zuzki kirjoitti 15.10.2007 20:40

Eli tahtoisin kuulle kokemuksia itsemurhaa yrittäneiltä, miten olette päässeet sen asian ylitse? Itse yritin itsemurhaa heinäkuun 31. päivä lääkkeillä sekä viiltelemisellä, mutta auttaja saapui tarpeeksi ajoissa ja pääsin hoitoon tarpeeksi ajoissa, joten jäin henkiin. Mutta nyt en tunnu pääsevän siitä asiasta mitenkään yli. Olen kahteen eri otteeseen ollut jo kriisiosastolla, mutta ei siitä ole tuntunut olevan apua. Ja nyt on tulossa jo kolmas hoitojakso, tosin suljetulla kuntoutusosastolla joka on tarkoitettu pitkäaikaissairaille. Saa nähdä mitäköhän siitäkin tulee, oma hoitajani jo kertoi minulle, että siellä tulen sitten olemaan kauan. Kääk!

Olen yrittänyt vain unohtaa tuon itsemurhayrityksen, mutta ei siitä tule mitään. Voin olla pari päivää niin etten sitä muista, mutta sitten se taas palaa mieleeni. Ja oloani vielä pahentaa se, että ystäväni puhuu itsemurhasta ja siitä miten hän on sen suunnitellut. Miksi ihmiset ei voi ymmärtää ennen sitä yritystä, että täällä maan päällä on meille kaikille vielä paljon asioita nähtävänä? En voi itse myöntää, että ajattelisin jo noin mutta se on tavoitteena. Ja se on jo edistymisen askel kun tiedostan mitä minun pitäisi ajatella.

Miten teidän muiden läheiset ovat itsemurha yritykseen suhtautunut? Minusta itsestäni tuntuu siltä, että minua vahditaan nykyisin hyvin paljon ja en saa melkein yhtään omaa rauhaa. Yhdet erittäin tärkeät ihmiset unohtivat minut kokonaan tuon itsemurha yrityksen jälkeen, liekö syy siinä että ajattelevat minua nyt huonona, heikkona ja surkeana ihmisenä. Se satuttaa, mutta olen oppinut elämään jo sen asian kanssa. Nimittäin psykiatrini sanoi, että ne ihmiset ketkä eivät ymmärrä sitä tapahtumaa eivät ole minulle aitoja ystäviä.

Ehkä sitä on vaan myös itse myönnettävä se, että olen heikko ihminen kun vielä menen osastolle. Muutenkin kokonaan pois tästä stressaavasta arjesta joka vaatii minulta liikaa joka ikinen päivä. Pois sinne paikkaan jossa saan olla rauhassa omien ajatusteni keskellä ja ilman kaverini puheita itsemurhasta.

Hei. Itse hyppäsin elokuun 27. päivä, päivää ennen 17.sta syntymäpäivääni, kolmannen kerroksen ikkunasta. Nykyään olen sitten täysin vanempieni kahleissa. He eivät halua nähdä minua 17-vuotiaana vaan about 10-vuotiaana. Asun tällä hetkellä isoäitini luona ja joka ilta on kotiintuolaika ~klo 21.00. En saa olla ulkona, jos en ole jonkun sukulaisen tai vanhan kaverin kanssa. En saa seurustella. Asuin isäni luona jonkin aikaa, silloin en saanut edes käyttää kännykkää kotona, en saanut olla koulun jälkeen kaupungilla yhtään jne. Sitten kyllästyin siihen. Olin viillellyt iseäni ja leikellyt käsivarrestani paloja silloin, kun mieleni teki satuttaa isääni. Purin vihan itseeni. Pääsin pois hänen kahleistaan suututtamalla hänet ja kertomalla että hän oli ensimmäisenä iltana käynyt minuun käsiksi, kun olin puhunut siitä, etten jaksa tehdä mitään, etten jaksa elää. Ei tilanne tällä hetkellä kovin paljon parempi ole, minulla ei nyt vielä ole vakituista asuinpaikkaa tiedossa, tavarani ovat isäni luona suurimmaksi osaksi. Mutta nyt on pakko lopettaa kirjoittaminen. Jatkoja sinulle 🙂🌻

Minulla kävi samoin ensimmäisen yrityksen jälkeen, ensin jouduin sairaalaan missä ei saanut edes vessassa käydä ilman vahtia. Kun sitten pääsin kotiin, niin koko ajan piti ilmottaa mihin menen, yleensä en kyllä mihinkään. Mutta esmes minulta kiellettiin metsässä vaeltaminen yksinäni, aina piti odottaa, että joku tulee mukaan. Kun oli lääkkeen ottoaika, niin piti avata suu ja katotiin, että olin niellyt pillerit. jne.

Myös oli seurauksena se, että joudin sairaalaan aika herkästi uudestaan.
Nykysin kun en itsaria mieti, niin mietin miten sitä onkaan voinut olla tommoinen tapaus. Välillä kyllä mietin, että oisitte mun antaneet kuolla, välilä olen onnellinen etteivät antaneet itseäni tappaa.

Minä kun luin otsikon, niin aattelin, että nyt joku uskovainen miettiin, että mitä käy itsemurhan tehneelle ihmiselle, onko se taivaassa vai helvetissä. MInä olen niitäkin asioita miettinyt nuorten krist. foorumilla ja jotkut ovat varmoja, että itsarin tehnyt joutuu helvettiin. Minä taas luulen ja toivon äitini vuoksi ettei niin ole.

Itse yritin itsaria kuusi vuotta sitten, eli olin silloin 16-vuotias. En ollut koskaan liiemmin viillellyt itseäni, mutta itsemurha-ajatukset olivat pyörineet päässäni useamman vuoden ajan. Ensin aioin hypätä junan alle, mutta lopulta päädyin vain viiltämään ranteitani. Menin kuitenkin itse sitten tikattavaksi ja kuukautta myöhemmin suljetulle osastolle "ottamaan lomaa". Osastolla olin kolme viikkoa ja sain siellä masennuslääkkeet, jotka omalta osaltaan varmasti helpottivat silloista akuuttia tilannetta. Lopetin kyllä lääkkeiden syönnin hyvin pian, koska halusin päästä oireiden ytimeen, enkä hoitaa pelkkää masennusta.

Itsariyrityksen jälkeen vanhempani eivät päästäneet minua moneen kuukauteen mihinkään muualle kuin kouluun. Se ahdisti tietysti, mutta nyt olen ymmärtänyt, että he tekivät niin koska välittivät ja pelkäsivät. Ystävilleni itsariyritykseni tuli vähän yllätyksenä, eikä heistä ollut apua toipumisessa, koska he eivät osanneet ollenkaan puhua niistä asioista kanssani. Nyt vanhempana olen toki puhunut heidän kanssaan siitä ja se on auttanut minua tulemaan sinuiksi menneen kanssa.

Itsariyritykseni muutti monia asioita. Tutustuin vanhempiini paremmin, koska heidän oli pakko antaa minun olla sellainen kuin olen, jotta parantuisin masennuksestani. Aloimme puhua rehellisesti esim. juomisesta, koulusta, lintsaamisesta ja lesboudestani, joka oli ollut tabu. Se oli vaikeaa ja vaati tietysti kaikilta osapuolilta paljon ymmärrystä ja voimia. Minun piti oppia aukaisemaan suuni ja kertomaan miksi minua ahdistaa. Voisin sanoa, että itsariyritys auttoi minua tutustumaan itseeni ja lähensi minua vanhempiini. Ei ollut ollenkaan huono asia viettää viikonloppuja ihan vaan vanhempien kans. Opinpahan ainakin pitämään hauskaa myös selvinpäin. Juominen kun tunnetusti vain pahentaa ongelmia ja masennusta.

Itsariyrityksen jälkeen olin neljä tai viisi vuotta ajattelematta koko itsaria ja sitä, mitä olin itselleni tehnyt. Elin ihan tavallista arkea, keskityin liikuntaan, itsestäni huolehtimiseen ja opiskeluun. En voinut ajatella menneisyyttä, koska ahdistuin ja häpesin itseäni. Vasta nyt ihan viime aikoina olen pystynyt ajattelemaan menneisyyttä ilman ahdistusta. Tuntuu niin oudolta, että minä olen yksi niistä monista, joka on yrittänyt tappaa itsensä. Arvet ranteessani eivät häviä koskaan ja yksi vaikeimmista asioista onkin ollut hyväksyä se, että menneisyys oli sellainen kuin oli ja tulevaisuus voi olla jotain ihan muuta. En aina oikein tiedä, pitäisikö minun kertoa uusille ystävilleni menneisyydestäni vai salata se... Haluaisin olla rehellinen, mutta pelkään että minut leimataan hulluksi tai jotain. Opiskelen nykyään yliopistossa ja olen huomannut, että monet opiskelijat ovat viettäneet minun näkökulmastani melko täydellistä elämää. Tuntuu, etteivät he voisi edes käsittää sitä, miten tyystin erilainen minun menneisyyteni on ollut. En halua hävetä itsariyritystäni, mutta häpeän sitä silti joissain tilanteissa ja toivoisin, että minullakin olisi ollut "kultainen" nuoruus.

Ihan yleisesti voisin sanoa, että itsariyrityksestä toipuminen vie aikaa. Ensin täytyy päästä yli masennuksesta ja päästä kiinni normaaliin elämään. Sen jälkeen voi mennä pitkäänkin, ennenkuin pystyy todella ajattelemaan että minä olen se sama henkilö, joka joskus oli huonossa jamassa. Itsariyritys on jotain niin radikaalia, että se väkisinkin liikuttaa kaikkia ympärillä olevia ja saa aikaan monenlaisia tunteita. Niille tunteille on annettava tilaa ja aikaa. Puhuminen on tärkeää. Itsekin käyn edelleen psykologilla säännöllisesti, vaikka masennusta ei ole ollut moneen vuoteen ja olen kaikin puolin terve ja tavallinen tyttö. Ehkä olenkin terve juuri siksi, että puhun niistä kipeistä asioista niin läheisilleni kuin ammattiauttajillekin.

Kuiskaaja, tekstiäsi oli erittäin mielenkiintoista lukea ja se pisti ajattelemaan.

Asia mikä jäi eniten on mieleeni se ajan määrä kuinka kauan on mennyt siihen että olet pystynyt ajattelemaan itsemurha yritystä ilman ahdistumista. Se tuntui jotenkin niin paljolta kun siihen meni vuosia. Kun itselläni on vasta vain kuukausia, mutta ehkä sitten vaan vie aikaa. Itse kun olen tottunut ja tahtoisin että kaikki tapahtuu nyt ja heti, vaikka tiedän hyvin ettei monessakaan asiassa käy niin. Mutta niin se olisi vain helpompaa.

Itse en voi sanoa että olisi kenenkään läheiseni kanssa tullut läheisimmiksi mitä ennen, tuntuu että minulla olisi käynyt päin vastoin. No isäni kanssa ehkä paremmin pystyn puhumaan, mutta aika vähän. Jotenkin tuntuu vain etti kukaan pysty ymmärtämään kokemaani tuskaa. Paitsi nyttä tuli mieleen pari ihmistä ketkä todella ovat tulleet minulle läheisimmiksi itsemurha yritykseni jälkeen. Toisesta on tullut erittäin hyvä tuki jolle voin puhua lähes kaikesta ja toinen ymmärtää nyt minua paljon paremmin. Mutta vielä on suuri askel otettavana siinä että pystyn kaikile puhumaan asioistani silloin kun on tarve. Olen aina vaan ollut niin kiltti ihminen (ehkä liiankin kiltti) ja niellyt kaikki asiat. Ottanut syyni niskoilleni vaikka minun ei olisi tarvinnut/pitänyt. Olen vaan ollut ja olen vieläkin niin arka ihminen, että yritän kaikista tilanteista vaan päästä mahdollisimman helpoimmalla tavalla pois. Ja aina ja yleensä se käy niin että itse otan syyt niskoilleni ja nielen kaikki asiat. Siinä ehkä suurin syyni onkin miksi aina olen ahdistunut, kun en pysty ilmaisemaan isteäni ja omia tunteitani. Yritän vain muuta kuunnella ja miellyttää, mutta en ollenkaan tahdo kuunnella itseäni ja näyttää omai tunteitani. Eli siinä on vielä paljon opittavaa että pystyisin itselleni myöntämään asioita ja myös näyttämään tunteitani. Ainut tapa millä olen pystynyt tunteitani kertomaan on kirjoittaminen. Nimittäin olen runoja kirjoitellut, mutta nykyään salaan senkin asian hoitajiltani. Jotenkin tahdon vaan että pääsen mahdollisimman helpolla ettei tule mitään vastoin käymisiä. Mutta siinä varmaan olisi nyt tavoite itselleni seuraavalle hoitojaksolle osastolle, että kerron ja näytän tunteeni mitä ne sitten ikinä ovatkaan. Ja kerron jos koen jotain vääryyttä, etten aina vain "niele" kaikkia asioita.