Hukassa itseni kanssa
Olen parin kympin liepeillä oleva tyttö. Pohdiskelen omaa mielenterveyttäni päivittäin. Yritän elää normaalia elämää, mutta en pysty. Minulla on ammatti, työ ja miesystävä jonka kanssa asun saman katon alla. Ahdistun ja stressaannun pienimmistäkin asioista niin että voin fyysisesti pahoin, suurentelen asioita päässäni, en voi nukkua.
En tiedä enää millainen Minä olen, millainen Minun pitäisi olla, miten voisin murtaa kaikki päänsisäiset suojamuurini ja poistaa estot.
Pelkään ihmisiä. Pelkään puhua tuntemattomille ihmisille, koska minua pelottaa että minut torjutaan tai minulle nauretaan. Pelkään aina, että sanon jotain väärin, enkä osaa rentoutua. Tilanteessa, joissa tapaan uusia ihmisiä, olen usein hiljaa ja puhun vain jos minulta kysytään jotain. Välillä jopa yritän keksiä jotain sanottavaa, mutta tällaiset hetket tuntuvat väkisinväännetyiltä ja minusta tuntuu että myös muut huomaavat sen. Ahdistun. Vihaan itseäni siksi, etten osaa olla normaali.
Pienenä, esikoulu ja ala-aste -ikäisenä halusin aina olla kaiken keskipisteenä. Halusin aina saada koulunäytelmän pääroolin, halusin aina esittää esitelmät ensimmäisenä ja viittasin tunnilla vaikken tiennyt edes vastausta. Viidennellä-kuudennella luokalla minua alettiin kiusaamaan, koska olin tukevampi kuin muut tytöt, enkä yhtä sievä. Varsinkin poikien loukkaukset satuttivat.
Yläasteelle meno pelotti. Laihduin yli kymmenen kiloa. Yläasteella minulla oli yksi kaveri, jonka kanssa olin kokoajan. Ei muita. Kärsin syömishäiriöstä. Kun yläaste oli ohi, menin amikseen, ja välit tämän ainoan kaverini kanssa murtuivat. Emme pidä juuri ollenkaan yhteyttä.
Amiksessa tutustuin muutamaan tyttöön joiden kanssa vietin aikaa päivittäin. Silti en tuntenut kuuluvani joukkoon. Tuntui, että muut tytöt olivat normaaleja, laihoja ja sosiaalisia. Minä olin vaan mörkö joka roikkui mukana, ei sopinut pakkaan.
Amiksen loputtua pidämme tyttöjen kanssa silloin tällöin yhteyttä. Tällähetkellä ainoa ystäväni on miesystäväni, sekä hänen kauttaan tapaamani tyttö, jonka kanssa haluaisin lähentyä mutten osaa.
Minulla ei ole yhtään sellaista ystävää jolle voisin soittaa. En uskalla. Kaikki tuntuu niin vaikealta, tuntuu että olen vääränlainen.
Haluaisin pystyä olemaan rento, iloinen tyttö johon on helppo tutustua, joka uskaltaa tutustua muihin, joka luottaa itseensä. Haluaisin ystäviä, mutta jos joku pyytää minua esim. kahville, en uskalla mennä koska olen mielestäni liian ruma enkä keksi mitään sanottavaa. Pelko on liian suuri. En uskalla hakeutua terapiaan samasta syystä.
Normaali elämä tuntuu niin hankalalta, enkä tiedä mitä tehdä..