Henkilönpalvonta joka menee liian pitkälle
Minulla on ollut koko ikäni tapana se, että olen alkanut liikaa ihailla jotakin ihmistä. minä löydän jostakin aina mielenkiintoisen henkilön, johon miellyn ja alan luomaan siitä erilaisia mielikuvia, että millainen ihminen se on ym ja sitten alan ihailla ja palvoa sitä ja jos mahdollista, pyrin sen ihmisen kaveriksi ja kirjoittelen hänestä tarinoita. mitä luulette, että mistähän tämä voisi johtua? onkohan tämä jostakin lapsuuden traumoista johtuva sairaus vai jotain muuta vai kuuluukohan tämä Aspergerin syndroomaan? kun tätä on ollut minulla suunnilleen siitä asti kun opin puhumaan ja kävelemään, jopa sitä ennenkin tätä oli. ja jo kuulemma silloin kun olin vauva, minua tietyntyyppiset ihmiset kiehtoivat ja kun opin kävelemään 1v iässä, niin saatoin lähteä jonkun perään mitä en tuntenut mutta joka kiinnosti. ja samoin 3-6-vuotiaana kaupoissa oli vaikea käydä minun kanssa kun saatoin lähteä jonkun erikoisen ja kiehtovan ihmisen perään ja yllättäin pitää sitä vierasta ihmistä tuttuna ihmisenä ja hyppiä sen ihmisen edessä ja puhua sille ja kertoa mitä vaan asioita. ja kun menin kouluun, opettajista tuli tämmöisiä kohteita. ja kun aloin yksin käymään kirjastossa, niin kirjastonhoitajastakin tuli semmoinen kohde jonka perässä olla ja jota pitää tuttunakin ihmisenä ja pyrkiä sen kanssa läheisemmäksikin. ja joskus tämmöisiä kohteita alkoi olla poliitikot, minulle ennestään tuntemattomatkin poliitikot kun 19v iässä löysin politiikan.
ja on milloin kenellekin ollut minusta harmia. minusta on ollut harmia mm poliitikoille, valtuuston puheenjohtajalle, kirjastonhoitajalle ja vaikka kenelle.
Se kohdehomma alkaa ihan viattomasti
siten, että huomaan jonkun ”jännän” ihmisen,
josta minulle sitten alkaa syntyä mielikuvia,
että millainenkohan se olisi. ja sitten tekee
mieli olla sen kaveri ja alan kuvittelemaan, että
siitä ihmisestä olisi iloa minulle ja alan kehittelemään
ihmisestä tarinoita ja minulla menee mielikuvitus
ja todellisuus sekaisin. minä alan itsekin
uskomaan todeksi ne minun tarinat ja sen, että
näin todella tapahtuisi, jos tuntisin sen ihmisen.
on tullut kehiteltyä, että ihminen joka kiinnostaa
olisi mm tukihenkilö, henkilökohtainen avustaja,
pizzallakäyntikaveri ja kaikkea muutakin
kivaa. Ja sitten alan yrittää toteuttaa niitä
mielikuvia kun minä itsekin uskon niihin ja siihen,
että ne minun mielikuvat on totta. ja kirjoitan niitä
nettiin ihan totena ja niistä sitten suututaan kun ei ymmärretä. näin on käynyt monesti ennenkin
ja olen mielisairaalassakin ollut tämmösten asioitten takia.
ja olen minä terapiassakin ollut moneen otteeseen mutta sekään ei ole auttanut tuohon minun innostukseeni.
Mulla on ollut vähän samantyylisiä ongelmia ja on osittain edelleen. Mä kiinnyin yläasteella yhteen opettajaan ja aloin pitää häntä itselleni läheisempänä kuin mitä hän todellisuudessa oli. Ajattelin häntä lähes jatkuvasti ja olisin halunnut viettää aikaa hänen kanssaan keskustellen tai kahvilla käyden. Meille kehittyikin aika tiivis ihmissuhde, sillä hän halusi auttaa minua ongelmissani (mulla oli paniikkihäiriö ja bulimia). Mulle ei kuitenkaan riittänyt mikään mitä hän teki vaan olisin jatkuvasti halunnut enemmän. Se ei ollut rakkautta tai mitään sellaista, vaan pakonomaista ripustautumista. Seurasin häntä joskus ja pyrin olemaan hänen läheisyydessään jatkuvasti. Lopulta hänen aikansa ja kärsivällisyytensä ei enää riittänyt ja hän alkoi työntää minua pois. Minä hätäännyin ja uhkasin tappaa itseni. Lopulta yritinkin sitä. Tuntui vain niin pahalta edes ajatella elämää ilman häntä. Minusta tuntui, että elämästäni tulisi todella tylsää ja yksinäistä, jos en saisi olla hänen "ystävänsä".
Itsariyrityksestäni on nyt viisi vuotta ja olen vasta nyt alkanut todella käsitellä tunteitani ja sitä, mitä tunsin tuota naista kohtaan. Olemme pitäneet edelleen yhteyttä, mutta paljon harvemmin, sillä minä muutin pois siltä paikkakunnalta jossa hän asuu. Ikävöin häntä kuitenkin edelleen ja suren sitä, että jouduin ja joudun luopumaan hänestä. Kun menen käymään vanhempieni luona sillä paikkakunnalla jossa opettajanikin asuu, ahdistun aivan mielettömästi ja ikävästä tulee lähes ylitsepääsemätöntä. Haluaisin nähdä hänet ja sitten kun näen hänet jossain, ahdistun siitäkin. En voi olla ilman häntä, mutta en myöskään voi olla hänen kanssaan.
Tänä keväänä minulle tuli todella ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että haluan irrottautua sellaisesta ihmissuhteesta, sillä se on todella tuhoisaa. En kuitenkaan ymmärrä, miksi opettaja on kaikkien näiden vuosien jälkeenkin edelleen aina sanonut että haluaa tietää kuulumisiani ja muuta sellaista. Kuitenkaan hän ei koskaan käy kanssani kahvilla tai ota itse yhteyttä minuun. Olen hämmentynyt. Mutta siitä olen varma, etten halua enää ikinä ajatua sellaiseen ihmissuhteeseen, joka on niin kovin yksipuolista. Tajusin, että kyse on läheisriippuvuudesta. Ihminen lakkaa elämästä itse ja alkaa elää toisen kautta. Minun on edelleen vaikea erottaa se, mitä itse haluan siitä, mitä toiset haluavat.
Psykologion kanssa jutellessani olen ymmärtänyt, että tavallaan hain ja haen edelleenkin siitä opettajasta tukea, lohtua ja rohkeutta, joka minulta puuttuui ja osittain puuttuu edelleenkin. Minulla oli kauhean huonot välit äitini kanssa ja jotenkin yritin ja yritän kompensoida sitä ripustautumalla itseäni vanhempaan opettajaan, joka on nainen. Sehän on ihan normaalia murrosiässä, mutta minä olen jo 22-vuotias. En kuitenkaan aio hävetä ongelmaani, sillä olen vuosia yrittänyt päästä siitä eroon, mutta se on todella vaikeaa. Pikkuhiljaa olen kuitenkin tullut vakuuttuneeksi siitä, että haluan olla itsenäinen ja minun on vain pakko lopettaa se ihmissuhde ja todellakin selvittää omat tunteeni perinpohjin. Minun täytyy ymmärtää, että en kaipaa ketään muuta tuomaan elämääni jotain. Elämänilon, rohkeuden ja muun sellaisen on löydyttävä ihmisestä itsestään, ei toisten kautta. Mutta aivan helvetin vaikeaa se on ja opettajan hyvästeleminen tuntuu yhtä pahalta kuin se, jos hän olisi kuollut. En tiedä voiko kukaan ymmärtää tunteitani.
Mä voin ymmärtää: sanotaanko että teitä..
Itselläni on vähän samantyyppistä, vaikken sano että palvoisin häntä.. Ihailen häntä -ei en rakkaudella, seurustelen pojan kanssa (olen siis tyttö 19v). Mutta ihminen on minua vanhempi, olemmekin ystäviä.. Ei "suhteessamme" periaatteessa mitään vikaa ole, tuntuu vain että olisin hänessä kiinni ehkä vähän liikaa.. Siis hänen matkan ajan tuntuu kuin kuolisin. Hän on ainoa jlle voin puhua ihan kaikki asiat. Toiselle hyvälle ystävälleni saatan soittaa pahalla hetkellä, voin laittaa viestin, kirjoittaa mesessä, mutta on kuitenkin jotain asioita mitä en hänelle kerro. EI ne ole pahoja, ei ne riko ystävyyttämme. Mutta kuitenkin ystävä, jota siis ehkä ihannoin, vai mitä sanaa pitäisi käyttää, on ystäväni, mutta joskus tuntuu että olen ehkä ripustaunut häneen liikaa. Tuntuu että mun pitää kuolla kun hän lähtee vähän pidemmäksi aikaa ulkomaille, etten pysty elämään ilman häntä.. Niin tyhmältä kun kuulostaakin, mutta niin se on. Tuntuu niin vaikeelta ku elämäni tärkein ihminen, ystäväni lähtee pois.. Pelkään että hänelle sattuu jotain.. Voisin soittaahänelle koko ajan, puhua puhelimessa illan putkeen, laittaa koko ajan viestiä vain kuullakseni häneltä jotain, saadakseni tietää hänen olevan siellä jossain. Mutta tiedän ettei asia ole niin. ystävät voivat olla kuulematta toisiaan monta päivää, viikonkin..
Ehkä pitäisi pikkuhiljaa alkaa ymmärtää, että hän on ystäväni, eikä mun tarvi sitä ihannoida kuin ystävänä..
Ala-ja yläasteella kiinnyin opettajaan.. Kuvittelin meneväni hänen kanssaan paikkoihin, elin jossain mielikuvamaassani. Mutta luulen sen johtuneen siitä kun olin koulukiusattu 5-6vuotta, olin yksin, kaipasin seuraa, tukea, lohtua.. Kotona ei kukaan enää tiennyt, ne oli yrittäny saada loppuu sitä kiusausta mut ei onnistunu ja lopulta en enää puhunu omista tunteista mitään.. Näin jälkikäteen varmaan olin pahassa masennuksessa ehkä 5-7 luokkien ajan.. Mutta nyt en enää sillee pahemmin kuvittele itteeni ystäväni tai kenenkään muunkaan kanssa johonkin, esim kahville yms.. Haaveilla ja Unelmoida toki saa, mut se on eriasia..