Kaikki on sekavaa, ja pää hajoaa!
Tuntuu typerältä tulla tänne uikuttamaan.. varsinkin, kun en muutenkaan ole mitenkään avoina tyyppiä. Mutta siis.. jotenkin tuntuu että on pakko saada kirjoittaa jollekkin jotain. Tai jonnekkin. Kaikki tämä mitä olen saanut kokea elämäni varrella, ei mitenkään mahdu yhdelle paperille. Toivoisin joskus, että ongelmani juontuisivat itsestäni. Mutta minun on myönnettävä, että ne kumpuavat perheestäni.
Olen seurannut ikäni isäni alkoholin käyttöä. Odottanut pienenä kahden aikaan yöllä kun isä tulee taksilla kapakasta kotiin, ja aukonut ovia tuon edessä kun äiti on vienyt isää nukkumaan. Rahatilanteemme huononee kokoajan, ja joudun kuuntelemaan ja käsittelemään sitä kuin aikuiset. Itseasiassa jo kolmosluokalta, luulisin. Olen nyt 14 (juuri täyttänyt), ja asiat tuntuivat menevän jonkin aikaa sitten parempaan suuntaan, kunnes seinät taas kaatuivat. Tai itseasiassa niin on käynyt kokoajan. En oikeastaan osaa pysähtyä nauttimaan niistä hetkistä, kun kotonani ei huudeta, riidellä tai juoda, koska tiedän että enää päivä ja se kaikki alkaisi kuitenkin uudestaan. En pysty keskustelemaan äitini kanssa, koska hän on minusta jossain määrin naiivi eikä tajua siirtävänsä pahaa vain eteenpäin kertomalla kaiken minulle ja sisarilleni jotka ovat jo muuttaneet pois. Hän ei osaa myöntää olleensa väärässä eikä osaa keskustella isän kanssa järkevästi vaan huutaa ja karjuu.
Isäni koki juomisessa jonkin aikaa sitten ääripään, kun tajusi alkavansa näkemään harhoja ja kuvittelemaan omiaan alkoholisoituneena. Hän lupasi lopettaa juomisen, mutten usko että lupaus pitää. On häntä niin monta kertaa kapakasta haettu ja katseltu juovan viikkoja putkeen. Turpaansakin on saanut kapakassa, niin että sairaalaan viety. Meillä on kokoajan raha huolia, eikä asiaa auta kiero velipuoleni (kuin lastensadusta..)ja isäni exä. Velipuoleni (25v) kusettaa isääni minkä ehtii ja sotkee tätä yhä syvemmälle paskaan eikä isäni tunnu tajuavan sitä. Joku kesä isäni vehtasi exänsä kanssa, ja muistaisin sen kesän olleen hirvein elämässäni. Niin paljon riitaa, läpi kesän.
Kaikkein pahinta on, että olen koko tämän ajan olen kokenut pahaa oloa enkä tunnu saavan siihen helpotusta mistään. En suostu kertomaan ongelmistani kellekään, koska tiedän etteivät he ymmärtäisi kuitenkaan asian vakavuutta. Sanat eivät riitä kertomaan tätä kaikkea paskaa jota niskaani kaadetaan. Noin yli vuosi sitten sorruin viiltelemään, ja jäljet ovat kädessäni vieläkin. Ikävä kyllä, äitini huomasi nämä jäljet tänään, ja asiasta syttyi ilmiriita. Väitin kiven kovaan jälkien johtuvan kissastamme, jota kesytin kauan sitten. Mutta en ihmettele etteivät uskoneet. Isäni tuntui ymmärtävän, ja kun hän kysyi äidiltäni minkä takia viiltelyä ylipäätään tehdään, myöntyi hän heti että pahaa oloa minulla varmasti on ollutkin ja että hän ymmärtää sen. Isäni puhui että hänen ja äidin olisi tehtävä tähän taloon muutos. Hän tarkoitti että heidän molenpien pitäisi lakata huutamasta ja riehumasta. Äiti naiivisuudessaan veti herneen nenäänsä ja oli kuin isä olisi syyttänyt häntä kaikesta. Ei mitään järkevyyttä taaskaan. Hän asuttautui sitten hetkeksi mummolaan ja nyt pitää mykkäkoulua, niin kuin hänellä olisi jotain ongelmia.
En tiedä mihin tämä johtaa, mutta olo on niin järkyttävän hirveä, ja tuntuu jälleen että aiheutin noille kahdelle riidan. Toivon kovasti, etteivät he ilmoita minua minnekkään psykologille, tai varsinkaan siskoilleni. En ikinä pystyisi katsomaan heitä silmiin. Mutta todennäköisesti äiti on jo soittanut heille, niin kuin aina kaikesta. Kaikenlisäksi siskoni syyttäisi kaikesta kuitenkin kaveriani tästä… En yksinkertaisesti tiedä miten jaksan keskittyä enää mihinkään!
Olen myös huomannut, että en taida tuntea enää nälkääkään. Tajusin asian, kun siitä puhuttiin terveystiedon tunnilla. Minä tosiaan syön ehkä vain kerran päivässä aina arkisin (kouluruokailu), jos silloinkaan. Tämä kaikki paha olo vie haluni syödä. Aina kun ajattelen jotain muuta, mahastani ylöspäin rintaan nouseva .. sanotaanko vaikka puristus, muistuttaa minua aina tästä paskasta. En ymmärrä miten olen lipsunut tähän. Olen _aina_ ollut vahva mieleltäni. Olen aina kestänyt kaiken. Olen aina sanonut pärjääväni itsenäisesti, ja olen aina ottanut vastuun kaikesta tekemästäni. En halua vieläkään pyöriä säälissä, tai saada sitä kavereiltani. Minun oli pakko vain kertoa tästä kaikesta..
Pystyn hyvin samaistumaan ajatuksiisi. Olen itse asunut 15-vuotta alkoholisti perheessä. Nyt onneksi asun jo itsenäisesti, vaikka äitini humalaiset soitot voivat romahduttaa mieleni viikoksikin, vaikken häntä niin usein enää näe. Alkoholistiperheessä kärsivät kaikki siellä asuvat, vaikka vain yksi ihminen juo.
Lapsista tulee yleensä aina vahvoja, minäkin kasvatin kovan ulkokuoren jotta kukaan ei voisi vahongoittaa ja loukata minua, aina olen pärjännyt ja monta vuotta olin kertomatta perheemme asioista kenellekään, koska salailuun olin lapsesta pitäen kasvanut.
Muistan että ala-asteella ollessani äitini kertoi jopa mitä terveydenhoitajalle pitää sanoa jos se kyselee kotioloista jotakin. Niinpä aina sanoin kaikille, että kotona menee hyvin ja saan lämpimän ruuan joka päivä vaikka näin ei oikeasti ollut. 15-vuotiaana mulla oli jo niin paha olla, että halusin pois kotoa.
Tuntuu että jos asiat eivät muutu, olisi parempi kuolla kuin kestää kaikkea sitä paskaa. Aina kaikki lupaukset petettiin, en tähän päivään mennessä ole oppinut uskomaan kenenkään lupauksiin. Koskaan ei ollut rahaa mihinkään eikä mitään oikeaa ruokaakaan. Kenellekäänb ei voinut puhua. Kotona riideltiin jatkuvasti ja aina välillä oli jompikumpi putkassa yötä. Ei voinut nauttia niistä hetkistä kun vanhemmat olivat selvinpäin koska odotin vain millon riitely taas alkaa..
Sitten sainkin muuttaa perhekotiin ja nyt omassa rauhassa asustelen jo vuokralla. Ja käyn terapiassa purkamassa lapsuutta, johon liittyy kaikkea mitä lapsen ei tarvitsisi kokea, koska sen takia olen sairastunut masennukseen ja ahdistushäiriöön.. Nyt tulee taas joulu ja pitäisi mennä käymään perheen luona.. Toivottavasti ei tämäkin joulu pääty juopotteluun ja riitelyyn..
Sinulle kokemuksella voin sanoa, että kannattaa varata aika esimerkiksi nuorisopsykologille, minulla oli erittäin vaikea ensin alkaa puhumaan, mutta pikkuhiljaa kaikki alkoi avautua ja paha olo helpottua. Välillä tuntui ettei kukaan oikeasti voi ymmärtää miten paha olo mulla on, mutta kyllä ainakin ammatti-ihminen ymmärtää.
Yhdelle kaverille kerroin ja hän välillä vähätteli ongelmiani, mikä ei ollut mukavaa.. Muille kavereille en ole koskaan kertonut mitään. Nykyään terapia on viikon kohokohta kun siellä ei tarvitse esittää mitään tai valehdella🙂 Tietenkin jos sinulla on kaveripiirissä joku hyvä ystävä, niin voi helpottaa jos kerrot vaikka hänelle? Tai jos sinulla on joku sukulainen, joka voisi ymmärtää? Tai voithan kirjoitella tännekkin, minä ainakin mielelläni keskustelen kanssasi🙂🌻