Oon tässä miettiny että olenkohan enää masentunut vai oonko mä vaan tällänen. Mitä jos mä en muutu tästä mihinkään, jos tuun aina olemaan tällänen. Sitten en todellakaan jaksa enää, en kestä itteäni. Kävin ammatinvalintatesteissä ja tänään sain tulokset. Siinä arvioidaan minäkuvaa ja muuta vastaavaa. Tunnistin niistä kuvauksista kyllä itteni, mutta se on juuri päinvastaista mitä haluaisin. Oon vastakohta sille millanen haluaisin olla. Moneenkaan luonteenpiirteeseeni en oo tyytyväinen. Ollaanhan niitä yritetty terapiassa miettiä, mutta… Enkä oo keksinyt tai löytäny yhtään mulle sopivaa alaa, jos mua joku kiinnostaa niin en sovellu siihen ja päinvastoin. Ehkä mulla on vaan asenneongelma.
Luultavasti lopetan amiksen, mutta mitä sitten teen, töihin kai mutta on niin vaikee mennä mihinkään. Eikä kukaan tajua että se on vaikeeta, mun oletetaan pystyvän melkein mihin vaan koska ”mussa on potentiaalia vaikka mihin”, älyllisesti ehkä, mutta sosiaalisesti en pysty moneenkaan juttuun.
Mä olen pohtinut tuota samaa, että jospa mä vaan olen tälläinen, että masennus kuuluu perusluonteeseen. En ole saanut siihen vielä vastausta...
Ton amiksen kanssa sitten taas voi tehdä sellasen mukautetun koulusuunnitelman. Esim mulla on nyt sellanen että suoritan vaan matskua ja äikkää tällä hetkellä. Haen kerran viikossa tehtävät koululta ja teen niitä kotona omassa rauhassa. Sillä tavalla ei tarvi lopettaa koulua vaikka sitä ei jaksaiskaan käydä 😉
En oo vieläkään saanut tehtyä minkäänlaista päätöstä tuon koulun suhteen. Ja se ahdistaa. Eikä kukaan ymmärrä miten vaikeelta tää tuntuu. Terapeuttikaan ei ymmärrä mitään. Eikä varsinkaan äiti. Enkä saa tukea oikein keneltäkään, vaikka ei kukaan varmaan sellasta tukea vois antaakaan mitä kaipaisin koska kukaan ei voi mun puolesta päättää tuota asiaa.
Kaikkein parhaalta vaihtoehdolta tuntuis kuolla pois, vaikka en varmaan kuitenkaan haluais sitä. Mutta jos vois olla tiedottomana, haluaisin paeta itteäni ja maailmaa. Tänäänkin nukuin illalla muutaman tunnin. Eipä ainakaan tarvinnu ajatella mitään.
En haluais huomenna mennä kouluun, mutta en vois oikeastaan enää olla poiskaan. Tää on niin tuskaa. Miks elämisen täytyy olla näin vaikeeta...
minä lopetan opiskelun ja yleensä lopetan kaikenlaisen yrittämisen, jään elääkkelle enkä edes nouse enää sängystä ylös. en jaksa, tänäänkään en ole edes yöpukua vaihtanut pois päältä, olen maannut vaan ja näin jatkan kunnes siirtävät mut hautaan. Jos en kelpaa tähän maailman omana itseänäni, en väkisi enää siihen ees yritä sopia. tämä maailma, mun luokkani,yleensä kaikki voivat paljon hyvemmmin, jos mie en siinä mukana häslää.
Tämä ei tunnu rohkaisevalta eikä mitään, mutta tahdoin kirjoittaa tähän kun tässä on paljon niitä piirteitä, mitä minullakin. Kirjoitan ensimmäistä kertaa julki, joten toivon, että tämä mitä kirjoitan,on jollakin lailla selvää.😀
Minä olen tällä hetkellä 16-vuotias, siirtynyt tavan lukioon yhdestä erikoistuneesta lukiosta, koska arvelin että se, mihin siinä saa ammattinimikkeen, ei kiinnosta minua. Siinä ammatissa kyllä oli paljon asioita, jotka olisi kiinnostanut, mutta myös niin paljon ylimääräistä paskaa, joka ei kiinnostanut yhtään. Lisäksi siellä oli valmiit kurssitarjottimet, joten itse ei voinut valita kursseja lukiosta jne.😴
Kaikki oli ihan normaalisti tuohon 9-luokkaan asti. Siitä lähtien on mennyt alamäkeä. Kouluni ei tuntunut oikealta ja jouduin hyvin sekamelskaiseen olotilaan. Kävin kuraattorilla ja opolla ja he saivat järjestettyä minut tavan lukioon. Nyt huomaan, miten tärkeää olisi ollut olla kaksi ensimmäistä kurssia siellä. En tiedä yhtään, miten pitäisi siellä menetellä, ketään hirveän tuttua siellä ei ole, asenteeni laskee joka asiassa ja olen menettämässä otettani. Toisaalta sama olisi tapahtunut erikoislukiossakin, joten tuossa vaihdolla ei ollut mitään muuta väliä kuin se, että en ole kärryllä täällä.( eli uskon ainakin vielä, että vaihto oli minulle parasta tai jotenkin.. Se tuntuu vain että jos olisin jäännyt sinne, olisi pääni räjähtänyt. Mutta toisaalta olen ajatellut etten ole ollenkaan lukiotyyppiä.. Äääh.. Siis tavallaan, mutten tiedä muutakaan, mitä tahtoisin). Tuossa siis hieman taustatietoa.
En ole erityisen sosiaalinen, joten en puhu hirveästi. Tahtoisin kyllä ja tahtoisin että minut huomattaisiin jotenkin, mutta olen vain jotenkin jumissa. Lukiossa kaikki on sitä samaa teoriaa ja minulla on hyvin huteraa sen kanssa, mitä minä tekisin tulevaisuudessani. Minulle on hyvin tärkeää, että tiedän mitä teen, koska se tuo turvaa. Kun mitään muuta minulla suunnilleen ei ole..
Kuitenkin minun tuntoni on tällä hetkellä, ettei maailmassa ole mitään, mitä minä tahtoisin tavoitella (tai tahtoisin, mutta ne on minun kaltaisen ihmisen ulottumattomissa, ellei jopa mielikuvituksellinen tavoite). Mikään ei ole tuottamassa minulle minkäänlaista iloa ja tuntuu siltä, ettei muukaan maailma välitä. Jos lakkaisin vain olemasta, olisi hyvä. Mutta tavallaan tiedän, etten loppuakaan itsestäni saa tehtyä, koska tiedän mitä se tekisi minun lähimmäisilleni. En tahdo satuttaa heitä, vaikka he eivät huomaa/tahdo huomata, etten voi erityisen hyvin. Noista lähimmäisistä vielä: tiedän kyllä että he hyviä tyyppejä ovatkin, mutta olen kai eristetty maailmasta jollakin pallolla, koska he eivät yksinkertaisesti kuule,huomaa minua tai ole tukenani.
Ystäväni periaatteessa katosivat, perheeni olettaa aina, että se ei ole mahdollista, että heidän nuorimmaisensa ei tahdo enää mitään tästä maailmasta, kuraattori ei käsitä, minä itse tappelen koko ajan itseäni vastaan. Miten saa sen onton olon pois, että minusta ei ole mitään hyötyä täällä, ihmiset eivät välitä, olen vain tyhmä olento,joka luotiin maanpäälle vain näkemään, ettei mitään tarkoitusta ole olemassakaan?
Koskaan ei pitäisi pääsää irti mistään tärkeästä, tai menettää kaiken, olen todennut itseni kohdalla.☹️
Hei!
Kirjoitan nyt ekaa kertaa tänne...joten koittakaa ymmärtää, jos en vielä oikein osaa 🙂
Olen nyt lukiossa ensimmäistä vuotta. Koko pienen ikäni mulle on toitotettu, että olen erikoinen. En oikeen ole jaksanut uskoa sitä. Minulla on kuulemma kielipäätä ja muuta kaikkea, mitä en itsessäni tunnista tai mikä ei kiinnosta. Oletetaan, että olen hyvä asioissa. Ja pakkohan minun on olla. Muuten minusta tuntuu, että petän kaikki ihmiset ympärilläni. Sisarukseni ovat melkein kaikki akateemisella uralla. Ja kun minua ei oikein kiinnostaisi muu kuin ehkä kellosepän ammatti. En uskalla pettää ihmisiä. Ehkä sen takia olenkin masentunut.
Rakastan kirjoittamista ja kirjoja, mutta se pieni voima nimeltä masennus sisälläni, kuiskaa korvaani, että ei minusta mitään tule.
Kommentoikaahan ekaa postiani 🙂
- Atia