Kirjoitan nyt tänne omaa elämääni varjostavasta aiheesta. Toivon saavani kommentteja niin kohtalotovereilta,kuin muiltakin.

Isäni on juonut aina. Se joi,kun mä olin pieni,eikä se sillon haitannut. Sillon haittasi alkoholin aiheuttama väkivalta. Mä istuin pimeessä ja rutistin nallea sylissäni,kun viereisestä huoneesta kuului töminää ja äidin avunhuutoja. Isä sanoi kamalia asioita ja jatkoi,en tiedä mitä hän teki mutta nykytietojen mukaan repi hiuksista,potki selkään,raapi,puristeli,töni ja heitteli. Joskus katselin tätä kamaluutta ihan vierestä ja lopulta itkin itseni uneen. Hiivin yöllä katsomaan,oliko äiti enää edes elossa. Poliisit meinattiin usein soittaa mutta isä esimerkiksi rikkoi kännykän,joten se jäi. Tämä jätti minuun pysyvät jäljet ja inhoan riitelyä,pientäkin. Heti alkaa pelottaa ja itkettää. Vastakkaiseen sukupuoleen varsinkin suhtaudun varauksella ja muutenkin. En uskalla puolustaa itseäni esimerkiksi koulussa,ainoa puolustuskeinoni olisi väkivalta. Sen avulla olen jo tuhoa tuottanut. Tämähän on yleinen piirre alkoholistin lapsella,luin siitä netistä. Olen syrjäytynyt ja hiljainen ihmisten seurassa. Lisäksi huolehdin koko ajan toisista,olen äitini kuuntelija. Näiden muistojen ja haavojen auki repiminen saa minut itkemään,yhä uudelleen ja uudelleen.

Kului noin kolme vuotta,eikä isäni juonut lainkaan. Elämä oli yhtä ongelmaa huomattavasti pienempi. Väkivaltakin oli loppunut.

Sitten isä maistoi. Kuten Aki Sirkesalonkin kappaleessa sanotaan, ”annoin pikkusormen,se vei koko käden.” Niin siinä kävi. Nykyään isä kiskoo kaljaa joka ilta ja kossuakin usein. Vihaan häntä niinä hetkinä! Aiemmin ne olivat vain ne tuskalliset viikonloput,nyt sitä tapahtuu jopa viikolla ja hän suunnittelee jättävänsä työt. Mikään ei ollut nolonpaa,kuin se,että hän raahasi mukanaan kolmea kassillista olut-tölkkejä. En siinä juuri ihaillen katsellut.
Hän lupaili,että lopettaa,ettei juo,ruokim itseäni näillä lupauksilla ja sain siten nukuttua. Kuitenkin vain petin itseäni,sillä eiväthän ne pitäneet,edes jouluna. Jopa silloin piti juoda.
Kesäloma meni jo täysin pilalle,kun katselin sitä kossun kittaamista. Inhoan sitä hajua ja sen vaikutuksia niin paljon. Istuin lähes koko loman yksin ulkona ja itkin tuskaani. Loppuviikot oltiin kuivilla mutta koulun alettua sama ralli jatkui. Teki mieli vetää itsekin pää täyteen mutta mikäs juopon saisi heräämään? Ei mikään.
Pelkään,että itsestänikin tulee alkoholisti. Olen päättänyt ryhtyä lähes absolutistiksi mutta jos alkoholismi on periytyvää?

Äitini ja veljenikin kärsivät tästä. Minun roolini on kantaa myös heidän surunsa. Minä itse olen ihminen,jolla on suuri tarve puhua ongelmistaan. Veli ei täysin ymmärrä,hän on niin hyväuskoinen,että isän on helppo saada hänet uskomaan kaikki. Äiti ei edes halua ajatella koko asiaa,hän alkaa puhua muusta,jos yritän keskustella ongelmasta. Ymmärrän äitiä mutta ahdistun itse lisää. Niinpä yritän elää,kuin ongelmaa tai isää ei olisikaan,mikä ei ole helppoa.
Isä on melko sairas mies,joten niin ikävältä kuin se kuulostaakin,lohduttaudun ajatuksella,että hän kuolee. Se nyt vaan on totta,että isän kuolema poistaisi elämäni suurimman ongelmankin.
Meillä on ollut hyviäkin hetkiä ja selvinpäin isä on ok mutta en voi sanoa rakastavani isää enää,ainakaan entisellä tavalla. Koko elämä on pelkäämistä ja epävarmuutta,milloin se taas juo. Eikä isä välitä. Hän työntää minut aina jokaisen tölkin verran kauemmas.

En tiedä,miten pystyn nauttimaan lomastani. Illat ovat tuskaa,aamut uuden alku.

Kuraattorin kanssa en tahdo puhua,sillä kun kerran siellä kävin,asiani ovat selvästi vuotaneet niin,että jokainen opettaja katselee tutkivasti ja kysyy,onko kaikki kunnossa. Kaikesta seuraisi vain joku perheterapia,mikä vain lisäisi vettä myllyyn täällä. Eikä isää sinne ikinä edes saisi. Tai jos saisi,hän puhuisi kaikki ympäri. Kulissithan ovat kunnossa.

Ainoa pakotieni tästä kaikesta,on kirjoittaminen ja näytteleminen. Nuo kaksi asiaa luovat minuun elinvoimaa. Joudun järjestämään joka illalle tekemistä ja perjantaina itken pelkästään väsymystäni.

En ole aikuinen mutta jo sen ikäinen,että ratkaisevat ajat ovat pian edessä. Voisin lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja toisaalta ajatus kiehtoo mutta en tunne olevani niin kypsä,että haluaisin vielä lähteä. Tahtoisin vielä asua äitini kanssa ja nauttia lapsuudesta ilman suurta vastuuta mutta luulen,että isäni alkoholismi pakottaa minut lähtemään,sillä en vaan jaksa enää. Toisaalta ajatus äidin ja veljen tähän helvettiin jättämisestä tuntuu kamalalta. En tiedä mistään mitään,olen aivan hukassa…Auttakaa.