joko pitäisi hakea apua??
Hei!
Mistä aitä aloiyyaisi…Elämä on yhtä myllerrystä. Olen vihdoin ja viimein saamassa päätökseen koulun, joka on ollut yhtä tuskien taivalta. En saa vain millään kahta esseetä kasaan. Tämä viikko on mennyt vain sohvalla maaten ja leffoja katsellen. Tai oikeastaan tammikuu. En saa mitään aikaiseksi. Toisaalta olen tosi iloinen että koulu on loppu, mutta en pysty tekemään mitään päätöksiä suuntaan tai toiseen. Majailen poikaystäväni kämpillä, enkä tiedä, haluanko enää seurustella hänen kanssaan. Töitä ei ole tiedossa, enkä saa oikeen ajatuksia kasaan. Ihmisten parissa oleminen pelottaa, ja olen vain täällä asunnolla yksin. Tuntuu, että en tunne edes itseäni.
Haaveita löytyy kaikenlaisia, mutta en osaa tehdä millekään asialle mitään, kunajatukset ei tahdo pysyä kasassa. Välillä tulee sellaisia selvyyden hetkiä, mutta sitten taas en jaksa mitään. Eikä millään ole mitään väliä.
Pitäisi jo hakea apua, vähän äkkiä. Yksin kämpässä istumisella et tulekaan saamaan mitään aikaiseksi. Joko nk. "otat itseäsi niskasta kiinni" tai, jos et siihen kykene, niin hae apua.
Olen painiskellut saman kysymyksen "pitäisikö hakea apua" kanssa jo ..sanotaanko että vuosia.
Välillä menee hyvin, välillä taas menee niin helvetin huonosti. Koko ajan on masennus taka-alalla, siitä vaan ei pääse eroon vaikka miten yrittäisi itseltäänkin sen olemassaolon kieltää.
Lähes aina kun tapahtuu notkahtaminen, päätän että haen apua, soitan heti seuraavana päivänä ja varaan itselleni ajan nuorisokeskukseen tj. ja sitten tulee se seuraava päivä, enkä kerta kaikkiaan pysty tarttumaan puhelimeen.
Kärsin todella pahasta odotustilapelosta, esim. käynti lääkärillä vaikka flunssasta saa minut ihan sekaisin, itku kiertää lähellä vaikka ei ole mitään järkevää syytä mennä pelokkaaseen tilaan tuollaisen pienen lääkärikäynnin takia.
Tänäänkin, maanantai, ja piti ottaa puhelin käteen ja varata itselleni aika, elämässä tapahtuu kaikenlaisia myllerryksiä liittyen mm. opiskeluun, vanhat selvittämättömät ongelmat pyrkivät taas kerran esille, tuntuu että kurkussa on pienen elämän kokoinen patti, joka estää hengityksen ja eteenpäinmenemisen. Ahdistaa nykyisin joka päivä. Ei hetkenkään rauhaa ajatuksilta. Ei auta sanoa läheisille niistä mitään ääneen, koska he eivät jaksa enää niitä kuunnella.
En siltikään saa itsestäni irti tehdä asialle mitään, pelottaa alkaa avaamaan tätä monen vuoden kestänyttä ongelmavyyhtiä.
Itken kuitenkin jos kuulen jonkun toisen saaneen apua pahaan oloonsa, itken täällä kun luen muiden tekstejä.
En kuitenkaan osaa enkä jaksa vieläkään muuta kun teeskennellä.
papayak kirjoitti 06.02.2006 klo 13:49:
En siltikään saa itsestäni irti tehdä asialle mitään, pelottaa alkaa avaamaan tätä monen vuoden kestänyttä ongelmavyyhtiä.
Itken kuitenkin jos kuulen jonkun toisen saaneen apua pahaan oloonsa, itken täällä kun luen muiden tekstejä.
En kuitenkaan osaa enkä jaksa vieläkään muuta kun teeskennellä.
Teeskentely... sitä minäkin olen tehnyt niin pitkään kuin muistan, enkä edes kunnolla tiedä miksi. Minulla on vain aina ollut sellainen mielikuva, että minun täytyy olla täydellinen, minun pitää osata, minun pitää olla vahva. Aiemmin mielessäni ei edes käynyt ajatus että pitäisi hakea apua. Enhän minä voinut hakea apua! Minullahan oli kaikki hyvin ja olin niin hyvä kaikessa. Sitten tuli raja vastaan. En jaksanut enää.
Pelkäsin kuollakseni "todellisen minäni" näyttämistä muille, mutta siinä vaiheessa kun aloin suunnitella itseni tappamista päästäkseni pois tajusin, että ei tämä voi näin mennä. Miellyttämiskulissin taakse oli helppo piiloutua, mutta ei sitäkään iäisyyksiä voi tehdä. Itse en pystynyt soittamaan lääkärille aikaa, sen sijaan laitoin äidilleni tekstiviestin ja pyysin häntä tekemään sen. Äitini tuli mukaan myös lääkärin vastaanotolle, mutta itse lääkärin tapasin yksin. Hemmetti, siellä olo oli varmasti vaikein asia minkä olen ikinä tehnyt enkä edes tiedä vielä kannattiko se, mutta ainakin olen yrittänyt. Seuraavana perjantaina on uusi aika jolloin päätetään jatkosta.
Vanhemmille puhuminen on vaikeaa. Puhuminen muutenkin on vaikeaa, mutta yritän kovasti opetella sitä. Haluaisin olla onnellinen tai edes tyytyväinen, eihän se ole liikaa pyydetty?