Jatkuva itsesäälissä pyöriminen alkaa viedä voimia… Miten sitä jaksaakaan tolkuttaa itselleen päivästä toiseen olevansa rumin, läskein, turhin ja paskamaisin ihminen koko maailmassa? Mikä on muuttunut? Ainakin olo on entistä paskempi päivä päivältä… 😞 Kaverit alkaa vähentymään, eihän kukaan tällästä jaksa kuunnella. Yksi ystävä on jäljellä, hyvä ystävä on. Usein vaan tuntuu ettei ystävyys kuitenkaan ole yhtä ”syvää” molemmin puolin… Elämä tuntuu niin turhalta, olen aivan varma että lähes kukatahansa korvaisi minut ystävälleni. Eikä sitä jaksa kovin usein kuulla ystävänsä suusta olevansa ”tylsä ja rasittava ihminen”… Miksen mä vaan vois olla sille yhtä tärkeä kun se on mulle…? 😞 Kun vielä joskus saisi sen ystävän, jolle tuntisi olevansa oikeasti todella tärkeä…
Jos tuntuu vastaavalta, tulkaa ihmeessä kertomaan!
Minulla tuntuu ihan samalta. Karkotan kaikki ystävät pois omalla tyhmyydelläni. Huoh.
En tiedä oletko jo hakenut/saanut ammattiapua, mutta kuulostaa siltä että se tulisi tarpeeseen. Itse en halunnut kavereille niistä asioista juurikaan puhua vaikka ne toki askarruttivat/askarruttavat mieltä valtavan paljon, koska pelkäsin juuri noin käyvän. Viisasta se ei ollut , mutta sanotaan vaikka, että "there's only so much friends can do" eli vaikka ystävien tukea tarvitsee vaikeina aikoina, niin noin mustien möykkyjen avaamiseen tarvitsee kunnon ammattilaista auttajaa. Älkää nyt käsittäkö että olen sitä mieltä, ettei kavereille puhuta ongelmista, mutta heillä tuskin on ratkaisua ongelmiisi ja se tuntuu pahalta sinusta ja heistä.
e84: No hakenut ja hakenut... Oon nyt kerran käyny puhumassa psykologille(meen uudestaan) ja kerran puhuin terkkarin kanssa. Kuitenki niiden puheista ja eleistä tein sen päätelmän, että ne pitää mua vaan valittavana kakarana... Se ahdistaa lisää. Eihän mulla nyt maailman suurinpia ongelmia oo, mutta onko itsensä lähes päivittäinen fyysinen/henkinen rankaisu ihan tavallista? Yleistähän se kyllä taitaa olla. En vaan tiedä kuika suuret ongelmat mulla pitäis olla, että mut otettais vakavissaan... , vetää oikeesti kaikki talon pillerit? Jotenki tuntuu, että vakavissaan otetaan vasta sitten, kun ollaa pohjaaki alempana...
Täällä on ollut paljon viittauksia siihen ystävyyden riittämättömyyteen sekä siihen, miten ystävät eivät enää jaksa sitä "valitusta". En tiedä kenen tässä oikein lopulta pitäisi katsoa peiliin. Joka tapauksessa ystävyyden pitäisi loppujen lopuksi olla molemminpuolista auttamista, kuuntelemista, naurua ja iloa. Ja toisaalta jokaisesta pitäisi löytyä se tietty hienotunteisuus, ettei lytistä omaa ystäväänsä totaalisesti oman taakkansa alle.
Omat ajatukseni kumpuavat lähinnä juuri tästä ystävänä olosta. Itse en ole osannut kertoa omista asioistani oikein kenellekkään. Ne ovat yksinomaan minun, mutta minulle ilmeisesti on helppo kertoa asioita. Tämä on osaksi taakka ja osaksi siunaus. Kun itse tiedän miten paljon on yksinäisiä ihmisiä ja kuinka paljon tämä maailma kaipaa ystävyyttä en voi enkä kykene käännyttämään yhtään "apua" tarvitsevaa pois luotani. Tässä on tietenkin riskinsä, että unohdan itseni, mutta kadunko? En yhtään sekuntia!
Ehkä pointtina tässä kirjoituksessani (jos sellaista muka edes löytää) on se, että pitäisi osata löytää tietty balanssi ystävyydessä. Iloita siitä ja toisaalta myös ottaa tukea toisesta. Ystävyys on kestävää vain tasavertaisuudessa ja silloin kun molemmat pitävät huolta toisistaan. Joten, eiköhän vähintään kerran viikossa voisi kysyä joltain tutulta (tai hieman tuntemattomammaltakin) mitä hänelle kuuluu ja olla aidosti kiinnostunut siitä. Jokainen on kuitenkin ansainnut sen, että häntä kuunnellaan edes pieni hetki.
Raamattua siteeraten tehkää toisille se, minkä itsellenne tahdotte tehtävän. Muuta tietä muutokseen en tiedä.
Niin kauan kun on toivoa on myös elämää... eli voimia kaikille 🙂🌻