Elikkä siis.
Mun isä kuoli tossa vajaat kolme kuukautta sitten keuhkosyöpään. Sairaus todettiin syyskuussa ja joulukuussa se sitten meni. Aluks mulla ei ollu mitään oireita. Tottakai olin surullinen, olihan mun isä just kuollu. Mut pystyin elää normaalii elämää, ja useimmiten kavereitten kaa pystyin unohtaa asian melkeenpä kokonaan. Nyt parin viime viikon aikana on tullu et suutun joka ikisest asiasta, saatan ruveta yhtäkkii hysteerisesti itkemään (esim. koulumatkalla), tulee selittämättömiä ahdistuskohtauksia.. Sillon tuntuu ettei saa henkee, päähän sattuu ja no.. ahistaa?
Ja siis. Tiedän, että toi on ihan normaalii. Mutta mun on vaikee käsitellä asiaa. Mä en vaan jotenkin yksinkertasesti pysty puhumaan asiasta. Mun pää on ihan solmussa. Mä en ees tiedä mistä mun pitäis puhua et toi lähtis pois. Ja kenelle? Pelottaa et säikäytän kaikki kaverit pois jos aukasen niille suuni. Tai et ne rupee käyttäytymään taas hirveen varovasti, ne kun on just lopettanu sen.
En oikeestaan tiedä tän viestin pointtia. Onko kellekkään käyny samalla tavalla?
Heippa
Niin kyllä on ymmärrettävää kun on tapahtunut surullisia asioita elämässäsi
et tulee kyseisiä kohtauksia.
Mut kun olet koulussa niin käy kouluterveyden hoitajan kanssa juttelemassa
asioistasi niin varmasti auttaa sinua.
Sillä ikinä ei saa jäädä yksin kun on elämässä heikkoja hetkijä vaan täytyy
osata hakea apua.
Olen todella pahoillani isäsi kuoleman takia mutta vaikeuksista huolimatta elämän
on vaan jatkuttava ja elämässä on mentävä eteenpäin.
Kuinkas sinä olet nyt jaksanut???
Minä toivon sinulle eläämääsi kaikkea hyvää ja kyllä elämä järjestyy.
Kaunista kevättä sinulle
Minulla kävin aivan samoin, kun äitini kuoli. Siitä on jo vuosia aikaa.
Menetin kyllä lähes kaikki kaverini silloin, ne eivät vaan jaksaneet mua ja ainaista suremistani. Sain hillitömiä raivareitakin kotona ja koulussa.
Pahimman vaiheen olinkin sitten sairaalassa ja söin jotain rauhoittavaa lääkettäkin jonkun aikaa.
Minua auttoi paljon, kun kirjottelin tänne tukinettiin tukihenkilölle. Ei minusta alussa ollut kelleen mitään puhumaan mutta kirjottaminen kyllä auttoi.
Ehkä voisit yrittää kirjottamista myös, kun jo alkuun olet päässyt.
Hei
mä en osaa sanoa mitä sun pitäis tehä en ees pysty kuvittelemaan sitä milt sust tuntuu.
kyllä multakin on ystäviä ja läheisiä kuollut, mut ne on ihan eri asia kun vanhemmat.
yks ihminen piirsi kerran mulle paperiin viivan ja sano et se on mun sielu. sit se piirsi siihen viivaan monta säröä. niitä säröjä tulee aina kun joku lyö, sanoo pahasti tai jotenkin satuttaa...
niitä voi olla isoja tai pieniä. sulla on tosi iso haava sielussa. siihen auttaa kun itket ja purat kaiken pahan olon. ehkä joo ois hyvä et menisit juttelee jollekki.
koita jaksaa uskon et on tosi rankkaa.