Kaikki kaatuu päälle
Olen täällä taas. Viimeksi kirjoittelin tukinettiin joskus vuosina 2004-2005 tai jotain sinne päin. Silloin olin toipumassa hankalasta parisuhteesta (tai ehkä ennemminkin suhteista). Ehkä osa niistäkin jtuista ja varsinkin peruskoulussa tapahtunut koulukiusaaminen vaikuttavat edelleen jossain taustalla, vaikken niitä päivittäin ajattelekaan.
Nyt kuitenkin tuntuu taas siltä, että kaikki kaatuu päälle, enkä pysty mihinkään. Pitäisi opiskella, kirjoittaa kandintyötä, valmistua ensi keväänä, keksiä jatko-opiskelupaikka tai töitä, päättää missä maassa asua jatkossa (Olen tällä hetkellä vaihdossa ulkomailla, ja sitä ennen opiskelen kaksi vuotta toisessa Euroopan maassa, jonne pitäisi vielä palata viimeistelemään tutkinto.)
Paperihommia on hoitamatta, raha-asiat retuperällä, en saa mistään otetta. Valvon yöt, ja nukun usein päivisin jopa viiteen iltapäivällä, en halua tehdä mitään, jätän luentoja väliin, väistelen deadlineja typerilla tekosyillä. En ymmärrä miten olen saanut itseni tähän jamaan taas, enkä tiedä mitä tehdä. Tekisi mieli vaan jättää koulu kesken, hankkia töitä ja aikaa miettiä elämääni uudelleen, toisaalta se tuntuisi luovuttamiselta. Pitäisi kai viimeisillä voimilla hoitaa tämä lukuvuosi putkeen, ja sitten olisin oikeasti vapaa. Tiedän että kesken jääneet opinnot jäisivät varmasti kaivelemaan mieltäni, jos nyt lopettaisin.
Myös perheen syksyn tapahtumat varmasti vaikuttavat osin ahdistukseeni. Yksi perheenjäsenistäni oli liikenneonnettomuudessa, ja toinen Kauhajoella ammuskelujen aikaan. Molemmat selvisivät hengissä, toinen fyysisin vammoin, toinen lähinnä henksin haavoin. Tämäkin on saanut miettimään takaisin Suomeen paluuta, saanut tajuamaan elämän haavoittuvaisuuden ja rakkaiden ihmisten tärkeyden. Toisaalta ajatus suomalaisesta yliopistomaailmasta ahdistaa, samoin se että kaikki vanhat kaverit ovat lähinnä tehneet lapsia ja vaihtaneet siviilisäätyä sinä aikana kun minä olen viettänyt vauhdikasta opiskelijaelämää ulkomailla.
Olen myös parisuhteessa, enkä tiedä onko se tällä hetkellä hyvä vai huono asia. Tiedän että poikaystäväni tukisi minua varmasti, jos hänelle näistä jutuista kertoisin, mutta tällä hetkellä mua vaan ahdistaa hänen yhteydenpitonsa, en jaksaisi puhua, mistään haluaisin vaan yksin autiolla saarelle. Toisaalta tuntuu väärältä pitää yllä suhdetta, jossa en koe enää olevani täysilla mukana, toisaalta ihan yhtä tyhmältä tuntuisi tehdä päätöksiä sen lopettamisesta näin käsittämättömän sekavassa mielentilassa.
Tästä tuli nyt aika käsittämätöntä tajunnanvirtaa, mutta toivottavasti joku jaksaisi vastata, en tiedä mitä tekisin. Jonnekin on pakko näitä ajatuksiaan purkaa, enkä haluaisi huolestuttaa läheisiäni likaa, ja koska olen asunut nykyisessä asuinmaassani vain joitakin kuukausia, en koe että ihmiset täällä olisivat vielä tarpeeksi läheisiä, että heille näistä asioista haluaisin jutella.
Minun opettajani ehdotti minulle, että mitä jos menisin ulkomaille opiskelemaan. Monia se varmasti houkuttaisi, mutta minä en ole koskaan käynyt edes ruotsissa, joten se olisi liian suuri muutos minulle. Olen kyllä miettinyt, että jos menisin ulkomaille, pääsisin eroon tästä kaikesta, saisin aloittaa alusta. Ajattelitko sinä niin?
Toisaalta, olen miettinyt, etä mitä jos sitten petyn elämään ulkomailla, saan paniikkikohtauksia tai masennun lisää. jos olen jo kerran aloittanut alusta, miten jaksaisin sitten enää, jos pettyisin "uuteen" elämääni. Ja olisiko raukkamaista lähteä ulkomaille pakoon itseään. En oikein tiedä, mihin suuntaan pitäisi lähteä.
Onko sinulla ollut helpompaaa kaukana kotoa? Oletko saanut oltua rauhassa?
Minä vaihdoin koulua syksylla sellaiseen, mistä en tunne ketään. Olen aivan yksin, enkä vieläkään ole tutustunut kehenkään. On kuitenkin helppoa mennä kouluun, sillä kun olen yksin, minun ei tarvitse selitellä käytöstäni.
olen nyt suunnitellut asiat niin, että minulla on nyt ihan älyttömästi kursseja ja teen niitä joululomalla ja sitten jos en keväällä jaksa, voin jättää kursseja väliin. Tiedän kyllä, että olen poikkeuksellisen järjestelmällinen ihminen, järjestä aina kaiken , enkä koskaan jätä mitään kesken. Ennen osastolle menoaki tein kokeet ja palautin kaikki koulutyöt ja siivosin talon. Jotenkin en vaan ole pysähtynyt koskaan miettimään, että rasittaako tämä minua liikaa. Pitäisikö minun vaan suosiolla joskus jättää kaikki kesken, pyytää sairaslomaa ja levätä?
Halaus!
sin-salle:
Kai itsekin aikanani lähdin ulkomaille juuri siksi, että pääsisin pakoon joitakin epämiellyttäviä juttuja Suomessa. Toisaalta lähdin myös uusien kokemusten perässä, oppiakseni uuden kielen, ja ehkä myös toivoen yliopisto-opetuksen olevan Suomea tasokkaampaa. Alusta-aloittaminen on aina houkuttelva ajatus, varsinkin pahimmissa umpikujissa, mutta itse ainakin huomasin oltuani ulkomailla alle vuorokauden, että toisten vain samoja vanhoja käyttäytymismalleja sielläkin. Itseään ei siis pääse ainakaan minun mielestäni kovin helpolla pakoon. Nyt tuntuu siltä, että ulkomailla olo on vain sekoittanut päätäni entisestään. Suosittelen lähtöä kaikille siitä haaveileville, mutta vasta sitten kun on tarpeeksi tasapainoinen sopeutumaan muutokseen.
Ehkä nyt olen sitten siinä sinun ajattelemassasi kauhukuvassa, että tämäkään ei toimi, kaikki on kaksinverroin hankalampaa. En sinäänsä ole pettynyt uuteen elämääni, lähinnä vain itseeni ja omaan kyvyttömyyteeni.
Minusta kaukana kotoa ei ole merkittävästi helpompaa kuin kotonakaan, samanlaisia ongelmia ihmissuhteisiin, ja opiskeluun liittyy kaikkialle, ei ne ihmiset ulkomailla pohjimmiltaan niin erilaisia ole kuitenkaan.
Voi kunpa minäkin osaisin olla järjestelmällinen. Minä olen sitten taas poikkeuksellisen epäjärjestelmällinen. Nytkin on niin monia juttuja jäänyt tekemättä,etten ole ihan varma, onko minun enää edes mitenkään mahdollista valmistua keväällä. Ja koska olen antanut asioiden olla niin pitkään, en enää uskaltaisi millään ottaa yhteyttä yliopistolle, kun olen liian myöhässä kaiken kanssa, ja nolottaa koko homma. En myöskään kehtaisi olla yhteydessä kehenkään siellä, ja kertoa etten vaan jaksa.
Nuo viimeiset kysymyksesi voisivat olla minun suustani. Olisiko rohkeampaa vain kuunnella itseään ja antaa olla hetkellisesti, kun ei kerran pysty, vai pitäisikö vaan olla reipas, ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä asialle vihdoin jotaan. Kaikki vaan tuntuu niin epätoivoiselta, eikä huvittais kuin hautautua syvälle maan alle, ja herätä kun kesä on taas täällä.
Tuntuu, että minä olen jo yrittänyt kaikkea. Pitäisikö yrittää uudestaan? Vaihtaa koulua, ystäviä kaikkea?
On aika rankkaa paeta aina ongelmia, mutta kun ei kestä nähdä tuttuja ihmisiä, kaikki alkaa ahdistaa.
Nyt ei tunnu oikein miltään, tänään taas sellainen päivä, kun en saa ajatuksia kirjotettua. Halaus!