Olen 26-vuotias mies. Olen kärsinyt masennuksesta noin 12 vuotta. Minulla on paljon oppimisvaikeuksia, lukihäiriö sekä sosiaalisten tilanteiden pelosta.
Olen ollut aivan hukassa viime aikoina, kun sain tietää että eksäni tapaa toista. Seurustelusta on aikaa 4 vuotta ja me seurusteltiin vuosi, mutta en ikinä päässyt yli erosta, koska hänellä ei ollut syytä eroon.
Tämä asia sai minut ihan sekaisin, koska tunnen itseni niin luuseriksi parhaillaan.
Mulla ei oikein oo kavereita (eksä tavallas oli, mutta päätin katkaista yhteyden toistaiseksi), parhaillaan työtön ja en tiedä mitä haluan.
Mä yritin yhdelle tutulle tyypille kysyy jos voitaisiin tavata, mutta hänellä on menoja ja kattoo vois seuraaval viikol. Noh mitään ei tapahtunut. Musta tuntuu että se yritti vaan päästä pois huomaamattomasti aiheesta.
Mulla on aina ollut vaikeaa saada kavereita. Mä pystyn olemaan sosiaalinen, jos tunnen itseni mukavaksi seurassa. Mutta usein tunnen epämukavaksi, jokin ei mätsää ihmisissä ja mua inhottaa se että mua pistetään hiljaisten ihmisten seuraan. Se vaan pahentaa asiaa, en mä pysty sillaisten kanssa juttelee. Myös mulla tuntuu vaikeammalta olla miesten seurassa. En tiedä miksi, mutta naisten kanssa mulla on aina helpompi jutella (paitsi jos on ihastus). Kait johtuu siitä mulla on pelkästään ollut äiti, en oo ikinä nähnyt mun isää.
Ja sitten kun löydän mahdollisesti mukavan tyypin, mä en koskaan tiiä mitä tehdä että voisin kaveerata. Mä en uskalla kysyy, kun se tuntuu kiusalliselta. Mulla on vaikee löytää sanoja kans, koska mulla on vakava lukihäiriö. Maksimissaan saan ehkä FB-kaverin, jonka kanssa en puhu tai keskustelu on erittäin ankeaa. Teininä mul ei ollut niin paljon vaikeuksia saada kavereita netissä, mut nykyään sekin ei oikein onnistu. Enkä tiiä mistä nykyään voisin ettii kavereita. Koulussa mua kiusattiin ja lapsuus ei ollut ihan paras mahdollinen, niin itsetunto on alhainen. Myös joskus tuntuu etten haluu kavereita, koska ne vie niin paljon energiaa.
Nykyään en vaan tiedä mitä haluan tehdä työkseni tai pystynkö ylipäätänsä työelämään. Mä olin 1,5 vuotta töissä palkkatuella yhdessä paikallislehdessä graafisena suunnittelijana ja hain graafisen alan osa-aikuiskoulutukseen. Koska mulla on todella paljon oppimisvaikeuksia ja oon erittäin hidas lukemaan, en voi mennä korkeampaan koulutukseen. Oon valmistunut datanomiksi ja menin AMK:hon tradenomiksi opiskelemaan. AMK meni ihan päin persettä, minun ja koulun syytä. Myös tutkimusten jälkeen todettiin etten voi mennä enään AMK:hon opiskelemaan, sekään ei tehty hyvää itsetunnolle. Tiedän kans erittäin hyvin että graafisella alalla on vaikea työllistyä, mutta en tiedä mikä muukaan sopisi mulle.
Mä haluaisin uuden kumppanin, mutta musta tuntuu aina että oon riittämätön. Ja en tapaa tyttöjä muutenkaan, en ees muista milloin viimeksi olisin ollut oman ikäisen tytön kanssa. Mä olin tosi onnellinen silloin kun olin vielä eksäni kanssa. Nyt mä en ees oo varma pitikö se musta ylipäänsä ja pitääkö hän mua luuserina. Vaikee kans löytää sopivaa tyttöä, Tinder on ihan kamala omasta mielestä. Liian paljon pinnallisii tyttöi. Ja ketään ei oikeesti oo kiinnostunut musta. Ja nettideittaus tuntuu jotenkin epämukavalta, haluaisin tavata jonkun oikeasti (vaikka on sos. til. pelkoa).
Mua pelottaa tulevaisuus jatkuvasti, mitä jos asiat ei parane, mitä jos en löydä toista, mitä jos en ikinä perusta perhettä. Nää tuntuu vaan unelmilta jotka on mahdottomia. Pelkään että parhaat vuodet meni jo ja nyt on vain alamäkeä loppuun asti.
Oon käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa noin pari vuotta, sekin pelottaa että mitä sitten kun viimeinen (kolmas) Kelan tukivuosi loppuu ja voin silti huonosti… Mulla on ollut itsemurha-ajatuksia viime aikoina, vein puukon mitä ajattelen äidin tyköön, joten ajatuksia on ollut vähemmän ja lupasin etten tapa itseäni. Tuskin ees oikeesti pystyn siihen.
Haluun kans muuttaa tästä kaupungista pois, sekin pelottaa kyllä ja en tiiä onko nyt hyvä hetki.
Mulla olisi varmaan vielä älyttömästi muutakin kirjoitettavaa, mutta en jaksa enään.
Toivoisin jotain vinkkejä tai lohdutusta, mä oon kyllästynyt nykyiseen tilaan ja haluun muuttaa. En vaan saa motivaatioo parhaillaan.
Kiitos jos luit tämän tekstin, sori jos on kirjoitusvirheitä tai puuttuvia sanoja.
Hei!
Mulla tuli tunne, että haluan kirjoittaa sulle. Koettaa auttaa. Koska tiedän, miltä tuntuu, kun on tavallaan umpikujassa. Tai ei ehkä oikeasti ole, mutta siltä se oman masentuneen pään sisällä tuntuu. Joten toivottavasti luet tämän, ja ajatuksen kanssa!
Ensinnäkin: et ole ainoa. Itsestään selvä asia, mutta usein on silti helpottavaa kuulla sen jonkun toisen suusta. Itsekin olen sairastanut masennusta jo useamman vuoden ajan. Keskivaikea masennus on diagnoosini mustaa valkoisella, mutta vointini on varmasti heilahdellut myös sinne vaikean puolelle aika-ajoin. Minä siis tiedän, mitä on tuntea toivottomuutta. Mitä on pelätä tulevaisuutta. Mitä on pelätä sitä, että mitä jos itsestä ei koskaan tulekaan mitään. Minä t i e d ä n. Tiedän, mitä on tuntea olevansa riittämätön. En välttämättä koe näitä tuntemuksia samoista syistä kuin sinä, mutta koen usein niitä kuitenkin.
MUISTA: Et ole ollenkaan niin surkea miten itsesi näet! Huolimatta siitä, mitä menneisyydessäsi on tapahtunut, huolimatta siitä miten sinua on kohdeltu, huolimatta kaikesta tuskasta ja mutkikkaista poluista joita olet joutunut elämässäsi kulkemaan. Masennuksen yksi pirullisimmista piirteistä on juuri se, että se myrkyttää minäkuvaa. Ja varsinkin silloin, kun taustalla on tuollaisia kokemuksia kuin sinulla on (kiusaamista yms.).
Itse en koskaan ole ollut parisuhteessa, enkä siis kokenut vaikeaa eroa ja suuria sydänsuruja. Olen pahoillani puolestasi, ja siitä että ero on sinulle edelleen vaikea asia. Teidän taustoistanne tietämättömänä on vaikea antaa mitään spesifejä neuvoja mihinkään, mutta uskaltaisin kuitenkin väittää, ettei hän pidä sinua täytenä luuserina. Ja että hän on aivan varmasti halunnut olla kanssasi joskus. Olisihan hän voinut olla olemattakin. Olipa kyse mistä tahansa läheisestä ihmissuhteesta, niiden päättyminen on aina vaikeaa ja aiheuttaa valtavan suuria kipeitä tunteita. Koita kuitenkin exäsi suhteen ajatella niin, että sen jutun oli tarkoituskin päättyä. Ei siksi, että sinä olisit huono ja riittämätön, vaan koska teitä ei yksinkertaisesti oltu tarkoitettu toisillenne. Asioilla on tapana mennä kuten niiden pitääkin. Näin minä ajattelen, saat toki olla eri mieltä.
Ikävää, ettei sinulla ole oikein kavereita. Jokainen meistä niitä tarvitsee. Minulla on kavereita kyllä, mutta usein sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivänä tiedän, miten vaikeaa voi olla ihmisten kanssa seurustelu tai uusien ihmissuhteiden luominen. Ole tässäkin asiassa itsellesi armollinen, ja etene pienin askelin! Harvoja ystävyyssuhteita näin aikuisiällä (itse tosin olen vasta 20v enkä kovin aikuiseksi itseäni koe, mutta kuitenkin 😀) solmitaan mitenkään päivän tai parin aikana. Se vaatii kärsivällisyyttä. Itse kehottaisin sinua olemaan rohkea ja ottamaan yhteyttä niihin ihmisiin, joiden kanssa toivoisit solmivasi kaveri/ystävyyssuhteita. Äläkä lannistu pettymyksistä ja välinpitämättömyydestä: vastapuolen menetys sanon minä. Olet varmasti todella sympaattinen ja aito ihminen, mitä nyt tekstisi perusteella sinusta voi päätellä. Varmasti on niitä ihmisiä, jotka haluaisivat kanssasi kaveerata. Et vain ole löytänyt heitä vielä. Tai sitten heillä on sama pelko kuin sinulla: haluaisivat, mutta eivät uskalla ottaa yhteyttä. Koita myös olla mahdollisimman ennakkoluuloton itse: myös hiljaisen oloisista ihmisistä saattaa paljastua yllättäviä puolia. Anna muille mahdollisuus, senhän toivot itsekin saavasi, eikö niin? Ja siinä ei ole mitään väärää, että kaveeraisit mieluummin naisten kanssa. Moni nainen (itseni mukaan lukien) viihtyy miespuolisten seurassa sellaisen mutkattoman olemuksen ynnä muiden mukavien luonteenpiirteiden vuoksi. Kaveri on kaveri ja ystävä on ystävä, sukupuolesta riippumatta.
Ymmärrän pelkosi tulevaisuudesta. Katastrofiajattelu ei kuitenkaan auta. Siinä missä moni asia voi mennä pieleen, niin on aivan sama mahdollisuus, että asiat menisivät loistavasti. Joskus se vain vaatii pitkän ja kivisen tien, mutta on sen arvoista. Älä ajattele elämääsi liian pitkälle. Ja kuten monen muunkin ongelman kanssa, tässäkin tulisi edetä pienin askelin. Mikä on ensimmäinen asia, mitä voisit tehdä sen eteen, että tulevaisuudessa olisi edes pienen pieni toivonkipinä? Se voisi esimerkiksi olla se, että lopetat "mitä jos kaikki menee pieleen" -ajattelun. Lisäksi minulle tuli mieleen ammatinvalintapsykologi. itse en sellaisella ole käynyt, mutta se voisi olla kohdallasi erittäin hyvä, jos haluat uudenlaisia työllistymismahdollisuuksia jollain muulla alalla, mutta et tiedä mikä se voisi olla.
Lisäksi vielä yksi neuvo, joka on kyllä paaaaljon helpommin sanottu kuin tehty. Mutta tämä todellakin on opettelemisen arvoista: elä hetkessä. Siinä missä tiettyjä suunnitelmia ja toimia on tehtävä tulevaisuuden varalle, on yhtä tärkeää opetellä elämään tässä ja nyt. Koska loppujen lopuksi, tämä hetki on ainut mitä meillä kenelläkään on. Nauti pienistä asioista, etsi jokaisesta päivästä jotain hyvää. Käy kävelylenkeillä. Juo kuumaa kaakaota. Vietä aikaa perheesi kanssa. Tee mitä tahansa mistä tykkäät, silloinkin kun kaikki tuntuu turhalta ja merkityksettömältä. Minä jos joku tiedän, että se voi olla äärimmäisen vaikeaa, ja itsekin epäonnistun aivan liian usein ja vaivun vain entistä syvemmälle pahaan oloon. Mutta aina kannattaa yrittää. Ja kun jaksaa yrittää, niin saattaa huomata, että vitsit elämä osaakin olla myös ihan sairaan siistiä.
En yhtään tiedä, olenko sanonut sellaisia sanoja, joita sinun tarvitsi kuulla. Toivottavasti olen. Haluan aidosti kuulla sinusta vielä, toivottavasti kirjoittelet vielä! Koitetaan jaksaa päivä kerrallaan, eikö niin? Kaikkea hyvää sinulle.