapsen kadota!
tuo kuulosti niin tutulta. Itsekin haluan aina välillä olla se viisi vuotias josta äiti piti huolen, mutta minulla se ei ole jatkuvaa ja kyllähän se vaikeüttaa elämää jos näin on. Jos löytäisit tämän hetkisestä elämästä jotain positiivista niin olisiko kaipuu lapsuuteen lievempi? itselläni ainakin on näin. Kun löydän ihanan ihmisen olen yhtäkkiä niin kiitollinen etten ole se viisi vuotias