Hukassa itseni kanssa

Hukassa itseni kanssa

Käyttäjä Ginia aloittanut aikaan 24.02.2011 klo 15:26 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Ginia kirjoittanut 24.02.2011 klo 15:26

Olen parin kympin liepeillä oleva tyttö. Pohdiskelen omaa mielenterveyttäni päivittäin. Yritän elää normaalia elämää, mutta en pysty. Minulla on ammatti, työ ja miesystävä jonka kanssa asun saman katon alla. Ahdistun ja stressaannun pienimmistäkin asioista niin että voin fyysisesti pahoin, suurentelen asioita päässäni, en voi nukkua.

En tiedä enää millainen Minä olen, millainen Minun pitäisi olla, miten voisin murtaa kaikki päänsisäiset suojamuurini ja poistaa estot.

Pelkään ihmisiä. Pelkään puhua tuntemattomille ihmisille, koska minua pelottaa että minut torjutaan tai minulle nauretaan. Pelkään aina, että sanon jotain väärin, enkä osaa rentoutua. Tilanteessa, joissa tapaan uusia ihmisiä, olen usein hiljaa ja puhun vain jos minulta kysytään jotain. Välillä jopa yritän keksiä jotain sanottavaa, mutta tällaiset hetket tuntuvat väkisinväännetyiltä ja minusta tuntuu että myös muut huomaavat sen. Ahdistun. Vihaan itseäni siksi, etten osaa olla normaali.

Pienenä, esikoulu ja ala-aste -ikäisenä halusin aina olla kaiken keskipisteenä. Halusin aina saada koulunäytelmän pääroolin, halusin aina esittää esitelmät ensimmäisenä ja viittasin tunnilla vaikken tiennyt edes vastausta. Viidennellä-kuudennella luokalla minua alettiin kiusaamaan, koska olin tukevampi kuin muut tytöt, enkä yhtä sievä. Varsinkin poikien loukkaukset satuttivat.

Yläasteelle meno pelotti. Laihduin yli kymmenen kiloa. Yläasteella minulla oli yksi kaveri, jonka kanssa olin kokoajan. Ei muita. Kärsin syömishäiriöstä. Kun yläaste oli ohi, menin amikseen, ja välit tämän ainoan kaverini kanssa murtuivat. Emme pidä juuri ollenkaan yhteyttä.

Amiksessa tutustuin muutamaan tyttöön joiden kanssa vietin aikaa päivittäin. Silti en tuntenut kuuluvani joukkoon. Tuntui, että muut tytöt olivat normaaleja, laihoja ja sosiaalisia. Minä olin vaan mörkö joka roikkui mukana, ei sopinut pakkaan.

Amiksen loputtua pidämme tyttöjen kanssa silloin tällöin yhteyttä. Tällähetkellä ainoa ystäväni on miesystäväni, sekä hänen kauttaan tapaamani tyttö, jonka kanssa haluaisin lähentyä mutten osaa.

Minulla ei ole yhtään sellaista ystävää jolle voisin soittaa. En uskalla. Kaikki tuntuu niin vaikealta, tuntuu että olen vääränlainen.

Haluaisin pystyä olemaan rento, iloinen tyttö johon on helppo tutustua, joka uskaltaa tutustua muihin, joka luottaa itseensä. Haluaisin ystäviä, mutta jos joku pyytää minua esim. kahville, en uskalla mennä koska olen mielestäni liian ruma enkä keksi mitään sanottavaa. Pelko on liian suuri. En uskalla hakeutua terapiaan samasta syystä.

Normaali elämä tuntuu niin hankalalta, enkä tiedä mitä tehdä..

Käyttäjä marilynn kirjoittanut 26.02.2011 klo 17:26

"Pelkään ihmisiä. Pelkään puhua tuntemattomille ihmisille, koska minua pelottaa että minut torjutaan tai minulle nauretaan. Pelkään aina, että sanon jotain väärin, enkä osaa rentoutua. Tilanteessa, joissa tapaan uusia ihmisiä, olen usein hiljaa ja puhun vain jos minulta kysytään jotain. Välillä jopa yritän keksiä jotain sanottavaa, mutta tällaiset hetket tuntuvat väkisinväännetyiltä ja minusta tuntuu että myös muut huomaavat sen. Ahdistun. Vihaan itseäni siksi, etten osaa olla normaali."

Minulla on lähes täysin sama juttu. Itsetuntoni on täysin tuhottu kiusaamisen takia, enkä enää tiedä, miten tulisi käyttäytyä ihmisten kanssa, esimerkiksi niitten, joita en ole tavannut. Ajattelen nykyisin, että pakko juoda, jotta uskallan puhua joillekkin ihmisille, ettei minulle naurettaisi, tai jos sanoisin jotain väärin, tai ettei minusta puhuttaisi jälkeenpäin jotain.

Käyttäjä Avulias kirjoittanut 27.02.2011 klo 14:59

Sinun pitäisi opetella tuntemaan enemmän itseäsi ja hyväksymään paremmin itsesi sellaisena kuin olet (toki kaikenlaista kehitettävää voi itsestään löytää). Iän myötä se voi onnistua paremmin. Olet vielä nuori ja siihen voi kuulua kaikenlaista epävarmuutta omasta itsestäsi.

Kun pikkuhiljaa hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet, niin se näkyy myös ulospäin muille ihmisille. Sinusta tulee rennompi ja iloisempi. Tai sitten sinä olet luonnostaan vakavammanpuoleinen, mikä sekin on hyväksyttävää. Pääasia, että itse hyväksyt sen itsestäsi, jos olet vakavammanpuoleinen. Se näkyy tietynlaisena tyyneytenä ja seesteisenä olotilana sinussa. Ei kaikkien tarvitse ollakaan aina äänessä.

Tsemppiä!

Käyttäjä dies nafastus kirjoittanut 02.03.2011 klo 17:34

Muista että olit aiemmin uskaltava, fiksu ja ja juuri sellainen kuin haluat olla. Eli siellä sisälläsi olet unelmiesi tyttö. Sinulla on miesystävä joka myöskin ilmeisesti näkee sinut todellisena. Kiusaaminen sai sinut vetäytymään kuoreesi.

Minun kannaltani katsottuna (46v) sinulla on vielä elämä edessäsi nuorena naisena. Mielestäni voisit ehdottomasti yrittää etsiä entiset ystäväsi. Katselet nyt itseäsi jotenkin sellaisilla "laseilla" kuin kuvittelet muiden sinua katsovan. Surkuhupaisaa kyllä yleensä ihmiset ajattelevat enimmäkseen omaa elämäänsä eivätkä juurikaan kiinnitä suuresti huomiota muihin, muuten kuin omalta kannaltaan.

Aloita uskaltaminen pienistä asioista, ... sano kahviossa vaikka muutama ylimääräinen sana kassalla.... voit käyttää "uskaltamiskurssilla" sinulle tuntemattomia ihmisiä.... -Ja katso itseäsi aamuisin peilistä ja toivota itsellesi hyvää päivää ja kerro olevasi se sama reipas ihminen kuin ennekin.

Muista kerätä kaikki onnistumiset muistojesi joukkoon
😎

Käyttäjä Korputin kirjoittanut 02.03.2011 klo 20:13

En voi sanoa, että olen ollut samassa tilanteessa ja oh, ymmärrän niin hyvin mitä tarkoitat, mutta voin kertoa "tuntemattoman ihmisen" näkökulman.

Olen tavannut paljon hiljaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät syystä tai toisesta puhu, ainakaan kaikista asioista. Sitten olen tavannut normaalipaljonpuhuvia ihmisiä, jotka höpisevät sitä perinteistä. Ja olen tavannut puheliaita.
Suosittelen sulle avuksi sitä, että etsit jonkun ihanan, puheliaan ihmisen. Sellaisen rennon, joka uskaltaa puhua mistä vain. Sitten roikut sen seurassa. Jotenkin sellaisen itsevarman, puhuvan ihmisen seurassa omatkin sanat lähtevät liitoon. Ja toisaalta, tarpeeksi puhelias kaveri ei niin välitä, vaikka istuisitkin vain hiljaa vieressä. Sitten jossain vaiheessa sitä vain imeytyy keskusteluun mukaan. Voi olla, että se vie tunnin tai kuukauden, mutta kannattaa yrittää.
Itse olen höpöttäjä, enkä jaksa enää välittää siitä, mitä muut ajattelevat, koska mietin sitä muutaman vuoden, enkä voinut hyvin. Nyt voin hyvin, jos saan puhua. Muut ihmiset ympärilläni näyttävät voivan hyvin, kun voivat puhua.

Uskallan veikata, että sun kanssasi ihmiset näkee vain sen hiljaisuuden. Mikset sä voisi muka puhua niille? Ihmiset ihan oikeasti aika harvoin nauraa ilkeästi päin naamaa, jos sanoo jotain sopimatonta. Yleensä omassa mielessä jutut näyttää ihan tyhmiltä, mutta sopivassa seurassa mitä vain arvostetaan - pitää vain löytää sellanen porukka, missä viihtyy ja on samanhenkisiä ihmisiä.

Kuka meistä muka on normaali? Ihan oikeasti. Se riippuu mistä katsoo. Jonkun mielestä rekalla ajaminen on hullua, toisen mielestä ihan okei. Toinen tykkää tummasta-, toinen vaaleasta leivästä. Sitä vaan pitää olla, että "no, mä nyt olen tällanen". Sitä paitsi paras kaverini sanoi kerran, että "Onneksi sä et ole sellainen normaali ihminen, en kestäisi sellasta ollenkaan." Ihmiset tykkää ihmisistä ja niin kauan, kun olet ihan ihminen, niin olet normaali.
...etkä sä nyt ihan kamala voi olla, jos sulla on kerta miesystävä. Kysy siltä, että mistä se sussa pitää ja mieti sitten, että voisiko joku muukin tykätä niistä samoista jutuista.

Siitä halusta se lähtee.
Ensi kerran, kun joku pyytää kahville, niin lähde. Voitpahan sitten jälkikäteen nauraa sille, että se toinen sanoi jotain hassua.