Mitä tehdä kun elämä menettää merkityksensä? Edellä muutamia ajatuksia joita olen viime aikoina ajatellut. En ole masentunut (ainakaan koe olevani) itsemurha vain tuntuu ainoalta loogiselta ratkaisulta. En halua kuullostaa liian dramaattiselta mutta ehkä elämä ei vain ollut itseäni varten. Tein parhaani, tein kaikkeni mutta miten voin muka elää itseni ja epäonnistumisieni kanssa.

Elämällä pitää olla jokin tarkoitus, näin ainakin luulin. Se antoi voimaa ja uskoa. Mahdollisuus tehdä joitan hyvää tässä maailmassa ja samalla sokeaa luottoa itseensä ja kykyihinsä. Päämäärätietoisuutta, riskinottokykyä ja halu elää täysillä. Valmius tarvittaessa uhrata aivan kaikki matkalla tavoitteisiinsa. Näistä lähtökohdista menestyminen on taattua, näin ainakin luulin.
Ongelma edellä mainitussa on se että täysillä eläminen on ainoa mitä osaat. Miten ”normaali” elämä voi tyydyttää tarpeesi saavuttaa jotain. Potentiaali jota luulet omaavasi kääntyy itseäsi vastaan, et näe toivoa paremmasta huomisesta vaan koet huonoa omatuntoa siitä mitä olet tänään ja kuinka pitäisi olla enemmän. Koet pakottavaa tarvetta todistaa itsellesi että et ole täällä vain kuluttamassa luonnonvaroja vaan ehkä sinusta voi olla jopa jotain hyötyä. Syrjäydyt ystävistäsi sillä huonona päivänä et edes pysty katsomaan toisia ihmisiä silmiin koska et koe ansaitsevasi sitä. Kysymykset kuulumisista saa ihokarvasi nousemaan. Ympäröivä maailma tuntuu vieraalta ja kaaottiselta. Näet ainoastaan epätäydellisyyttä kasvaessasi aikuiseksi. Miten käsittelet sen että omat vanhemmat, opettajat jopa maata johtavat poliitikot ovat täynnä virheitä. Maailma joka vielä vuosia sitten tuntui turvalliselta onkin täynnä epäjohdonmukaisuutta. Täynnä ongelmia joihin kukaan ei löydä vastauksia. Menetät uskosi ihmiskuntaan joten jäljelle jää vain sinä. Ehkä tämä on elämäsi tarkoitus, tehdä jotain mitä muut eivät pysty. Ahdistuneisuuden hetkellä se on ainoa turvasi. Oma ylimielinen ja narsistinen uskosi että sinä kaikista maailman ihmisistä on se joka korjaa kaiken on ainoa ajatus johon tukeudut. Se antaa omalla tavallaan itsevarmuuttaa tietää nuoresta pitäen mitä haluaa tehdä ja otat sen vastaan lahjana. Ainoa asia millä on merkitystä. Olet valmis epäonnistumaan koska koet että elämästä ei selviä hengissä kuitenkaan, niin miksi ei antaisi kaikkeeaan. Näet maailman epätäydellisyyden mahdollisuutena parempaan. Hetken elämälläsi on jopa merkitystä.

Mutta mitä tehdä kun epäonnistut rakentaessasi tulevaisuuttasi? Aluksi kerrot itsellesi että eihän tämä helppoa pitänytkään olla. Aikaa kuuluu ja epäonnistumista seuraa epäonnistuminen. Luotat itseesi 110% joten et anna sen häiritä, epäonnistuminen on osa elämää. Uhraat hetkellisen onnellisuutesi jotta jonain päivänä asiat voisi olla erinomaisesti. Vuosia kuluu ja epäonnistuminen seuraa epäonnistumista on se sitten opiskeluissa, armeijassa tai työelämässä. On vaikea selittää miltä tuntuu luottaa itseensä niin varmasti että tunnet itsesi kuolemattomaksi. Et anna takaiskujen vaikuttaa vaan haastat itseäsi päivä päivältä. Jonain päivänä kaikki muuttuu. Mutta kaikki hyvä loppuu aikaan. Huomaat olevasi päivä päivältä turhautuneempi. Alat kaivata muutosta joka palauttaisi hyvä olosi. Kokeilet lenkkeilyä ja liikuntaa ja toivot sen auttavan oloasi ja se toimii, mutta ei ikuisesti. Alat menettää toivoa. Vuosia on mennyt ja et koe eteneväsi elämässäsi mihinkään. Ahdistuneisuus kasvaa ja joudut kaivamaan itseäsi pohjalta yhä useammin, jopa viikottain. Uskottelet itsellesi että jos muutat jotain elämässäsi ja kokeilet uudestaan niin tulokset ovat parempia, kunhan et luovuta. Liikunta, meditaatio, ruokavalio, paastoaminen, lepääminen. Ehkäpä päiväkirja? Mikä tahansa mikä saisi ylläpidettyä liekkiä ja positiivisia ajatuksia. Aikaa kuluu jälleen ja mikään ei muutu. Turhautuneisuus kasvaa vihaksi itseäsi kohtaan, ainoa henkilö jolle voit olla vihainen on oma itsesi. Viha on helpompi tunne käsitellä kuin ahdistus. Meditaatio ja liikunta ei toiminut joten kokeilet alkoholia ja tupakointia. Mitä tahansa joka helpottais oloa.

Olet nyt 22v. Olit 15 kun sait ensimmäisen ajatuksen elämäsi suunnasta. Katsot taaksesi etkä edes muista milloin olisit viimeksi ollut onnellinen. Ainoa mitä tiedät on epäonnistuminen ja viha. Hulluinta tässä kaikessa on se että luotan itseeni edelleen täysin. En ymmärrä tarkaan miksi sillä mikään logiikka ei tätä ajatusta tue. Ehkä se on jokin defenssi sillä jos päästän irti itsestäni jäljelle ei jää kirjaimellisesti mitään. Pelko on kuitenkin lisääntynyt. Koen eläväni elämäni viimeisiä hetkiä. Olen vihainen jatkuvasti elämälle. Koen tyhjyyden tunnetta. Elämässä on pahempiakin asioita kuin kuolema ja tällä hetkellä ajatus kuolemasta tuntuu vapauttavalta. Ehkä näin oli vain tarkoitettu. Maailma tuntuu hyvin toivottomalta paikalta ja jokin syy jonka vuoksi kuolla olisi ehkä parasta mitä toivoa.

Olen kuitenkin sinut kuoleman ajatuksen kanssa. Taaksepäni katsoessa en muuttaisia mitään. Koen jollain tavalla ylpeyttä ollessani tarpeeksi rohkea tavoitellesani kuuta taivaalta mutta ehkä elämässä tulee se hetki kun täytyy kasvaa aikuiseksi. Kirjoitan tätä rauhallisin mielin ilman pelkoa tai vihaa. Aina ei vain voi voittaa ja alan hyväksyä tämän ajatuksen.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 4 vuotta sitten.