Kaiken kattava "ei kiinnosta"
Se on vähän pelottavaa.
Sellainen, kun ei kiinnosta. Yhtään mikään.
Harrastukset uhkaa jäädä, kun ei jaksa vaivautua tekemään mitään. Tykkäsin ennen lukemisesta, mutta nyt tuntuu, että olen niin hidas etten vain jaksa. Lisäksi en muista niistä lukemisistani juuri mitään, eikä yksikään kirja vaikuta…mielenkiintoiselta. Sellaiselta, että kappas, tämän haluan lukea alusta loppuun, kannesta kanteen, joka sanan. Ennen oli sellaisiakin kirjoja.
Ratsastus…no jaa. Se on, että ihan sama. Joka lauantai ja perjantai tuntui siltä, että en halua. Sitten kun tunti oli ohi, niin sitä oli vaan iloinen ja kaatui sänkyyn nukkumaan.
Kirjoittaminen. Pakotan itseni jatkamaan sitä, koska en tiedä…olisi pelottavaa, jos vain istuisi tai makaisi kaikki päivät paikoillaan.
Joku masennus mulle on todettu monen psykologityypin taholta, mutta hoitoa ei ole kummemmin näkynyt sitten viime kesän. Nyt joudun muuttamaan takaisin kotiin (muutin koulujen alkaessa uudelle paikkakunnalle lukion perässä) ja siellä saan hoitoa, jos niillä ihmisillä sattuu olemaan aikaa. Jos ei, niin sitten odotellaan.
Mutta kun ei vaan kiinnosta enää.
Ei kiinnosta kuolla, se on liian työlästä. Ei kiinnosta elää, kun ei jaksa, ja mitä tältä muka on enää odotettavissa? Parannusta ei ole näkynyt neljään vuoteen, joten tuskin tämä tästä nousee. Kaverit, koulu, harrastukset…ei kiinnosta. Ei kiinnosta yhtään mikään yhtään milloinkaan, eikä tunnu mikään yhtään miltään milloinkaan. Ennen oli parempi, kun sentään sattui ja haaveili, että pääsisi pois ja nautti, kun sai tavata ihmisiä joista piti. Nyt ei tunnu enää miltään, vaikka tapaisi ketä.
Miten ihmiset päässeet moisesta yli, vai olenko ainoa laatuani, joka on niin kyllästynyt kaikkeen ettei jaksa vaivautua edes tappamaan itseään? Onko siitä oikeasti apua, jos menee jollekin tätille puhumaan 45 minuuttia viikossa, kuin ei tunne ja näin? Tajuaako ne muka mitään? Tuntuvat esineellistäneen tähän asti; olen yksi monien joukossa, samanlaisia tapauksia nähty useita. Se on ikävää, en tykkää siitä, koska en mä millään voi olla samanlainen kuin kaikki muutkin. Tai sitten voin. Ehkä me masentuneet sekopäät ollaan aika samiksia keskenämme..?
(inhoan noita hymiöitä jo valmiiksi… :””D yleensäkin tuollaiset keltaiset naamat on aina raivostuttavia, onko kukaan samaa mieltä?)
Liiankin tuttu tunne. Vuodesta toiseen. Ylitsepääsemätöntä.
Ei halua kuolla, ei elää, ei olla olemassa. Mulla nyt viimeset yo-kirjotukset edessä eikä kiinnosta sitten ei niin yhtään. Vaikka pitäisi, tiedän, että pitäisi, mutta kun ei kiinnosta. Penkkarit, Abi-risteily, ei kiinnosta.
Sitä vaan menee virran vietävänä päivästä toiseen. Miten sitä aina jaksaakin? Kuluva päivä on aina edellisen kopio, täynnä tyhjää. Joskus jaksoin odottaa, ehkä huomenna on valoisampaa. Toivon kipinä sammui aikoja sitten. Puuduttavaa.
Miten täältä pääsee ylös? Itse en kokenut jutustelua psykologin kanssa mitenkään erityisen helpottavana. Se antoi napit kouraan ja siinä se. Tuntui, että sitä ei yhtään kiinnostanut. Eikä ne napit kyllä mitään auttaneet. Ehkä saamani apu ei ollut mulle sopivaa. Tiedä häntä.
Ehkä jonain päivänä on taas toivoa. Sitä odotellessa.
Voimia sulle, koita jaksaa! 🙂🌻
(hirvittävät hymiöt tosiaan)
Tuttua, tuttua.
Itselläni oli samanlaista, kaikesta tekemisestä meni hohto eikä mikään kiinnostanut. Loppupeleissä koulu jäi kesken ja nukuin vain. En nähnyt kavereita, enkä vanhempia. Olin vain asunnossani, ainut missä kävin oli lähikauppa.
Kävin vajaan vuoden psykologilla jutustelemassa asioista. Sielläkään käyminen ei kiinnostanut ja tuntui olevan pakkopullaa. Psykologi ohjasi mut lääkärille, joka määräsi mulle mielialalääkityksen. Ensimmäiset kaksi kuukautta oli samanlaista kuin ennenkin, mikään ei kiinnostanut.
Jatkoin psykokäyntejä 1-4krt/kk lääkityksen ohella, ja kappas. Se tosiaan toimi. Nyt olen ollut kaksi kuukautta ilman lääkitystä, ja jaksankin elämässäni taas.
Masennus ei kuitenkaan parane itsestään. Suosittelen lämpimästi ottamaan yhteyttä psykologiin, ja käymään siellä. 🙂 Tsemiä!
Onko sinulta mitattu kilpirauhasarvoja verikokeella? Kilpirauhasen vajaatoiminta voi aiheuttaa yleistä väsymystä, vetämättömyyttä ja masennusta.
Oon yrittänyt käydä psykologilla ja näin, mutta nyt on ollut joku puolen vuoden tauko, kesällä tulisi vuosi täyteen. En tiedä onko niistä mitään iloa ollut, ainakaan ei ole kestänyt pää näitä kuukausia. Oon sellanen märehtijä, että jos en kellekään pääse puhumaan, niin kelaan vaan niitä asioita ja saan ittelleni vielä pahemman olon. Nyt, kun kaikki kaverit jäi entiselle paikkakunnalle mistä jouduin muuttamaan takasin kotiin, niin ei ole yhtään ketään jolle puhua. Ei niille kavereillekaan kehtaa vaan soittaa ja vollottaa kuin perseestä kaikki on, enkä mä tiedä haluanko olla edes yhteydessä, kun ei jaksa kuunnella kuin hienosti niillä menee.
Kaikki mahdolliset verikokeet on taidettu ottaa ainakin kolmesti, eikä koskaan mitään vikaa ole ollut. Kaikenlaista fyysistä kyllä löytyy, mutta mitään syytä vaivoille ei ole. Jos joku keksisi sellaisen "vaihda vartalosi parempaan"-firman, niin olisin siellä ensimmäisenä vaihtamassa. Voisin samalla vaihtaa kyllä päänikin.
Enkä mä jaksa enää edes miettiä, että kyllä tästä noustaan. Yritin viimeset puoli vuotta, mutta sitten lyötiin taas naamalleen paskaan. Nyt ei enää jaksa. Ihan sama.