Voi kuule,me taietaan sitten olla kohtalotovereita...Jätkät on välillä sikoja,niillä ei sitä järkeä ole tossa kumppanin ettimisessä yläasteella tuon vertaa...Vaikkei me vastattaiskaan niiden odotuksia,niin ollaan kuitenki ylpeitä siitä,että meillä on enemmän järkee päässä ku niillä....muakin haukuttiin mm. ulkonäöstä ja monesta muustakin....Ne on ite niin saatanan tyhmiä,ettei ne ainakaan sillä menolla saa naista...😉 Ja vanhemmiten miehilläkin alkaa vähän tulla järkeä päähän...Ja kuka sitä muka sanoo,ettetsä muka olis kaunis?Jos ei joku jätkä kestä sua nähä sellasena ku sä oot,niin suksikoot vittuun...Ja kyllähän sitä pitää ottaa se ihminen huomioon kokonaan,ei pelkästään ulkonäön perusteella...Ja kyllä niissä jätkissä ihan yhtä lailla puutteita löytyy,ei sen puoleen..ei nekään mitään täydellisiä ole...Mäkin mollaan itteeni ulkonäöstä vieläkin,mutta pidän itteeni kuitenki ihan siedettävänä...yläasteella moni tyttö ja poika on vaa täysiä luusereita,pikkupilluja....Ei sen kummempia....Ookoo,sillehän nyt ei voi mitään,jos joku kohtelee ku paskakasaa..muttei sellaseen piä alistuakaan...Ei munkaan tunteista yläasteella välitetty,mitähän törkeyttä mäkin oon joutunu kokeen,vaikka sun mitä,mutta kyllä mä vastaankin pistin...Pistää ne jätkät kuriin...Mä oon muutaman kerran lyönykin....ja niin pitääki,jos jätkä tulee naaman eteen vittuilee....Säälittäviä kusipäitä...En nyt kostamista kannata.mutta puolensa kannattaa pitää...Ja sillekään ei voi mitään,että kaikkia ei voi ulkonäöllään eikä muutenkaan miellyttää....Nyt vähän egoa peliin...Siellä lukiossa ei olekaan enää samoja luusereita....Ego pystyyn ja vauhtia peliin..Kyllä me kaikki arvokkaita ja kauniita ollaan....🙂👍

Hei, Amelie!

Olen ihan samassa tilanteessa, mutta voin jakaa ne itseluottamusta edistävät keinot, jotka tiedän. Sanoit, ettet osaa ajatella olevasi missään hyvä. Kannattaa kuitenkin muistella kaikkia kohteliaisuuksia, joita olet elämäsi aikana kuullut, kirjoittaa vaikka paperille ja uskoa, että ne ovat totta. Samoin, vaikka se onkin vaikeaa, niin miettiä itse, missä on onnistunut. Esim. se, että olet jaksanut kahlata läpi vaikean yläasteajan ja lukion ovat jo saavutus sinänsä. Onnistumisen kokemukset lisäävät itseluottamusta, joten kannattaa puuhata asioiden ja harrastusten parissa, jotka tuntuvat mielekkäiltä. Sekin on hyvä, ettei ala sättimään itseään jokaisesta epäonnistumisesta (jotka pienimmätkin tuntuvat usein ylivoimaisilta) vaan yrittää päästä esteistä mahdollisimman nopeasti yli.

Se, että ihmiset ovat ystävällisiä sinulle merkitsee, että olet ystävällinen myös muille ja itsekin ystävällisyyden arvoinen. 🙂🌻 On kyllä vaikea tutustua uusiin samanhenkisiin ihmisiin, ainakin minua mietityttää, kuinka saan pidettyä ystävyyttä yllä...

En tiedä helpottaako yhtään kuulla, että täällä on toinen ujo, vastakkaista sukupuolta jännittävä, epävarma tyttö. Yläaste oli ahdistavaa aikaa, mutta lukiossa tosiaan tutustui muita fiksummin kohtelevaan porukkaan. Oli vaikea tottua muiden seuraan ja ystävällisyyteen, eikä se vieläkään ole helppoa. Koska on vaikea pitää itseään muiden arvoisena, positiivinen palaute ja sosiaaliset tilanteet on vaikea ottaa vastaan. Tulee melkein syyllinen olo, jos joku kohtelee erikoisen mukavasti. Minua on auttanut hieman ottaminen yhteyttä ammattiauttajaan opiskelijaterveydenhuollon kautta. Minäkin pidin huoliani liian vähäisenä muille, mutta totesin, että näin ei ole, vaan keskusteluavun hakeminen kannatti. Itse täytyy kuitenkin jatkuvasti tehdä kovasti töitä oman itsetunnon edistämiseksi.

Itsekin kärsin huonosta (tai heikosta, riippuen termeistä) itsetunnosta. Luulen että se on peräisin ala-asteelta, kun koin kiusaamista. Nyt olen jo 25-vuotias miehenalku, opinnot ohitse ja työelämässä, mutta itsetuntoni on edelleen hyvin heikko. Olen hieman pyöreä ja tämän takia suunnattoman pettynyt ulkomuotooni. En uskalla lähestyä tyttöjä, koska luulen tietäväni, että heitä ei kiinnosta ’läskin’ lähestymisyritykset. Saan tilapäisesti itsetuntoani kohennettua, kun käyn kuntosalilla ja koen jonkinasteista kehittymistä. Silloin piristyn ja uskallan kokeilla seurustelemista. Mutta menen paniikkiin viimeistään, jos homma alkaa mennä intiimimmäksi. "Mitä jos häntä ällöttää, kun näkee minut ilman vaatteita?" ja sitten koko homma pystähtyy. Eli olen täysin riippuvainen siitä, miten koen itseni ulkoisesti.

Olen palveluammatissa ja töissä ollessani pystyn vetäytymään "roolini", asiakaspalvelijan taakse ja olen ystävälinen ja uskallan lähestyä ihmisiä työasioissa. Mutta kun yritän seurustella enkä voi vetäytyä tämän työroolini taakse, menen lukkoon. Tämä myös johtaa siihen, että olen erittäin vihainen itselleni, että annan tämän tapahtua, koen tuhlaavani elämääni. Haluan seurustella ja rakastaa, mutta en näytä koskaan uskaltavan ryhtyä siihen oikeasti.

Varsin ahdistavaa.

amelie86, sinun ajatuksesi kuulostavat ihan omiltani. Kaikki kertomasi täsmää, paitsi siinä että sain yläasteella ensimmäisen ystäväni. Olen itse nyt toista vuotta lukiossa, ja siellä on hyväntahtoisia ihmisiä, niiden mätien joukossa. Vastakkainen sukupuoli.. en usko että minusta voisi kiinnostua kukaan. Kiusaajani peruskoulussa saivat minut tähän uskomaan. Tiiän että on hölmöä miettiä vielä niinkin vanhoja asioita, mitä joku mätä ääliö on sanonut. Mutta hankala niitä on yhtäkkiä saada katoamaakaan.

Olen kuitenkin nyt tänä toisena vuotena lukiossa muuttunut paljon rohkeammaksi. Uskallan jopa puhua tunneilla ihmisille, jotka lähettyvilläni ovat. Tai ainakin yritän jos mahdollista. Ennen eivät ryhmätyöt sujuneet lainkaan, nyt odotan ryhmätöitä. Tosin pelkään joutuvani niiden mätien tyyppien ryhmään. Mutta ennenkin on selvitty ja selvitään jatkossakin. 😋

Olen miettinyt itse aivan samaa, miten saisin itsevarmuutta enemmän. Ajoittain minut valtaa tunne, että ihan sama muille mitä minusta ajattelevat - olen tällainen enkä muuksi muutu. Ja se on oikea ajattelutapa, se vain pääsee aina unohtumaan...🙄

Olen pyrkinyt olemaan juuri se mikä olen, vaikka tiedän ettei se aina muita miellyttäisikään. Ei kaikista vaan voi tykätä. Karua mutta totta. Jotkut tulevat paremmin toimeen kuin toiset. Tunnustaudun ujoksi ihmiseksi, jonka on hieman hankala solmia uusia ystävyyssuhteitakaan. Välillä on hankala luottaa tai uskaltaa luottaa. Mutta ajattelen kuitenkin että jokaisessa meissä on jotain hyvääkin.

Mutta oma neuvoni sinulle olisi tämä: Ole omaitsesi. Älä yhtään enempää tai vähempää. Et voi saada ympärillesi ihmisiä jotka todella arvostavat sinua, ja joiden seurassa viihdyt, jos annat ymmärtää itsestäsi muuta kuin mitä todella olet. Minulla on ihania ystäviä, uskomatonta mutta totta, jotka rakastavat minua juuri tämmösenä kuin olen. Välillä on hankala uskoa että ne välittää musta eivätkä inhoa/ällöä. Kun tuntuu että olen niin hölmö joskus. Anna maailmalle mahdollisuus näyttää parhaat puolensa, niin löydät niitä itsestäsikin. Jonain päivänä se aurinko paistaa sinne risukasaankin, kuten tavataan sanoa. Kunhan pyrit uskoamaan itsesi. Puhu ihmeessä jonkun luotettavan ihmisen kanssa tosta asiasta. Saat varmasti ymmärrystä ja hyviä vinkkejä takaisin. 🙂🌻

Mulla tulee kyyneleet silmiin, kun luen näitä juttuja tästä keskusteluketjusta. Aivan kuin lukisin omia ajatuksiani. Oma itseluottamus on aivan romahtanut. Yläasteelta asti itseluottamukseni on romahtanut askel askeleelta ja tällä hetkellä mulla on tosi kurja olo. Mulla on yks ystävä, mutta sekin muuttaa tämän vuoden aikana pois, toiseen kaupunkiin.
Olen kyllästynyt olemaan huono joka osa alueella. Olen huono koulussa, ihmissuhde asioissa ja kaikessa muussakin. Jos minulta kysyttäisi, missä olen hyvä, niin en osaisi vastata. Aina sanotaan että jokainen ihminen on hyvä jossakin. Minä en ole missään.
Minulle on tullut kaikki vanhempieni huonot puolet. Minulla on Luki-häiriö, joka on peräisin isältäni. Olen hidas juoksija, joka on peräisin äidiltäni.
Voisin luetella vaikka mitä huonoja ominaisuuksia, mutta en yhtään hyvää puolta löydä.
Minun on aina ollut vaikea ottaa negatiivista palautetta vastaan, koska ajattelen että siinä on taas yksi asia, missä olen ihan huono.

Itselleni tuli yllätyksenä, että täältä löysin muitakin ihmisiä, joilla itsetunto ei ole ihan kohdallaan. Minusta on aina tuntunut että olen aivan yksin tämän asian kanssa. Ajattelin, että ei ole ketään joka joutuisi murehtimaan samanlaisista asioista kuin minä. Toisaalta siis on lohduttavaa, että olen löytänyt tälle palstalle, jossa on muitakin kaltaisiani, mutta on silti äärimmäisen surullista, että on muitakin, jotka kokevat näitä inhottavia asioita.

Heippa!

En mene syvemmin syihin, miksi itseluottamukseni on kadonnut, sillä ne asiat ovat niin kipeitä että niiden ajatteleminen sattuu.

Huono itseluottamukseni näkyy lähinnä alemmuuden tunteena muita naisia kohtaan. He ovat kauniimpia ja laihempia kuin minä, parempia kaikessa. Huonon itsetuntoni vuoksi flirttailen muiden miesten kanssa kun omani ei ole paikalla, se antaa itseluottamusta jos he osoittavat kiinnostusta. Olemme keskustelleet kultani kanssa tuosta aiheesta (viimeksi eilen) hänkään ei koe sitä vääräksi tavaksi. Kunhan ei tarvitse toisen silmien edessä alkaa flirttailemaan. 🤔

Jaksamisia kaikille!

Moikka!

Et ole todellakaan ainoa, jolla on ollut samanlaisia tuntemuksia, sillä itselläni oli kaksi vuotta sitten itseluottamus lähes nollassa ja masennus pimensi elämääni huolimatta rakastavasta poikaystävästä, mutta onneksi ajan ja tahdon avulla näistä asioista voi päästä yli.

On ensinnäkin hienoa, että sinä itse olet tiedostanut tilanteesi ja haluat muuttua, sillä ilman näitä peruspilareita minäkään en luultavasti olisi niin itsevarma ja luottavainen itseäni kohtan. Toiseksi on hienoa, että pidät itseäsi nättinä, sillä sen avulla voit pikku hiljaa alkaa luottamaan itseesi enemmän ja enemmän.

Voisit tehdä esimerkiksi niin, että ensin listaat yhden hyvän asian itsestäsi kerran viikossa (ei haittaa vaikka se olisi sama asia välillä, sillä tuolloin löydät yhden varman asian, johon luotat) ja kun huomaat keksiväsi useampia, listaat niitä useammin. Itse tein tämän harjoituksen poikaystäväni kyselemänä aika usein, ja lopulta asioita alkoi löytyä lisää. Voisit myös jutella jonkun sinulle läheisen aikuisen kanssa tai jonkun ulkopuolisen, jonka kanssa voisit jakaa tuntemuksiasi, sillä itse kävin juttelemassa kerran viikossa eräälle erittäin mukavalle naiselle, joka ei edes ollut erikoistunut masentuneisiin, mutta siitä huolimatta hänen kanssaan mielialani kohosi huomattavasti.

Tässä nyt oli vain muutama vinkki ja toivottavasti niistä oli jotain apua.

Koita jaksaa äläkä luovuta, sillä sinä pystyt ihan mihin vain itse haluat!🙂👍

Aivan kuten abi2007:llä, mullekin on pieni yllätys että on näinkin samanlaisia ihmisiä, kun mä...
Mun huono itsetunto ilmenee just tyypillisesti sellasena, että mietin joka hetki, mitä muut musta ajattelee, vaikutanko jotenkin tyhmältä, naurettavalta, säälittävältä... Sellaiseksi oon tuntenut itseni tässä jo melkosen kauan. 😞

Oon luonteeltani jonkin verran ujo luonnostaan, mutta tää ujous on paisunut kyllä melko suhteettoman suureksi. Kiitos kuulunee yläasteen ajan koulukiusaajille. Menetin yhtäkkiä kaikki ystävät, ja mua pidettiin vaan pilkkana. Koulupäivät tuntui yhdeltä nöyryytykseltä ☹️ Välillä mulla oli joitakin kavereita, mutta aina tuli joku väärinkäsitys tai joku, joka sai ne kääntymään mua vastaan. En edes tienny, että olisin tehnyt mitään pahaa niille.

Ehkäpä tästä johtuu, etten aina uskalla ilmaista nykyäänkään suoraan mielipidettäni, pelkään että joku suuttuu, tai sitten nauraa. En tavallaan anna enää itsekään itselleni tilaa...

Onneks nyt lukiossa oon saanu ihania ystäviä, jotka tuntuu oikeesti ymmärtävän, ja välittävän musta. Mä en oo ehkä enää niin epävarma, kun joskus olin. Silti yläasteajat on jättänyt jälkensä, ei niitä loukkauksia voi unohtaa. Mut kyllä se varmaan tästä, pikkuhiljaa 🙂🌻

Täytyypä minunkin sanoa, että samanlaista minullakin on usein.Iskee huonommuuden tunne.Itselläni tämä tunne heittelehtii paljon,välillä sitä on niin itsevarma, uskaltaa sanoa ja tehdä vaikka mitä.Mutta useimmiten ajattelen että mä olen ihan surkea,tyhmä ja ei oo oikeutta sanoa omia mielipiteitä,koska ihmiset voi paheksua sitä.Olen sen kyllä huomannu, että myös ne ihmiset joiden kanssa on just sillon tekemisissä,vaikuttaa siihen miten mä ite pystyn kommunikoimaan. Jos ne ei ollenkaan huomioi mua,varsinkin sillon tulee tyhmä olo.Tai jos se niitten huomiointi mua kohtaan on negatiivista.Ja minäkään
en oikee osaa ottaa negatiivista palautetta,mietin sitä pitkän aikaa,että mitäs se sillä tarkotti.

Toisinaan sitten,niinkin joskus käy,että mä olen se jota kuunnellaa,ja ihmiset pitää musta.Sellanen mä olin yläasteella.Mulla oli paljon kavereita.Oli helppoo keskustella ihmisten kanssa, vaikka tietenkin löyty sellasia jotka pilkkas.Yläaste loppu ja rupesin erakoitumaan,monet koulun ulkopuolisetkin kaverit on vaa jääny.Kai se on siinä,että jutut on muuttunu ja muutenkin kiinnostuksen kohteet ihan erilaisia.Oon kyllä ´tutustunut´ joihinki ihmisii,jotka aluks tuntu mukavilta.Mutta ne on alkanu kohtelee mua kuin mua ei olisikaan.En mä niitten seurassa osaa olla normaali.Oon yleensä tuppisuuna,en osaa avautua.Joskus syytin siitä itteeni,että ne kohtelee mua sillain.Ei ne ymmärrä,että jotkut voi olla ujompia.Täytyy etsiä sellasia samanhenkisiä ihmisiä jotka arvostaa muita,niin varmasti se parantaa itsetuntoo,kun muut ajattelee että oot hyvä tyyppi,tulee ittelleenki hyvä olo.Pikkuhiljaa sitä voi yrittää tutustuu ihmisiin.🙂👍😀

Joskus on auttanu sen uskotteleminen itselleen,että se on niitten onkelma,jotka
minusta pahaa ajattelee/puhuu. Ihmisiä ei tarvi miellyttää,yrittää vaan olla omaittensä.
Kaikkien kanssa ei vaan voi tulla toimeen.

Samoja tunteita on mullakin. Ikää on kertynyt 27-vuotta ja vieläkin taistelen yläasteella tapahtuneen kiusaamisen vuoksi. Sen takia itsetunto on romahtanut täysin ja ajattelen olevani todella ruma ja maailman tyhmin ihminen. Olen todella itsekriittinen kaikelle tekemisilleni. Tykkäisin esimerkiksi maalata ja pirtää, mutta heti kun alotan niin tulee sellainen tunne etten osaa ja kaikki jää kesken. Jokunen vuosi sitten tuntui, että koko maailma olisi parempi ilman minua ja tuntui, että olen piikkinä vain kaikkien lihassa. En ole tuosta ajatuksesta vielä päässyt täysin eroon ja välillä tuntuu, että miksi edes näin huonon ihmisen on annettu syntyä. Kaikkein rasittavinta on se, että ei opi hyväksymään itseänsä sellaisenaan kuin on. Mutta pohjimmiltani uskon kuitenkin, että meillä kaikilla on oma tarkoituksensa tällä maapallolla ja meillä on kuitenkin vaan yks ainut elämä joten miks sitä tuhlata tuollaisten ikävien asioiden miettimiseen. On kuitenkin tosi tärkeää, kun saa olla terve, on katto pään päällä ja ruokaa. Kristillisten taustojeni mukaan uskon, että yläkerran isäntämme on kaikkien heikkojen lähellä.

Toi Loganin viesti pysäytti aika totaallisesti.
Mulla on vähän samanlainen ongelma, tosi oon nyt seurustelusuhteessa. Mulla kaikki alko reilu vuos sitten kun sain ensimmäiset masennuslääkkeet, painoa tuli 10kg lisää kuukaudessa. Ja se on mulle paljon, koska oon pienikokonen ja hoikka tyttö ollu koko elämäni ajan. Nyt itsetunto on täysin romahtanu, pidän itseäni ällöttävänä ja läskinä. Eikä asiaa oo ainakaan auttanu se, että kun olin vielä koulussa niin terveydenhoitaja sanoi mulle että onpas sun paino noussu, sähän olet jo ylipainoinen. En usko olevani enää nätti tai miellyttävä ja se on haitannut tuota seurusteluakin.
Ja niin, Loganille. Ei ne tytöt siinä vaiheessa enää peräänny kun homma alkaa etenemään, tai jos perääntyy niin sitten saa olla aika idiootti. Olis helppo sano että rohkeesti vaan, kyllä se siitä, mutta itsetunto on hankala asia, eikä sitä kauhean nopeasti paranneta. Olis kiva jutella sun kanssa enemmänkin?

Hei

Minullakin on hyvin heikko itsetunto, vaikka yritän sitä peitellä. Yläasteella sain luokan pojilta kuulla kaikkea vähemmän mukavaa juttua, ja siitä jäi trauma vastakkaista sukupuolta kohtaan. Ajattelin, ettei kukaan poika voi minusta pitää. Sitten otin ja ihastuin, ja luulin tämän pojan tuntevan samoin. Karmivalla tavalla sain kuitenkin selville, että hän vain pilkkasi minua, leikki vain... Se tuntui kamalalta, mutta sitten lohduttauduin sillä, että jos on pojalla niin halvat huvit, niin se ei ole minua varten. Itsetuntoa kokemus ei luonnollisestikaan kohottanut...😞
Minä en ole "ruma" (mielestäni rumia ihmisiä ei olekaan 😋 ) tai ylipainoinen, minua sanotaan söpöksi, mutta en silti voi lähestyä ketään. Pelkään aivan liikaa torjuntaa! Sen takia yritän peitellä tunteina mahdollisimman paljon. Tahdon olla viileä ja pärjäävä, sellainen, jota mikään ei satuta, yksinäisyys varsinkaan.
Ehkä ihmisten mielenkiinto ei aina ole kiinni ulkonäöstä, vaan jostain muusta, kuten luonteesta? En kyllä välttämättä ole sieltä helpoiten lähestyttävästä päästä... Mene ja tiedä. Minulla on surullinen tapa laittautua kaupungille ja laskea sitten, kuinka moni mies katselee. Niistä katseista ja hymyistä luulen ilahtuvani, mutta ilo on lyhytaikainen ja epäaito. ☹️ Ei sellainen oikeasti rakenna itsetuntoa. Mä olen ollut liian kauan yksin ja masentunut, enkä oikein usko enää löytäväni ketään, joka jaksaisi minua kuunnella. Kaiken lisäksi perheessä asiat eivät ole mallillaan, ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Olisi kai hyvä käydä hakemassa apua. Ehkä. Joskus.
Mutta onnea vaan kaikille itseluottamuksen löytämiseen! 🙂🌻

Moikka!

Minäkin kamppailen heikon itsetunnon kanssa. Yritän peittää sitä, mutta aina se ei onnistu. Opiskelen ja olen ollut tänä keväänä töissä alalla, jossa pitäisi olla kovinkin vastuullinen ja vahva omien sanojen takana. Se on välillä kiusallisen vaikeaa... Kaverit huomaavat ilmeestä kun säikähdän, petyn tai jotain. Voi kun voisi paremmin peitellä nuo tunteet! Pahinta on tiettyyn aikaan kuukaudessa, kun syytän itseäni kaikesta. Tuntuu kuin olisi epäonnistunut kaikessa. Vaikka toisaalta tietää et se on turhaa, niin silti ahdistus nousee liian suureksi.

Meillä ei kotona aikanaan saanu kovinkaan paljon sanoa mielipiteitä. Isä oli ainut joka oli oikeassa. Äidin sairauden (skitsofrenia) takia mun on vaikea olla miespuolisten kanssa. Oon saanu pienestä pitäen kuulla niin inhottavia juttuja seksuualisuudesta yms. että on vaikea uskoa että on olemassa joitain fiksuja, hyviä ja muutakin kuin yhtä asiaa ajattelevia miehiä. Enkä toisaalta usko että edes kelpaisin... Kuka jaksaa sellasta, jonka perheessä on vähän väliä kaaos ja sinne menee kaikki ylimääräinen energia...??Aika näyttää, elämä näyttää... Itsetuntoa olen saanut vuosien varrella lisää, kun sitä on ollut pakko karttua, jotta selviää.

Voimaa kaikille itsetuntonsa kanssa kamppaileville!!! Itse olen yrittänyt "opiskella" sitä etsimällä harrastuksia tms. missä pärjään... Täytyy uskoa, että kova työ tuottaa tulosta...