Hei.
Kesäloma on mulle kamalaa aikaa, saa mut miettimään asioita ihan liikaa ja masentumaan entisestään. Mullahan pitäis olla paljon helpompaa ilman koulustressiä mutta jostain niitäkin stressin aiheita aina löytyy. Taustatietona kai tylsästi vaan 17v tyttö, lukion toinen luokka syksyllä ja noin 5 vuotta masennusta, ahdistusta ja muita erilaisia vaivoja.
Oon istunu koko päivän samassa penkissä, töistä päästyäni, ja miettiny että mikä meni pieleen. Mikä mussa meni pieleen, miksen ole sellainen kuin haluaisin ja toisaalta taas miksi en kelpaa itselleni. Istun vähäisissä vaatteissa koska sisällä on varmaan yli kolmekymmentä astetta lämmintä ja yritän olla katsomatta itseäni ja keskittyä tietokoneruutuun.
Vihaan omaa vartaloani. En muista olleeni koskaan siihen tyytyväinen, ehkä joskus ihan pienenä en osannut koko asiaa ajatella mutta ihan päiväkodista asti mulle on huomauteltu vikoja niin kauan että aloin itse niitä huomata. Ja nyt kun kukaan ei osota enää sormella niin teen sitä itse. Muistan miltä näytin kolmannella luokalla, muistan painokäyrän ja kuinka mua hävetti mennä liikuntatunneille ja pukuhuoneisiin. Joka ainoan peilin edessä katson epäkohtiani ja se sama liekki polttaa.
Haluaisin kovasti olla terveessä parisuhteessa, mutta kun mun elämä kaatuu jo suihkussa käymiseen niin en tiedä miten pääsen siihen asti. Jokainen ilta kun menen suihkuun käännyn katsomaan peiliin, pyörin ja tökin ja vedän vatsaa sisään. Mietin, että voi hitto kun jaksais laihduttaa. En koskaan jaksa. Mietin, että hitto kun vaan ottaisin itseäni niskasta kiinni niin kuin sillon aiemmin. Ja mietin, että miksi mä silloin lopetin kun olin voitolla, päästin irti unelmasta ja kaikki tulokset valui hukkaan.
Tykkään joistain asioista itsessäni, mutta suurin huomio menee kaikkeen kamalaan. Kaupan myyjällä on paljon kivempi nenä kuin mulla, mitenköhän siitä saisi kuvan kauneusleikkausta varten ilman että vaikuttaisi stalkkerilta. Joka ainoa naispuolinen ihminen on uhka, ja jokainen miespuolinen on epätoivo. Kaikilta löytyy jotain mitä en voi saada, jotain mikä on kauniimpaa tai parempaa kuin minä ja mikä ahdistaa suunnattomasti.
Kaikista pahinta tässä mun pienessä ulkonäkökriisissä on se, että tiedän olevani täysin normaali. Paino on terveyden kannalta just siinä missä sen pitääkin olla, totta helvetissä mun pitäis kuntoilla koska oon varmaan jotain 75 prosenttia rasvaa mutta silti. Ylipainoa ei löydy, hampaat on kunnossa vaikkakin kamalat.. Enkä vaan voi hyväksyä sitä että olen keskiverto tai tyydyttävä. Yks jo vuosia vanha ajatus mikä ahdistaa mua on se, että mulla on keskiverto naama ja keskiverto kroppa. Kumpikaan ei herätä huomiota, ainakaan positiivista, enkä ole parempi kuin kukaan kummassakaan.
”Anna rakas voimia jaksamaan
alusvaatemainokset kaduilla
joka puolella muija kuvissaan
luottaa itseensä pikkuhousuissaan”
Pelkään ettei kukaan tule ikinä pitämään mua riittävänä, että ne ihmiset jotka mut haluaa näkee mut vaan objektina eikä arvosta. Pelkään että rakastun ja toinen sanoo että ei, en ota tollasta läskiä. En ole vuosiin riisunut kenenkään edessä, en ole käyttänyt t-paitaa kohta 5 vuoteen, aluksi koska vihasin käsivarsiani ja nykyään arpien takia.
Mulla on utopia, ihana haave joka sijoittuu johonkin ihan arkiseen päivään joskus tulevaisuudessa. Olen vihdoin ottanut itseäni niskasta kiinni, asun yksin ja säästän rahaa sillä etten syö. Toivon että joku päivä kun mun ei tarvitse huolehtia siitä mitä muut ajattelee voin astua vihdoin itseni tieltä ja tehdä jotakin sen eteen että voisin hyväksyä itseni. Haluaisin mä nykyäänkin kovasti kuntoilla, mutten ole ollenkaan urheilullinen, paha astma vaivaa ja vihaan julkisissa tiloissa liikkumista. Kuntosali on pahin ahdistuksen pesäke heti uimahallin jälkeen eikä täältä löydy ainoatakaan tietä jolla ei tulisi joku vastaan. Siksi mä istun ja itken itseinhosta enkä tee asialle mitään. Olen liian väsynyt yrittämään ja liian syvällä itseinhossa odottamaan. Noidankehä, yksi monista mun elämässäni.
En siis tee muutosta, kuten en ole tehnyt muutamaan vuoteen. Itken samoja asioita uudelleen ja uudelleen, teen yhden illan kestävän päätöksen ja vihaan itseäni heti seuraavana päivänä uudelleen. En syö terveelisesti alunalkaenkaan, tässä talossa ei salaattia saa vaikka yrittää eikä mulla ole ollenkaan itsekuria. Liikunta ahdistaa, syöminen ahdistaa, oleminen ahdistaa, ajattelu ahdistaa. Ihmiset ahdistaa, vaatemainokset ahdistaa, kuvat aivan täysin normaaleistakin ihmisistä saa mut ajattelemaan että miksi oi miksi musta tuli tällainen eikä tuo toinen.
Eikä mulla ole enää aikaa tehdä asialle mitään. Puolentoista viikon päästä alkaa koulu millon kaikki voimat menee siihen että jaksan istua siellä ja olla huutamatta jokaiselle ihmiselle kaikkia niitä pieniä asioita joita vihaan tässä ihmisessä ja siinä tilanteessa. Mulla ei ole aikaa, ei voimia muuhun kuin itseni vihaamiseen ja poltan itseni loppuun ainoalla tulella joka mun elämässäni vielä palaa, itseinholla.
Moi Ikos,
Olipa muuten hurjaa tekstiä. Kuvailit tosi hyvin tuntemuksiasi ja tuota julmaa itseinhon liekkiä. Kesäloman kääntöpuolena voi hyvin olla se, että miettiminen ja ajattelu alkavat kiertää kehää.
On vaikea sanoa, että olisi jotain yleispätevästi kaunista, vaikka tietyt henkilöt keräävätkin enemmän huomiota ja toiset vähemmän. Olet varmasti kaunis ja ainutlaatuinen, enkä epäile hetkeäkään, etteikö joku poika voisi ihan hyvin pitää sua viehättävänä. Jos oma ulkonäkö ei välittömästi herättäisi huomiota muissa, se voi olla positiivinenkin asia. Pitkät tuijotukset ja epämääräiset katseet voisivat ahdistaa pitemmän päälle. Miksi toiset olisivat sinua kauniimpia? Tuo sun unelma on ihan mahdollinen, se voi vaatia työtä ja aikaa, mutta sen voi saavuttaa 🙂
Jaksaisitko vielä yrittää? Itsetunto on mahdollista rakentaa uudelleen, ja se auttaa pois itseinhosta. Kun ihminen on terveellä tavalla varma itsestään, se näkyy myös muille, ja säteilee positiivisella tavalla ympäristöön. Sanoit pitäväsi joistakin asioista itsessäsi, mikä kuulostaa hienolta toivonkipinältä. Jaksaisitko kertoa näistä hyvistä asioista? 🙂
Tsemppiä ja halaus! 🙂🌻
Mun pitäis olla lomalla ja jotenkin rentoutua mutta ainoa ajatus joka pyörii päässä on hitto, vihaan itseäni. Pari viimestä päivää oon kuullu vaan vittuilua siitä kuinka käytän väärän kokoisia vaatteita ja kuinka oon läski tuosta ja tuosta kohtaa enkä oikeesti kestä enää. Kotona pitäis saada olla rauhassa mutta aina jos astun ulos omasta huoneesta tulee joku tökkimään ja valittamaan että lähe ulos läski, "turhaan valitat sitä että pitäis käydä lenkillä jos et koskaan lähde".. Eikä kukaan tajua että se vaan saa mut masentumaan entisestään. Muistan nyt miksi käytän pelkkiä huppareita talvisin ja miksi kaikki mun kesäpuserot on nimenomaan vain ja ainoastaan tätä tappavaa hellettä varten.
Haluan vaan niin kovasti laihtua, mutta kun mulla ei oo muuta kuin tyhjää aikaa käsissä niin ei tuu muuta kuin syötyä ja maattua, ulkona on joka päivä kolmekymmentä astetta lämmintä niin voi arvata ketä huvittaa lähtä lenkille. Ketuttaa vaan niin mahdottoman paljon se, että valitan asiasta jota toisaalta voisin helposti muuttaa mutta jonka tiedän olevan ikuinen ongelma. Oikeesti kuolen jos lähden nyt lenkille mutta jos jään tähän istumaan niin tapahtuu jotain pahempaa, enkä osaa päättää haluanko kuolla nestehukkaan vai verenhukkaan.
Pelkään etten koskaan tule olemaan normaali ja toimiva ihminen, koska siltä tää nyt alkaa jo aika monen vuoden jälkeen näyttää. Eipä sitä itsetuntoa oo kertynyt vähääkään viimeisten 5 vuoden aikana vaikkei sitä kukaan ole systemaattisesti ollut murtamassakaan. En tiedä miten tuun ikinä olemaan sujut sen kanssa etten ole pelkkää luuta ja nahkaa, osaa käyttäytyä kaikissa tilanteissa moitteettomasti, jättää suklaata syömättä. Oon viimeaikoina vaan miettiny sitä että en mä jaksa loppuun asti kuitenkaan niin miksi mun pitäis kärsiä tätä välitilaa kun mulla ei oo edes toivoa paremmasta?
Joskus kauan sitten mulla oli ajatus, että kun hautaan ollaan kuitenkin menossa niin sama näyttää helvetin hyvältä arkussa. Jotenkin aina tän tilanteen tullessa eteen muistan ton saman ajatuksen ja lähden taas sille tielle. Pitäis kai mun konkreettisesti jotain selittää.. Muutama vuosi sitten puolessa vuodessa lähti about 8 kiloa silloinkin suht. normaalipainoisesta ruumiista ja paino kävi 50 alapuolella muutaman kuukauden kunnes perhettä alkoi perusteellisesti ketuttaa mun käytös ja syömä(ttömyys)tavat joten päätin lopettaa. Tarkoitus oli palata sille tielle heti kun epäilykset hälveni mutta mun sisko otti oikeen tehtäväkseen kytätä että kävin koulussa syömässä jnejnejne joten se tie jäi, mikä on ehkä mun suurin katumus tässä elämässä. Nyt menetetyistä kiloista on tullut puolet takaisin ja haluaisin kovasti päästä yhä siihen ihannepainoon, tai ainakin näyttää hyvältä. En silti saa asian eteen tehtyä mitään koska muistan mitä helvettiä se oli, mutta ainakin mulla oli päiviksi tekemistä.
Joten mä kadun, jojoilen ja arvon. Joskus mietin että hei, näytän ihan kivalta mutta en oo uskaltanut vaalle kuukausiin ja pelottaa oikeesti se lukema. Tiedän ettei se oo muuttunut kuin parilla kilolla mutta silti inhottaa se ettei mun ajatukset ja toiveet koskaan muutu teoiksi. Multa puuttuu itsekuri ihan täysin ja oon muutenkin all or nothing tyyppiä joten kai mun on nyt vaan otettava itteeni niskasta kiinni jos joskus haluan olla onnellinen.
Kadotin tämänkin kirjoituksen pointin jo kauan sitten mutta ainakin sain tehtyä sen päätöksen että lähden mielummin lenkille kuin vuodan kuiviin, ainakin tällä kertaa.
Toinen asia mun elämässä mikä syö mun itsetuntoa on arvet. Kirjoitin jo aloituspostauksessa ohimennen siitä, etten käytä lyhythihaisia paitoja. En myöskään käytä mekkoja tai toppeja, vaan yleensä kauluspaitoja tai huppareita, pitkähihaisia, isoja ja peittäviä vaatteita. Tiedän ettei mun arvet tule koskaan parantumaan, tiedän että ainoa tapa päästä tästä asiasta yli on kääriä hihat sen ensimmäisen kerran mutta kun mua pelottaa. Taas.
Mun perhe ei ole koskaan nähnyt mun arpia, ellei sitten vahingossa ja hienotunteisuuttaan jättänyt mainitsematta asiasta minulle. Tokihan he tietää että niitä on, mutta eivät varmaan osaa arvata niiden suuruusluokkaa. Sen takia mua pelottaa, en halua säikäyttää ketään. Toisaalta jos he luulee että arpia on enemmän niin ajatus siitä että oon ihan kunnossa eikä mulla koskaan ollutkaan mitään tarvetta apuun vahvistuu, enkä halua sitäkään.
Koulu taas on toinen juttu. Asun hyvin pienellä paikkakunnalla ja nyt mun lukioon on tulossa lisää sukulaisia joiden en todellakaan halua tietävän mitään mun mielentilasta tai menneisyydestä. En ole kertonut suurimmalle osalle koulukavereistani mitään menneisyydestäni, enkä innostu asiaa jakamaan. En halua näyttää heikommalta kenenkään silmissä, en halua sääliä ja en todellakaan halua näyttää siltä että haen asialla huomiota.
Nyt kun kaikki järkisyyt sanoo ei, miksi ihmeessä mä koskaan käyttäisin lyhythihaisia? Koska vanhojen tanssit, kamala kuumuus, kaikki ne ihanat mekot ja hameet jotka omistan. Painon kertymisen lisäksi se asia jota kadun eniten elämässäni on arvet. Mulla on niiiin monta vaatekappaletta joita en vaan voi käyttää, niin erilainen tyyli kuin musta päällepäin näkee koska häpeän itseäni liikaa.
En taaskaan tule tekemään asioille mitään, mietin vaan. Käyn jatkuvaa taistelua pääni sisässä, kierrän kehää kun kukaan ei tule osoittamaan mulle tietä. Jos mulla olis elämässäni yksikin ihminen joka pitäis kädestä kiinni ois helpompaa. Tekisin kaiken mitä haluaisin, jos tietäisin että olis joku jonka luokse palata. Epäonnekseni olen kaikki ne ihmiset ajanut jo pois ja vieraantunut niistäkin joiden tiedän odottavan mua yhä takaisin.
Anteeksi kamalasti tämänkin viestin sekavuus, kirjoitan vaan silloin kun mielessäni on myrsky ja sen kyllä lopputuloksestakin huomaa.