Ihmisten viha ja miten siitä selviää
Olen joitain vuosia yli 20 ja kärsinyt noin puolet elämästäni mielenterveysongelmista. Aina olen koulussa/töissä ollut, mutta nämä ongelmat ovat aiheuttaneet vuosien aikana suuria ongelmia tunne-elämään ja sosiaaliseen elämään.
Olen herkkä ihminen kritiikille ja arvostelulle ja koen suuria paineita siitä mitä ihmiset ajattelevat minusta. Pelkään sosiaalisia tilanteita, joten pitkään sosiaalinen elämä on ollut enimmäkseen netissä.
Aluksi se sujuu aina hyvin, mutta sitten teen jotain tyhmää mitä joudun katumaan myöhemmin.
Nyt kyseessä on melko tiivis ryhmä netissä jossa olen ollut mukana n 4 vuotta ja siitä oli muodostunut tärkeä
Osa sosiaalista elämääni. Kuitenkin viime aikoina olen kokenut ryhmän ihmisten kommentit ja tavan puhua minulle loukkaavia ja epäreilua, ja joitain viikkoja olen kerännyt siitä katkeruutta sisälleni.
Sitten, pari päivää sitten, tuli taas keskusteluissa pieni välikohtaus ja kyllästyin touhuun kokonaan ja olin hyvin vihainen.
Suutuspäissäni menin sanomaan yhdelle ryhmän jäsenelle, jonka kaveriksi luokittelin, todella tyhmiä ja ilkeitä asioita, joita nyt jälkikäteen kadun. No, tämä meni sitten koko ryhmälle sanomaan mitä olin sanonut, ja nyt saan vihaviestejä, joissa haukutaan minua, minun sanojani on väännetty eri merkityksiin, ja minua kohtaan ollaan julmia ja haukutaan kaikkea mikä on minulle tärkeää, esim kykenevyyttä tulevassa koulussani ja ammatissa.
Tajusin tehneeni väärin, ja kirjoitin anteeksi pyynnön jossa selitin omat ajatukseni ja taustani jotka johtivat tähän tilanteeseen, mutta vastaukseksi sain lisää haukkumista ja törkeyksiä.
nyt minulla on hirveä olo koko tilanteesta, siitä miten kymmenet ihmiset haukkuvat minua ja tulevaisuuden näkymiä ja ylipäätään pitävät minua hirveänä ihmisenä joka ei ansaitse mitään hyvää elämässään. Yhden lipsahduksen takia jonka yhdelle ihmiselle sanoin.
nyt kaikki aikani menee tämän asian murehtimiseen ja itkemiseen, enkä tiedä miten toimia tässä tilanteessa. Tämä voi vaikuttaa pikkujutulta joillekin, mutta minulle se on tällä hetkellä elämää hallitseva ahdistus ja suru ja pelko. Vähäinenkin itseluottamukseni romahti, iloitseminen alkavasta koulusta on muuttunut peloksi, mitä jos he ovat oikeassa enkä ansaitse ja ole hyvä siinä.
mitä minun pitäisi tehdä? ☹️ myönsin virheeni ja pyysin anteeksi, mutta se vaan lisäsi vihaa minua kohtaan.
Moi väsynyt92,
Mun mielestä toimit aivan oikein kun kirjoitit ryhmälle anteeksipyynnön. Tämä oli rohkea ja kunnioitettava teko, ja on harmillista, ettei siihen vastattu samalla kunnioituksella kuin millä sen luultavasti lähetit. Ryhmäläisten vihaviestit voivat ajan kuluessa vähentyä ja ehkä voit olla siinä mukana vielä uudestaan, jos susta tuntuu siltä. Toki sinuakin on varmasti loukattu ja sulla on oikeus kokea se vääryytenä.
Sinä voit varmasti pärjätä tulevassa koulussa ja ammatissasi! Ilman muuta sitä itsekin kyseenalaistaa asioita, kun monet niitä haukkuvat. He eivät silti tiedä totuutta - sitä, että voit kyllä pärjätä. Ansaitset kyllä sen, että voit käydä koulua ja päästä ammattiin.
Onko sinulla muita kavereita, joiden kanssa voisit puida tätä asiaa? Jotain paikkaa, missä tutustua uusiin tyyppeihin? Tai uskaltaisitko puhua jollekulle auttajalle tästä? Itseluottamusta voi rakentaa vähitellen uudestaan. Sen voi aloittaa siitäkin, että antaa itselleen anteeksi. Totta, sanoit heille pahasti, mutta olihan siinä taustalla viikkojen aikana kertynyt viha - mutta kaikkein tärkeintä on se, että keräsit palaset kasaan ja pyysit anteeksi. Jokainen tekee tällaisia asioita, ja juuri siksihän pyydetään anteeksi. Se on iso askel ja rohkea teko, ja sä teit sen varmasti hyvin. Sun vika ei missään nimessä ole se, että ryhmäläiset ainakin tähän mennessä suhtautuivat siihen näin.
Tsemppiä ja halauksia. Olet tärkeä ja arvokas ihminen ☺️❤️
Kiitos viestistä villikettu, se toi huomattavan helpotuksen.
En halua enää olla osallinen ryhmässä, vaikka se on ollut minulle tärkeä paikka, se on sairauksien turmelema yhteisö, jolla on enimmäkseen huono vaikutus ihmisiin, ja on ihan hyväksi itsellenikin etten ole enää osallinen, pyysin moderaattoreita poistamaan tunnukseni. Minua ei niin plajoa haittaa se, etten voi olla enää mukana, vaan se, mitä muut ajattelevat minusta.
Puhuin asiasta siskoni kanssa, ja yritin tuoda esille miten vaikea asia tämä minulle on, ja hän tietää mielenterveysongelmistani, ei varmaan niiden vakavuudesta, mutta ei hänen kanssa puhuminen oikein auttanut. Minulla ei ole ystäviä joille puhua. Olen ihan yksin. Minulla on yksi ystävä, jolle olen yleensä puhunut, mutta hänellä itsellään menee niin huonosti ja tiedän että hän ei kestä muiden ongelmia vaan hajoaa niiden alle, joten en voi vaivata häntä. Joten ei ole ketään kelle puhua.
Minulla on psykologi, mutta näen häntä vain noin 6 viikon välein, eikä ole ahdollist saada useammin aikoja, ja viimeisin aika peruttiin, ja olen laittanut iestiä että tarvitsen uuden ajan, mutta en ole saanut vastausta... Olen nähnyt häntä viimeksi joskus lokakuussa, joten se on ollut aika hyödytön hoitosuhde kun ei nähdä ikinä..
Nyt olen työstänyt sitä että annan itselleni anteeksi omat tekoni, ja yritän jatkaa eteenpäin. Mutta kaikki ne ikävät ajatukset, ja ahdistus kun kuljen julkisilla paikoilla, mitä jos törmään johonkin heistä ja he tuijottavat minua murhaavasti ja haluavat minulle pahaa?
Kyllä on nyt vähän helpottanut, mutta ahdistaa juurikin liikkua ulkona, ja olen menettänyt kaiken sen, että puhuisin ihmisille asioistani, koska siitä kaikki sosiaaliset ongelmani koko elämäni aikana (joita on plajon) on johtunut, olen puhunut liikaa omista asioista. Nyt en enää pysty puhua kellekään, koska en kestä enää ihmisten vihaa itseäni kohtaan, vain koska puhun...
Moi,
Niin, ryhmästä poistuminen voi olla ihan asiallinen ratkaisu, etenkin jos susta itsestä tuntuu siltä. Tuli tuosta ystävästäsi mieleen, voisitteko molemmat auttaa toisianne? Joskus vertaistuki voi olla todella avuksi, kun molemmilla on vaikeuksia ja niitä voi ymmärtää ihan eri tasolla, kun kokee niitä itsekin. Samalla oma taakka helpottaa, kun saa vähän purettua mieltään.
Oon samaa mieltä että olisi varmasti avuksi voida tavata useammin. Onko sun lähiseudulla muita auttajia joita voisit nähdä? En ihmettele yhtään jos 6 viikkoa tuntuu pitkältä väliltä, kun viikkokin on joskus siinä ja siinä.
Kuulostaa julmalta että omista asioista kertominen on tuonut elämääsi paljon pahaa. Muista että se ei ikinä ole sun vikasi. Se on päinvastoin rohkea teko, että uskaltaa puhua, sillä se on monesti vaikeaa ja vaatii ponnistelua. Uskaltaisitko kirjoittaa täällä net-tukeen tai avautua jollekin muulle auttajalle? Heidän ei pidä tuomita ja heidät on koulutettu siihen hommaan. 🙂
Tsemppiä, halauksia ja hyvää itsenäisyyspäivää. ☺️❤️
Me autammekin tuon ystävän kanssa toisiamme. Näemme vain hyvin harvoin, noin 2-3 kertaa vuodessa, tänä vuonna vain kerran... Haluaisin nähdä useammin, mutta hän ei jaksa. Hän on niin lopussa, etten halua painostaa häntä näkemään. Eikä hän halua vaivata ketään omilla jutuillaan, vaikka olen osoittanut kuuntelevani ja haluavani auttaa. Aina kun näemme, kysyn häneltä miten vaikeiden asioiden kanssa menee, ja me aina puhumme niistä. Mutta kun näemme sen pari kertaa vuodessa...
Ei ole muita ns. ammattiauttajia, kun tämä on jo psykiatrisen poliklinikan piirissä missä nyt käyn, sen kerran 6 viikossa, en vain saa useammin aikoja vikka haluaisin, koska potilaita on niin plajon. Haluaisin aloittaa terapian, mutta se vaatii vakaamman elämäntilanteen että voin sitoutua, eli sitten kun olen päässyt muuttamaan tästä paikasta, voin aloittaa. Mutta aloittamiseen tarvitsen apua, enkä sitä oiekin mistään saa kun tuo mun psykologi ei ikinä näe mua ja kun vihdoni nähdään, on tuhat asiaa mitä pitää käydä läpi ettei ehditä ikinä puhua mistään mistä pitäisi.
En ihan ymmärrä tämän sivuston kaikkia juttuja, nii en täällä osaa kirjoittaa muuten kuin tässä missä nyt kirjoitan.
Kun kirjaudut sisään, net-tuki löytyy sieltä sivun yläreunasta, missä lukee "Oma tuki". Siitä kun klikkaat, niin siihen aukeaa kolme vaihtoehtoa, joista yksi on Net-tuki. Sieltä pitäisi löytyä "jätä viesti uudesta aiheesta", ja uskoakseni näin voit kirjoittaa tukihenkilölle. Toivon että moderaattori korjaa viestiäni, jos neuvoin väärin, mutta näin olen asian ymmärtänyt. 🙂
Luin tuota aikaisempaa viestiäsi, tarkoititko että ahdistaa ajatus siitä, että törmäisit kadulla johonkin tyyppiin nettiryhmästäsi? On ihan luonnollista pelätä heidän reaktiotaan, mutta tähän mahdollisuuteen voi suhtautua kuten ulkona liikkumiseen yleensä. Pitää sellaisen perusvalppauden mutta pelkoa ei tarvitse tuntea. Siitä voi opetella vähitellen eroon. Julma tuijotus voisi tuntua ilman muuta pahalta, mutta se ei olisi missään nimessä sun syytäsi. Sinussa ei ole mitään vikaa. Se voi herättää syyllisyydentunteita, mutta sinä toimit aivan oikein kun pyysit anteeksi. 🙂
Tuo terapia kuulostaisi kyllä asialliselta vaihtoehdolta. Jos tarvitset henkistä tukea sen aloittamiseen, niin voit käydä varmaan ainakin diakonin, papin tai terveydenhoitajan juttusilla. Tarkoitan tällä sitä, että heille voi käydä purkamassa tuntemuksiaan, ja saada rohkaisua terapian aloittamiseen. Heille voisi ehtiä puhua myös niistä asioista, joihin psykologin kanssa ei ehdi pureutua.
Tsemppiä ja halauksia! ☺️❤️