Ajattelin kokeilla tänne kirjoittamista, jos vaikka jollakulla olisi samanlaisia kokemuksia. Koitan vaikka alkaa aivan alusta.
Isäni kuoli noin kymmenen vuotta sitten. Silloin ajattelin että minun pitäisi yrittää pitää perheemme kasassa, olla vahva. Se oli tietenkin lähes mahdotonta, olinhan vasta kahdeksan, eikä äitini pystynyt tukemaan minua sillä hän oli itse aivan maassa. Siinä sitten sinnittelin ja peitin jo silloin kaikki tunteeni. Ala-asteen lopuilla en enää kestänyt, vaan kaikki paha olo purkautui itseni satuttamiseen. Vihasin itseäni koska en kyennyt olemaan vahva. Yläasteen aikana aloitin myös oksentamisen, jota en kutsuisi bulimiaksi, sillä en ahminut, oksensin vain rankaistakseni itseäni. Masennukseni alkoi jossain niillä vaiheilla. Peruskoulun lopulla kaikki odotukset mitä ylleni kasattiin, aiheutti kamalan suurta ahdistusta. Ihme että selvisin siitä. Lukion alussa tuntui hiukan helpommalta, ajattelin jo kaiken pahan olon jääneen taakse. Kunnes sitten pikku hiljaa kaikki alkoi taas uudelleen, tosin vielä pahempana. Itsemurha ajatukset nousivat voimakkaammin päähäni, menetin yöuneni, päivät vietin vain kotona joko itkien tai nukkuen. Oksentaminen alkoi taas uudestaan. En vieläkään kykene puhumaan oikeista tunteistani kellekkään. Ja välttääkseni sen, käyttäydyn lähes luonnottoman iloisesti, vaikka se sattuu todella paljon.
Lisäksi olen alkanut tiedostamaan sen, että valehtelen itselleni. Sitä on vaikea selittää, joskus vaan huomaan etten enää tiedä mikä on totta ja mikä omaa mielikuvitustani. Saatan myös pitkään taistella pääni sisällä jonkin asian todellisudesta, ja lopulta toinen puoli itsestäni voittaa, ja aivoni rekisteröivät tapahtumattoman tapahtuneeksi. Se sekoittaa elämääni entisestään. Tunnen olevani itseni vanki, en pysty hallita ajatuksiani tai tekemisiäni, mielialani vaihtelevat ääripäästä toiseen, ja en tunne enää itseäni. Tämän kymmenen vuoden aikana olen täysin kuollut sisältä, en jaksaisi enää. Tällä hetkellä kuoleman ajatteleminen on ainut asia joka jaksaa kiinnostaa hiukkasen enemmän. Ja lopulta sekin alkaa masentaa, kun päässäni pyörii kysymys, miksen jo ole tappanut itseäni?
Ahdistusta aiheuttaa se, etten pysty olemaan vahva, enkä halua tuoda pettymystä äidilleni. Asetan itselleni kokoajan enemmän ja enemmän vaatimuksia, vaikka tiedän olevani jo kokonaan loppuun palanut. En kykene enää jatkamaan. Kiistos jos joku pystyisi vaihtamaan kokemuksiaan, ehkä se helpottaisi jonkin verran.
Moikka!
Taistelet saman asian kanssa kun minä: jaksamisen kanssa. Mä en jaksa enää mitään, taistelen kaiken kanssa et jaksan tehdä jotain. Kaikki vie voimaa niin et olen koulun jälkeen ihan loppu. Totaallisen finaalissa. Eikä kukaan ymmärrä kuin väsynyt mä oikeesti olen. Olen niin voimaton etten jaksaisi mitään. Iltaisin yleensä stressaan seuraavaa koulupäivää sen takia et miten mä selviin ja jaksan sen käydä läpi. Mulla ei ole enää voimia, mä en jaksa enää, en kestä. En vaan tiedä mitä mä tekisin. Haluaisin kuolla, mut en uskalla sitä tehdä. Satutan itseeni kun en jaksa. Rankaisen itseeni jos en saa tehtyä jotain hommaa minkä olin luvannut itselleni tekeväni. Joskus päätän etten saa katsoa televisioa, joskus päätän satuttavani itseeni vaan sen takia etten jaksanut tehdä jotain työtäni. Joskus taas rankaisen itseeni olemalla syömättä vuorokauden. Olen muutenkin hoikka, juuri normaalipainon puolella, melkein alipainon puolella. En kestä tätä arkea. Työharjoittelusta nautin, siellä oli hauskaa. Siellä ei ahdistanut, en saanut paniikkikohtauksia (mulla on siis paniikkihäiriö), koulussa ahdistaa, kohtaukset on tulossa koko ajan ja jännitystila on koko aika päällä. En vaan kestäisi enää. En myönnä itselleni et tarviin sairaslomaa, en pysty sitä pitämään. Mun luonteeni on sitä vastaan. Tavoittelen täydellisyyttä mut en siihen ikinä yltää. Kaikki menee päin helvettiä. Mikään ei onnistu. Olen niin väsynyt et meinaan tähänkin nukahtaa. Mut en saa iltaisin nukkuttua, kun taistelen kaikkien hommieni kanssa -niiden tekemättömien joita en ole jaksanut tehdä, mut taistelen sitä vastaan et saisin ne tehdyksi. Mikään ei onnistu. tarviin apua, mut mun tän hetkinen terpautti ei osaa asiaansa, olen sen luona käyny vuoden mut turhaan, se ei oo auttanu, tilani on vaan huonontunu koko ajan.
Hei neya!
Tahtoisin kertoa sulle omasta elämästäni. Minut sijoitettiin 15 vuotta sitten sijaisperheeseen, kun olin 4- vuotias. Minut revittiin juuriltani ja olen siitä lähtien tuntenut olevani mihinkään paikkaan kuulumaton. Sijaisvanhempani olivat mukavat. Aivan kuin oikea isä ja äiti. Isä kuitenkin kuoli sydänkohtaukseen ja se repi jälleen maailmani palasiksi. Asiaa on vaikea ajatella tuskattomasti, vaikka tapahtuneesta on jo melkein seitsemän vuotta, sillä minä olin ensimmäisenä paikalla, kun hän sai kohtauksen. Olen siitä katkera jossain mielessä, sillä sen lisäksi lapsuuden traumat tuntuvat nykyään pyrkivän unissa pintaan.
Tiedän todellakin miltä sinusta tuntuu, sillä sijaisäitini oli aivan murtunut isän kuoleman jälkeen, eikä häneltä liiennyt omalta surultaan enää niin paljon huomiota meille lapsille. Minä masennuin silloin ensimmäisen kerran ja yläaste oli melko piinaavaa aikaa. Viiltelin itseäni kerran, mutta se tuntui jälkeenpäin niin hävettävältä asialta, että se jäi siihen. Minä olin myös koulukiusattu, joten eipä tuo aika mitään mukavaa ollut. En ajatellut silloin, että miksi juuri minulle tapahtuu näin, mutta näin jälkeenpäin kyllä.
Pahinta oli kuitenkin kun biologinen äitini kuoli. Hän oli silloin 36- vuotias, ja oli kulunut vain vuosi sijaisisäni kuolemasta. Elin kuin sumussa yläasteen. Minä jollakin tavalla kielsin äitini kuoleman. Ehkäpä en olisi kestänyt muuten sitä surun ja tuskan määrää. Siitä on kulunut jo yli viisi vuotta, mutta en ole hyväksynyt hänen kuolemaansa. Jos joudun puhumaan hänestä ääneen, alan vapista.
Minulla oli yksi vuosi lukiossa, kun pääsin vähän jaloilleni. Se johtui siitä, että huomasin, että maailmassa on mukaviakin ihmisiä. Aloin myös seurustelemaan ja poikaystäväni poisti masennukseni. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä masennus palasi. Olen kuitenkin edelleen poikaystäväni kanssa yhdessä. Tuntuu vain, että hän ei aina jaksa negatiivisuuttani ja masentuneisuuttani. Hänestä on kuitenkin ollut suuri apu, sillä olen voinut puhua hänelle tuntemuksistani. Hän ei kuitenkaan pysty ymmärtämään minua, sillä hänellä ei ole samanlaisia kokemuksia.
Minulla on melko huonot välit sijaisäitini kanssa nykyään. Hän on muuttunut paljon isän kuoleman jälkeen ja hänen oikkunsa ovat välillä sietämättömiä. Tunnen osittain hänen sanojensa vuoksi välillä mieletöntä syyllisyyden tuskaa ja tunnen olevani huono ihminen. Samoin kuin sinä, en tunne enää itseäni. En tiedä olenko oikeassa missään mitä sanon ja mietin välillä hartaasti, ovatko sanomiseni totta tai millään pohjalla. Tuntuu hirveältä kun tuntee kadottavan otteensa omasta minuudestaan. Mistä tiedän onko se tapa jolla näen maailman, totta? Olen alkanut vähitellen uskomaan äitini sanomisiin minusta, vaikka tiedän, että ne ovat perusteettomia. Sitten taas alan miettimään öisin, että entä jos minä olenkin se hullu, eikä hän.
Mietin sitä kun sanoit, että halusit pitää perheesi kasassa isäsi kuoleman jälkeen. Minä myös toivoin ylläpitäväni sen saman tunteen ja ilmapiirin, kuin ennen isän kuolemaa, mutta ajan mittaan huomasin, että se ei onnistunut. Sijaisäidistäni oli tullut hyvin itsekäs, ja aloin vihaamaan häntä. Ennen kyllä rakastin häntä, mutta nyt päällimmäinen tunne häntä kohtaan on sääli ja katkeruus.
Ilmeisesti kaikki suru, mitä olen käynyt läpi ja traumat ja kokemukset, jotka alitajuisesti kiellän tapahtuneen ovat alkaneet vahingoittaa minua ruumiillisesti ja henkisesti. Nukkuminen on katkonaista ja näen hirveitä painajaisia. En jaksaisi usein nousta sängystä, ja kaikki tuntuu merkityksettömältä. Jaksan vaivoin käydä suihkussa, enkä viitsi meikata enää ollenkaan, mikä ennen oli suuri harrastukseni.
Toivon, että tästä olisi sinulle jotain apua. Minäkin välillä toivon, että olisi joku, jonka kanssa puhua. Joku, jolla on samanlaisia kokemuksia. Olisi mukavaa, jos kirjoittaisit minulle takaisin jotain. 🙂
Oli surullista luettavaa. Voimia teille kummallekkin paljon. 🙂👍
Onko teillä yhteyksiä mielenterveystoimistoon, että voisitte puhua jollekkin?
Susannah, oli todella helpottavaa kuulla että jollakulla on samankaltaisia kokemuksia!
Omasta äidistänikin on tullut hiukan itsekäs, mutta ehkä se on enemmän katkeruutta. Samaa mitä luulen itsekkin tuntevani. Olemme täysin vieraantuneet, ja hänen sanansa satuttavat minua enemmän kuin hän tietääkään.
Itsekkin olen löytänyt kumppanin jolle olen jonkin verran pystynyt kertomaan ajatuksiani, ja arvostan sitä että hän antaa minun itse päättää mitä kerron, eikä kysele jos en halua kertoa. Mutta tosiaan kuten sanoit, ei hän voi ymmärtää täysin.
Kamalinta asiassa kyllä on se itsensä katoaminen, minuuden kutistuminen ja hukkuminen omiin ajatuksiinsa ja pelkoonsa. En tiedä kauan tätä kykenee kestämään.
Neya, olen iloinen, jos viestini helpotti oloasi!
Olin tuossa vappua viettämässä ja sain hyperventilaatiokohtauksen. Niin on tapahtunut kahdesti aikaisemmin. Tällä kertaa mukana oli porukkaa ja pari jätkää pakotti minut lähtemään sairaalaan. Olen iloinen siitä, että he jaksoivat huolehtia minusta. En kuitenkaan ymmärrä miksi saan sellaisia ahdistuskohtauksia, jolloin henki vinkuu ja korisee. Tai on minulla aavistus, että se voisi liittyä siihen, että minua ahdistaa muutenkin.
Tuntuuko sinusta neya todella noin pahalta? Minusta tuntuu todella pahalta kuulla se. Minulla on muuten sama juttu, siis että äitini sanomiset loukkaavat minua todella pahasti, eikä hän sitä tajua. Tuntuu, että en ole minkään arvoinen, vaikka yritän tehdä parhaani. Kaikki tuntuu vain niin epävarmalta. Kaikki mitä teen.
Sinun täytyisi tiedostaa missä asiassa olet hyvä ja kehittää sitä taitoa, vaikka se ei tunnu kovin tärkeältä. Luulen, että kun ihmisellä on jokin asia, joka tekee elämästä elämisen arvoisen, se alkaa myös tuntua siltä. Pystytkö puhumaan kenellekään perusteellisesti näistä asioista? Kannattaa yrittää etsiä sellainen henkilö. Minä päätin hetki sitten, että menen puhumaan jollekin psykologille heti kun pääsen. Toivon ainakin, että siitä olisi apua.
Voimia sinulle.
Susannah, luulenpa että suurin ongelmani liittyy juuri puhumattomuuteen. En yksinkertaisesti kykene puhumaan mistään mikä liittyy itseeni. Menen aivan lukkoon jos joku kysyy minulta jotain omista asioistani, ja vastaan muutamalla sanalla ja yritän vaihtaa puheenaihetta. Olen tässä kuukauden verran yrittänyt pakottaa itseäni ammattilaisen luokse, mutta se ei tunnu onnistuvan.