En tiedä mistä aloittaisin. Monta viikkoa olen meinannut kirjoittaa tänne, mut niin… no yritän ainakin.
Syksyllä aloitin käynnit psykoterapiassa. Aikaisemmin kävin siis psykologilla.
Kukaan ei suostu kertomaan mulle miksi tätä mun olotilaa oikein kutsutaan. Sattumalta olen joskus huomannut paperin missä sanottiin jotain traumaperäisestä stressihäiriöstä. Muutama ihminen on sanonut et mulla olisi dissosiaatio tai siihen liittyviä oireita.
En muista hyvin niitä tilanteita, koska pakenen elämää pääni sisälle. En pysty olemaan tässä todellisuudessa. Ulkomaailma tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta paikalta.
Mä en tiedä kuka tai mikä mä olen. Tiedän millä nimellä muut ihmiset kutsuu mua mutten sisäistä sitä.
Opiskelen ensimmäistä vuottani ammattikoulussa mikä tuntuu tosi rankalta pitkien päivien takia. On vaikeaa olla ihmisten kanssa tekemisissä kun tietää ettei ole siinä tilanteessa läsnä.
Masentaa tämä tilanne kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä mua.
En pysty kertomaan kuinka paljon mua ahdistaa syöminen. Mä yritän jatkuvasti laihduttaa ja saada noita kiloja pois. En pysty lopettamaan sitä. Yritän korvata kaiken mahdollisimman vähäkalorisilla tuotteilla. Mä teen kaikkea älytöntä jotta pääsisin tavoitteeseen. Mä vaan pelkään etten tule koskaan löytämään sitä tilaa missä olisin tyytyväinen itseeni.
En ymmärrä itseäni yhtään. Kyllästyttää jokapäiväinen taistelu elämää vastaan.
Anteeksi tekstin sekavuus ja mahdolliset kirjoitusvirheet.
Tuntuu et tästä on pakko avautua jossain kun en muuten pysty kertomaan tästä tilanteesta. ☹️
Kiitos villikettu.
Elämä menee liian nopeasti. En meinaa pysyä millään perässä. Olen takertunut muistoihin ja siihen 14-vuotiaaseen ihmiseen. En suoraan sanottuna muista tai tiedä minkä ikäinen silloin olin kun se tapahtui. Se on pilannut elämäni.
Mä olen aina syyttänyt itseäni siitä tapahtumasta. Mun olis pitänyt toimia toisin - hakea apua tai lähteä pois siitä tilanteesta. Miks mä annoin sen tapahtua?
Tänään mietin ensimmäisen kerran et onks se oikeasti mun syytä.
Ehkä mä alan pikku hiljaa käymään sitä läpi vaikka en suostu hyväksymään sitä.
Tässä viestissä ei taida olla mitään järkeä.
Sitä haluaisi päästä elämässä eteenpäin ja jättää ne muistot jonnekin kauas.
Pitkospuu, kyllä sun viestissäsi on järkeä.
Tuollainen väkivallanteko ei ole sun syytäsi. Avun hakeminen tai tilanteesta lähteminen ei välttämättä ollut silloin mahdollista, vaikka jälkeenpäin tuntuisi siltä. Sinun vika se ei missään nimessä ole. Tuollaista tekoa ei koskaan voi oikeuttaa tai laittaa sinun syyksesi.
Jos susta tuntuu siltä, että alat hiljalleen käydä sitä läpi, niin ehkä jossain vaiheessa voit sanoa siitä hiukan myös terapeutillesi. Mutta tietenkin vain, jos susta tuntuu siltä. Sä pääset kyllä vielä elämässäsi eteenpäin. Tuo tapahtuma voi varmasti herättää vaikeita ja kipeitä tunteita, mutta sinun vikasi se ei ollut. Muistoista voi vähitellen päästä irti ja löytää iloa elämään uudelleen.
Tsemppiä ja halauksia. 🙂🌻
Hei.
Anteeksi kun en oo vastannu. En oo millään jaksanut kirjoittaa.
Mikä sun tilantees nyt on? Millä tavalla ne vanhat asiat piinaa?
Siitä on jo jonkin aikaa kun oon viimeksi kirjoittanut tänne. Mulla on paljon parempi olla. Masennuslääkkeet on auttanut mua ja pystyn tuntemaan itseni ihmiseksi.
Olen alkanut muistamaan asioita mikä on ihanaa ja samalla myös aivan hirveetä.
Hymyilevän ulkokuoren alla on paljon muutakin ja se on syy miksi tarvitsen taas tukea.
Ahdistuneena raavin jalkoja tai viiltelen. Kukaan ei tiedä siitä mitään.
Miksi teen niin jos kaikki on hyvin. Valehtelen muille ja itselleni.
Moi pitkospuu!
Mukavaa että kirjoitit. Hienoa kuulla että sulla on parempi olla ja tunnet itsesi ihmiseksi! Se on iso juttu. Tuo muistaminen on kyllä just kuten sanoit, siitä voi olla paljon apua ja toisaalta se voi olla myös ahdistavaa, kun mieleen tulee pahoja asioita.
Ootko jaksanut käydä terapiassa, tuntuuko että siitä on apua? Tuo viiltely ei ole yksinkertainen asia, ja siitä ei välttämättä ole vielä kuivilla silloinkaan, kun olo jo paranee. Mutta sä voit varmasti päästä siitä eroon. Se voi vaatia aikaa ja työtä, mutta se ei ole mahdotonta. Tiedätkö jotain muuta, mitä voisit tehdä ahdistuneena? Esim. musiikin kuuntelu tai ihmisten seuraan meneminen? Joskus se, että pakottaa itsensä ihmisten luo, auttaa sen välittömän viiltelyhalun voittamisessa. Ihmisten joukossa kun ei yleensä viitsi viillellä. Kun pääsee siitä vähitellen yli, pystyy paremmin vastustamaan siitä jatkossakin. Jos joskus tulisi silti viilleltyä, se ei tarkoita sitä, etteikö siitä voisi päästä yli. Sä onnistut siinä kyllä. 🙂
Tsemppiä ja halauksia! ☺️❤️
Moi. Oon yrittänyt kuunnella musiikkia, kirjoittaa ja piirtää jne.
Päässä napsahtaa joku ja huomaan viilteleväni.
Terapiassa olen käynyt joka kerta vaikka monesti haluaisin jättää menemättä.
Siitä on apua mutta se on niin rankkaa. Haluaisin muistaa asioita ja sitten taas en. Painajaisia näen tapahtumasta melkein joka yö, kuuluu kuulemma tähän vaiheeseen.
Kiitos mä yritän 🙂🌻
Okei... mä oon tosi pettynyt itseeni. Mulla on mennyt hyvin. Yks paha olo ja viiltelin...
Ensviikon jälkeen tulee pidempi tauko terapiasta - ja se hirvittää.
Oon tyhmätyhmätyhmä ihminen. Laihdutus mörkö on tullut taas muistuttelemaan itsestään... ☹️
Moi pitkospuu.
Miten sulla on nyt mennyt? Hieno juttu että tuossa viimeisimmässä viestissä sanoit että on mennyt hyvin. Yksi viiltely ei tarkoita, että siitä tulisi kierre. Sä pääset siitä kyllä varmasti eroon, kunhan olokin alkaa vähitellen helpottaa.
Et sä ole tyhmä. Laihdutusmörkö ja viiltelyajatukset eivät häviä hetkessä, ja käyt läpi hyvin ankaria kokemuksia. Oot todella hyvin jaksanut taistella kaiken keskellä eteenpäin. Paljon voimia ja jaksamista tuon tauon ajalle. Kirjoita ihmeessä tänne silloin, jos se auttaa sua jaksamaan.
Se on aivan tarpeeksi että yrität. Oot ollut todella vahva. Vaatii valtavaa sitkeyttä jaksaa taistella eteenpäin, ja sitä sulta löytyy. ☺️❤️
Voimia ja halaus. Sä et ole tyhmä, vaan vahva ihminen. 🙂
villikettu: Kiitos viestistäsi - se merkitsee mulle tosi paljon. ☺️❤️
Muutaman viikon päästä on reissu Lappiin - saa ainakin jotain muuta ajateltavaa.
Mmm... mä oon viillellyt tuon viimeisimmän viestini jälkeen usein.
Oon hukkumassa pohjattomaan kuiluun, koska kaikki tuntuu taas niin masentavalta. Huhtikuussa aloin syömään masennuslääkkeitä enkä oikein haluais et sitä annosta lisättäisiin. Se on mulle vaikea asia mitä en halua myöntää. Elämä on ihan hukassa.
Kaiken pitäis olla hyvin. Täytyy olla niin vahva ja jaksaa vaikka tunnen itseni maailman heikoimmaksi ihmiseksi.
Hei. Arki menee tasaisesti eteenpäin ja viikon päästä pitäis palata kouluun.
Kaikkein vaikeinta tällä hetkellä on painia muistojen kansssa. Tuntuu niin pahalta kun mietin sitä 14-vuotiasta ihmistä... ja sitä salailun määrää. Palapelin palaset loksahtaa vähitellen paikoilleen. Se sattuu niin paljon jo nyt. Mä oon päässyt kuitenkin nyt aika pitkälle sen asian kanssa - kaikki ei oo ollutkaan ihan turhaa.
Olen vihainen ja tunnistan sen tunteen. Musiikin avulla pystyn käsittelemään edes vähän sitä raivon määrää. Mun pitäis huutaa se kaikki ulos mut mä en oo vielä pystynyt siihen - ei tiedä yhtään mitä sieltä tulee. Mä yritän elää vaikka muistot satuttaa.
Moi pitkospuu.
Sä olet mielettömän vahva, vaikka se ei tuntuisi siltä. Hienoa että musiikki auttaa sua käsittelemään tunteita, vaikka vähänkin. Sä pystyt vielä huutamaan raivon ulos. Se, että yrität elää, on jo iso asia. Kipu on varmasti kova. On osoitus lujuudesta ja rohkeudesta että oot päässyt asian kanssa niin pitkälle.
Voimia ja jaksamista joka hetkeen. Pitkä halaus täältä sulle 🙂🌻
Joo. Nyt oon menossa lujaa vauhtia alaspäin. Mä täytän kohta 18... yritän miellyttää ihan kaikkia enkä nuku hyvin. Mulla meni itse asiassa aika pitkään hyvin, mut nyt on taas menny lähemmäs pohjaa. Esitän voivani paremmin mitä oikeasti tunnen. Ei oo tullut pinnalle uusia muistoja, koska yritän taistella niitä vastaan - tiedän ettei siinä oo mitään järkeä, mut tuntuu etten kestä enempää. 😠
Moi pitkospuu,
Sori kun en ole vastannut aikoihin. On ihan ymmärrettävää, että taistelet muistojasi vastaan. Kun on se fiilis, ettei kestä enempää, sitä tekee melkein mitä tahansa voidakseen peittää kipeät muistot mielestään. Paremman olon esittäminen vie paljon voimia, onko ketään kenelle pystyisit vähän raottamaan todellista oloasi? Se voi tuntua pelottavalta, mutta siitä voi oikeasti olla apua. Myös ihmisten miellyttäminen käy ankarasti voimille. Sulla on täysi oikeus tehdä myös omia juttujasi, eikä sun tarvitse miellyttää ihmisiä, vaan saat olla aivan oma itsesi. Suorituskeskeinen maailma vaatii meitä monesti hymyilemään joka paikassa ja olemaan aina täynnä energiaa. Mutta oikeasti saa olla rikki ja näyttääkin sen, ainakin läheisilleen.
Kirjoita ihmeessä miten sulla menee, jos susta tuntuu siltä.
Kovasti voimia ja lämpimiä halauksia sulle, pitkospuu. 🙂