Oon puhunut täällä jo tukihenkilönkin kanssa mutta kirjoitimpa nyt tännekkin. Mun jaksaminen on ihan loppu, ja en tiedä mitä tekisin. Vähän Yli 3 vuotta oon kamppaillu itsetunnon ja masennuksen kanssa, ja jo seiska luokalla aloin satuttaa itseäni, käyn siis nyt lukion ensimmäistä vuotta. Itsetuhoisuus on yltynyt nyt viimeisen vuoden aikana ja mun kädet ja jalat on ihan hirveän näköiset. Johtuu kenties siitä että pelkään sairastuneeni bulimiaan. Ysillä aloin oksennella, ja sekin on nyt karannut ihan käsistä. Oksennan päivittäin koska ahmin (tuhlaan vähäisetkin rahat ruokaan ja se ahdistaa vielä lisää), ja sen jälkeen ahdistaa niin paljon että viillän. Itsemurhakin on ollut viime kuukausina pelottavan todellinen ajatus, ja viime viikonloppuna taisin säikäyttää kaverinkin niin että nyt sattuu senkin puolesta.
Kävin juttelemassa psykologille ysillä mutta ei siitä ollut apua, kun en sille uskaltanut puhua ja se ei ymmärtänyt mua muutenkaan ollenkaan, jotenkin ei vaan kemiat kohdannut ja valehtelin itseni ulos sieltä. Äiti luuli että mun ongelmat korjaantu sillon, vaikka todellisuudessa kaikki romahti. Äiti luulee vieläkin että olen ihan kunnossa.
Mun tilanteesta tekee vaikean se että muutin toiselle paikkakunnalle kotoa pois kun pääsin lukioon johon halusinkin, äiti ja isä on tukenut hirveästi sen kanssa rahallisesti ja muutenkin, enkä siksi millään haluaisi jättää sitä kesken. Mutta mulla on vaan voimat ihan loppu ja kouluun herääminen on ihan tuskaa ja jokapäiväinen elämä vaatii ihan järkyttäviä ponnistuksia. En jaksaisi viedä edes roskia tai käydä suihkussa. Nytkin pitäisi tehdä läksyjä. En vaan pysty keskittymään niihin ja ensimmäinen koeviikkokin meni ihan penkin alle.
Mitään mulle ei ole diagnosoitu koska en tiedä miten saisin lääkäriin yhteyden ja mitä se diagnoosi mua auttaisi. En haluaisi myöskään että äiti ja isä saa tietää mun ongelmista koska tiedän miten se satuttaa niitä ja ne stressaa entistä enemmän. Tuntuu että musertaisin nekin. Tekis mieli vaan unohtaa kaikki ja jäädä sänkyyn makamaan, mutta se ei ole ratkaisu. Tuntuu oudolta haaveilla osastosta mutta siellä mä saisin ehkä levätä ja koota itseni ja saisin ehkä apuakin, en vaan tiedä olenko mä tarpeeksi ”sairas” sinne, ja mitä sitten tapahtuisi. Mun opiskelut jäisi kesken? Opiskelijakämpästä pitäisi luopua? Äiti ja isä on käyttänyt rahansa ihan hukkaan? Mun elämä jämähtäis? En vaan tiedä mitä mä teen, oon ihan hukassa.
Hei Circe!
Tuntuu pahalta, että sinä, kovin nuori ihminen vieläpä, olet käynyt ahdistusta läpi niin yksin!! Ehkä juuri yksinäisyytesi on osasyy siihen, että suhteesi ruokaan on kehittynyt ongelmalliseksi ja että satutat itseäsi.
Pahaan oloosi yhdistyy syyllisyyden tunne, mutta tuskin kukaan ahdistuu muita loukatakseen. Uskon, että läheisesi kyllä ymmärtävät tämän. Toivon sinulle voimia välittää itsestäsi kuten välität läheisistäsikin.
Koulukuraattori on juuri kaltaisiasi varten. Ehkä hän voisi auttaa sinua saamaan apua. Diagnoosin näkisin hyötynä; vihdoinkin saisit tarvitsemaasi ja ansaitsemaasi apua!
Mielestäni oma jaksamisesi on tärkeämpää kuin se, jämähtääkö elämäsi joksikin aikaa paikoilleen. Elämäsi on vasta alussa ja erilaiset mahdollisuudet sinulle auki. Niihin jaksat tarttua sitten, kun voit paremmin.
🙂👍
Kävin psykologilla puhumassa asioista puolivahingossa kun aluksi oli tarkotus vaan keskittymis ongelmiin puuttua. Kun tänään siellä toisen kerran siellä kävin niin tää vissiin laittaa lähetteen polille ja soittaa mun äidille (ja ehkä varaa lääkäri ajan?). Ahdistaa ihan hirveesti. En tiedä mitä tapahtuu enkä tiedä vieläkään olisinko halunnut äidin tietävän. En vaan halua taas huolestuttaa ja pistää sitä syyllistämään itseään.