Isäni kuoli skitsofreniaan vuosi sitten.
Hän oli sairastanut sitä jo kauan, monta vuotta. Hän teki itsemurhan.
En osannut odottaa sitä ollenkaan. Nyt olen ”hahmottanut” tilannetta.
Olen rikki. Henkisesti ja välillä fyysisestikin, sillä henkinen taso ottaa niin paljon voimille. Kenellekään en kuitenkaan sitä näytä. Edes poikaystävälleni jota rakastan suunnattomasti.
Tätä ennen olin kuitenkin iloinen ihminen joka aina oli kaikille mukava. Nyt olen menettänyt sen itsessäni. Olen kylmän viileä m*lkku, joka ei halua kenellekään olla mukava, ellen jo entuudestaan tunne ihmistä.
Elämääni myös pohjautuu äitini rintasyöpä ja sukulaisten kuolemia. (En ole edes ollut kenenkään häissä). Olin tavallaan ”tottunut” että elämää tämä on. Kuitenkin isäni kuolema herätti minussa ns. uuden ihmisen.
Lopetin psykiatrilla käynnin, sillä voin hyvin.. Ei, en voinut. Luulin vain niin. Nyt olen sanaton. Ei olekaan ketää kenelle puhua. Siksi kait tänne tulin..
Ne ketkä jo tunnen, ovat minulle tärkeämpiä kuin mitkään asiat ja heitä puolustan. Mutta entäs ne muut?? Ne eivät merkkaa minulle mitään..
Haluaisin kuulla onko muut ihmiset niin sanotusti muuttuneet johonkin suuntaan oman vanhemman kuoleman jälkeen?? Kertokaa ihmeessä kokemuksia..
Isäni oli minulle tärkein ihminen yhdessä äidin kanssa, enkä haluaisi elää tätä hetkeä. Ymmärrän kyllä luonnolliset kuolemat, mutta se että aikaisin pitää lähteä niin… ei.. ei pysty ymmärtää.
🙄😠
Hei Emilia, äitini teki muutamia vuosia sitten itsemurhan, isäni kuoli aikoja sitten. Olen asiasta paljon täällä kirjoitellut ja voin sulle sanoa ettei vuosi kuolemasta vielä ole paljon mitään. Minun ensimmäinen suruvuoteni oli kaaosta, olin aivan eri ihminen mitä olin ennen itsemurhaa ja mitä olen tällä hetkellä.
Isän kuoleman jälkeen musta piti tulla aikuinen, koska äidistä siihen ei ollut. Äidin kuoleman jälkeen minusta tuli lapsi. En oikeastaan itse kyennyt huolehtimaan itsestäni enkä tietenkään myöskään perheestäni. Suvun ja yhteiskunnan tarjoamalla avulla päästiin pahimman yli.
Olen muuttunut todella paljon. Yksin ollessani ajatukset harhailevat usein äitiin ja isään. Onhan minulle tietenkin tullut ikääkin lisää ja siksikin on muutosta tapahtunut. Mutta en oikeastaan ole enää nuori vaan nuoruus jäi äidin itsemurhaan. Lapsuus jäi isän kuolemaan, äidin kuoleman jälkeen palasin hetkeksi taas lapseksi, nyt olen mitä olen, en oikeastaan minkään ikäinen.
Tuntuu, että jo tässä iässä olen kaiken kokenut.
Lisäksi, jos minulla on oikein vaikeaa, ensimmäisenä mietin kuinka asia ratkeaisi helposti jos vaan tekisin itsemurhan. Hämmästyn ajatusta, koska luulen nauttivani elämästäni, silti sen helposti voisin itse päättää.
Kerroin itsestäni kuten pyysit. Anna sinä Emilia itsellesi aikaa, etsi ihmisiä keille voit puhua kaikki tunteesi. Jos sinulle ei ole ketään, kyllä sinun pitää sitten mennä terapeutille. Ilman puhumista et selviä. Tulet hämmästymään millaisia tunteita voikaan tulla vastaan, kun käsittelee läheisen itsemurhaa.
Hei Emilia, äitini kuoli kaksi vuotta sitten. Olin silloin 17- vuotias ja se tuli täysin yllätyksenä. Äitini kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen. Isääni en ole nähnyt, kuin kerran elämäni aikana, enkä edes halua pitää häneen yhteyttä. Olen ainoa lapsi ja silloin maailmani romahti. Olen joskus verrannut sitä tapahtumaa siihen, kun talo rakennetaan ja siinä tärkeintä on talon perusta. Joku tuli ja rikkoi taloni perustan, eikä kukaan tullut sitä minulle korjaamaan. Kaikki piti tavallaan aloittaa uudestaan, muutin toiseen perheeseen, jouduin myymään talon, maksamaan perintöveroja ja tehdä kaikkea, mitä mielestäni 17- vuotiaan ei pitäisi ikinä tehdä. Jouduin olemaan aikuinen. Sain toki uudessa perheessä apua ja tukea, mutta loppupeleissä kaikki piti kuitenkin tehdä itse. Ammattiapua minulle tarjottiin kerran. Se tapahtui samana päivänä, kuin äitini kuoli, olin niin shokissa, että ilmoitin vain, että en tarvitse apua, haluan herätä tästä painajaisesta.
Nyt kahden vuoden päästä hain apua ja minulle sanottiin, että on käsittämätöntä miten noin suuresta elämänmuutoksesta voi selvitä ilman ammattiapua. Mutta mielestäni, minun piti ensin käsittää se tilanne ja sitten vasta alkaa purkamaan niitä tunteita ja tuntemuksia ammattiauttajalla. En sano, että se olisi ainoa ja oikea tapa, mutta minulle se oli paras tapa. Eniten kuitenkin uskon vertaistukeen, koska saman kokenut ihminen tietää niistä tunteista ja saman kokeneelle on vain jotenkin helpompi puhua. Nimittäin ainoastaan puhumalla voi selvitä.
Toivon sinulle hyvää jatkoa ja toivon, että löydät jonkun jolle voit puhua asiasta luottamuksellisesti ja avoimesti.
🙂