mä olen kärsinyt masennuksesta 15-vuotiaasta lähtien. Siloin yritin itsemurhaa hirttäytymällä, kaverini tuli väliin ja passitti mut terkkarille ja se eteenpäin sairaalaan. Siellä mulla todettiin vakava masennus. Sit mä sain ekat lääkkeet, masennuslääke, rauhoittava sekä unilääke. Sittemmin mulla on kokeiltu ties kiunka monta erilaista lääkeyhdistelmää. Mikään ei tän kuuden vuoden sisällä ole oikein muuttunu. Mä oon yrittäny itsemurhaa yli 6. kertaa. Muutaman kerran lääkkeillä, hirttäytymisyrityksillä, hypotermialla, hukuttautumisyrityksillä. Mutta silti viiltely on minulle tavallisempaa, harrastan sitä aika usein (1-2 kertaa viikossa, joskus harvemmin). Olen muutaman kerran ollu lähellä kuolemaakin viiltelyn takia..

No vuosi sitten mulla todettiin skitsofrenia, ja sen lisäksi tauteihini kuuluu psykoottistasoinen persoonallisuus, syömishäiriö, vakava masennus. Lääkkeitä menee aika paljon (15-päivässä) Viimeksi yritin lääkkeiden yliannostusta pari viikkoa sitten. Onneksi ei sattunut mitään vakavaa, lääkkeitä oli liian vähän. Nyt ajattelen vain että en halua kuolla koska mulla on laheisiä ihmisiä niin paljon ja se olisi väärin heitä kohtaan. Mutta silti mulla on älytön halu viillellä.😠

Itse oon kärsiny masennuksesta n. 2vuotta.. Ensin alotin viiltelyn, sitten siirryin itseni hakkaamiseen ja nyt on ollu lääkkeiden väärin käyttöä..
Saan paniikkikohtauksia oikeastaan ihan millon vaan, kotona asiat on tosi huonosti..
Viiltelyä en ole saanut loppumaan, olen yrittänyt kaikkeen maholliseen, jopa psykiatriaan, mutta klinikka on suljettu..😟
Viimeksi viiltelin eilen, mikä ei tietenkään hyvä asia oo, vanhemmat sai tietää viiltelystä joku varmaan 2kk sitten, ku koulukuraattori rikko vaitiolovelvollisuuden.. Uhkas kertoo terkkarille ja opettajille.. :/

Mulla ei enää ystäviä oo, syrjitään kuulonaleneman takia, mikä on mun mielestä väärin.. Koulussa oon aina yksin, oikeastaan ku pitemmälle miettii, viihdyn yksin..
Ja ne vähäiset ystävät, joita joskus on ollu, kukaan ei oo ymmärtäny..
☹️

Jaksamisia..<3

Itsetuhoinen taidan minäkin hieman olla. Lääkärin mukaan vaikea masennus, siihen sekin siis liittyy. Viillellyt olen n. 19kk eli reilun puoli vuotta. Jälkiä käsissä, jaloissa, lonkilla. Aloitin siis käsiin, mutta muutamassa kuukaudessa ymmärsin, etten voi jatkaa niin jos en halua kenenkään tietävän ja siirryin jalkoihin jne. Muutamia pyöreitä jälkiä myös toisen ranteen tienoilla, kun aikoinaan sieltä raavin. Nyrkkeilysäkkiä ilman hanskoja ja seinää on tullut hakattua kädet verille monet kerrat. Suljetulla osastolla olin kaksi kuukautta tänä keväänä. Eipä nyt enempää.

Shaniya kirjoitti 07.08.2006 klo 15:54:
Viillellyt olen n. 19kk eli reilun puoli vuotta.

Korjaan siis reilun puolitoista vuotta.

Hei olen uusi 19v mies. Pääongelmani on itsemurha-ajatukset. En halua kuolla, aloitan kohta opiskelut yliopistossa, odotan paikkaa opiskelijakämppään. Yritin jo itsemurhaa pari viikkoa sitten, vatsa huuhdeltiin ja pääsin/jouduin takaisin kotiin. Asun kotona, olemme kesän alussa muuttaneet uudelle paikkakunnalle mummon taloon, kun mummo kuoli. Täällä mulle tapahtui hirveä asia kolme vuotta sitten ja pari ystävääkin kuoli. Minä olin vaan mummolassa käymässä ja tapahtuman jälkeen lähdin kotiini ja asia meni jonkun ajan kuluttua mielestä pois. Kun täällä nyt asun, näen ihmisiä joille aiheutin surua, en kykene elämään heidän joukossa vaan päätäni särkee koko ajan, oksennan monta kertaa päivässä ja valvon yöt.

Minun isäni on seurakunnassa saarnajana, elämämme on täynnä uskoa. Isäni kanssa elän sovussa, hän antoi jo kaikki tapahtuneet anteeksi eikä ymmärrä miksi nyt niistä asioista oireilen. Erään kerran oli oloni niin kauhea, että vaan huusin kauheassa päänsäryssä, silloin isä kutsui ambulanssin. Minulle annettiin Triptyl lääke mutta, kun sen syön en herääkään aamulla ajoissa kotihommiin. Meillä on 13 lasta ja kaikilla on omat työt. Minä en kuule herätyskellon soittoa ja isä kehotti luopumaan lääkkeestä.
Se taas tuntuu huonolta ajatukselta, koska sen avulla pystyin nukkumaan. Eilen sitten päätin, että nyt tapan itseni. Mutta löysin tuon net-tuki-liven ja kirjoittelin sinne tunnin ja ajatus häipyi pois. Olin jo menossa kriisikeskukseen mutta sehän kyllä loukkaisi niin paljon isää etten mennyt. Soitin ja peruutin ajan mutta olisin kuitenkin halunnut niiden jotain kysyvän ja järjestävän jotain apua. En syönyt lääkettä illalla, valvoin koko yön mutta aamutyöt olen tehnyt.

Minun pitäisi saada apua, saan sitä kun saan oman kämpän. Mutta jonossa on minua ennen monta. Isäni maksaa vuokran eikä suvaitse mitä vaan asuntoa. Isäni on tärkein ihminen, häneen haluan pitää välit ja viikonloput haluan olla kotona. Isäni rahoittaa opinnot, on suostunut opiskelijakämppään pitkien matkojen takia. Isäni on myös sanonut ettei tule hautajaisiini jos itseni tapan eikä perhe koskaan käy haudoilla. Ei ole suoraan sanonut etten pääse taivaaseen itsemurhan vuoksi mutta sitähän hän tarkoittaa. Elän vaan siitä syystä, koska pelkään ettei kukaan käy haudallani enkä pääse taivaaseen.
Kiitos jos luit.

Paulus! Nyt olet terveellä tavalla itsekäs ja menet hoitoon koska sinun täytyy ajatella elämääsi täällä maailmassa... Mä olin vuonna-99 vastaavassa tilanteessa... Mulla oli silloin voimakas itsetuhoisuus ja oon silti tähän päivään asti selvinnyt. Täytyy kertoa et tilanne on tällä hetkellä huomattavasti parempi kuin silloin mutta en ole kuitenkaan tyytyväinen omaan elämäntilanteeseeni... Minulla on takana pitkä taival mutta se on ollu vaivan arvoinen... Toivon että teet oman parhaimmaksi
katsomasi ratkaisun ja nimenomaan oman parhaan henkilökohtaisen ratkaisun. Täytyy vielä kertoa että olen itse uskovaisesta perheestä ja itse haen tällä hetkellä omaa elämänkatsomustani. Meitä on perheessämme yhteensä 8 sisarusta... mutta kaikki he ovat ymmärtäneet minun henkilökohtaisen ratkaisun... Älä tee itsemurhaa: Se on luovuttamista. Vaan taistele, Tiedän että jonain päivänä tiedät tehneesi oikean ratkaisun... Voimia sinulle🙂🌻

Hei! Varaa ihmeessä aika sinne kriisikeskukseen. Oletko varma että se loukkaisi isääsi? ja mitä se haittaisi vaikka loukkaisikin. Sinunhan voinnista tässä on kysymys. 🙂 Minulla on ollut masennusta noin 6 vuotta. Tällä hetkellä mulla on aika huonona msennus, mutta yritän päivän kerrallaan...
Onko sulla ystäviä joille jutella? voimia

🙂🌻

Hei Vihreäsilmä ja Daniel, ystäviä minulla on paljon. Juuri he opastivat minut tänne tukinettiin ja myös kriisikeskukseen. Olisin itse vaan ollut pahan olon kanssa. Sain myös tukihenkilöltä neuvon varata aika kriisikeskukseen, sen kai sitten teen. Minulla on auto ja ajokortti mutta saan ison ahdistuskohtauksen kun pitää ajaa etten kykene ajamaan. Jotta voin mennä hoitoon tarvitsen auton, minun pitää nyt tänään yrittää ajamista.

Ehkä eniten pelkään isäni erottavan minut perheyhteisöstämme jos teen vastoin hänen tahtoaan. Yhteisö on koko seurakunta. Minun pitäisi olla valmistautunut siihen yksinäisyyteen mikä voi olla seurauksena, jos teen vastoin isän tahtoa.

Tänään olen yrittänyt varata aikaa nuorten polille ja sossuun. Sossuun ei voi mennä ennen kun on oma asunto. Muualle olen sitten vaan ollut jonossa tai jättänyt soittopyyntöjä. Sain kyllä luvan mennä kriisikeskukseen taksilla, jos tulee itsemurhahalu. Ahdistavaa odotella jonkun soittoa.
Olen myös yrittänyt pakottaa itseni autolla ajamiseen mutta siihen en kykene.

Hei!

Itsellänikin on paljon kokemusta tuosta viiltelystä... Nyt oon siitä ollu kuivilla 3kk, pisin aika, sen jälkeen ku se alko. Mullakin viiltely alkoi käsiin, siirtyi jalkoihin kun alko epäilykset tutuilla. Viiltelyn aloitin, kun olin 15, eli kolme vuotta sitten, oli aikoja jolloin viiltelin vähemmän ja aikoja jolloin siitä tuli harrasteltua monta kertaa viikossa. Muistan, miten helpottavalle tuntui viiltää, antaa veren valua ja nauttia siitä kun pystyi rankaisemaan itseään. Se fyysinen kipu teki sillä hetkellä, henkisen olon helpommaksi, mutta heti kun viilto oli suoritettu ja kipu vähänkään hellittänyt, henkinen paha olo tuli sietämättömänä takaisin... Ja arvethan pysyy kauan mukana, ainakun niitä katsoo tai ohimennen vilkaisee, niin tulee niin paska ja raukkamainen olo, siitä ettei löytänyt muuta pakotietä siihen oloonsa. Ajan myötä, aloin pelkämään muita, mutta eniten itseäni, tiesin ettei koskaan olisi takeita siitä, etten tarttuisi veitseen, saksiin tai mihin tahansa millä saisin viillettyä. Pahimpaan aikaan käytin runsaasti alkoholia ja lääkkeitä, halusin olla sekaisin ja unohtaa kaiken, mutta kerta toisensa jälkeen ilta päättyi viiltoihin ja toisinaan myös itsemurha yrityksiin. Kärsin myös bulimiasta samoihin aikoihin.

Nyt on pahin vähän hellittänyt, ainakin toistaiseksi... Mutta koskaan en silti voi vannoa etten viiltäisi enää uudestaan. Koska en halua rikkoa lupauksia. Kuitenkin nyt on vähän helpompaa ja olen pystynyt välttämään viiltelyn houkutuksen. Ainakun tekee mieli viiltää, katson entisiä arpiani ja yritän takoa päähäni, ettei se ole mikään ratkaisu ja pakotie. Että heti kun viillän, oon taas lähtöpisteessä pohjamudissa!

Toivottavasti tekin voitte heikkona hetkinä, jollain keinoin pysyä kaukana kaikesta millä voitte satuttaa itseänne 🙂🌻

Toi on ihan hirveetä ☹️ Mulla on vähä samanlaista ollu viimiset 2 vuotta, tai puol vuotta on nyt ollu tosi pahaa masennusta, oon viillellykki ☹️ mut en sen pahempaa ainakaa viel, itsemurha on käyny mieles, mut mitää en oo saanu aikaseks. Mua on kiusattu koko elmä, mua on petetty, mulle on valeheltu mua on kohdeltu todella väärin, ois jotenki kummallista jos löytäs joskus ihmisen ketä kiinnostas yhtää mun elämä tai mun ongelmat.. ☹️ mut ihan turhaa täs angstaan ku ketää ei varaankaa kiinnosta. koita jaksaa.. Sua tarvitaa.