Hmm, mistäköhän tässä pitäisi aloittaa.
Sanottaneen että onhan tässä kyse koko elämästäni.
Joka on kestänyt vasta neljätoista vuotta.
Biologinen isäni jätti minut ja äitini kun olin noin kolmen vuoden ikäinen.
Hän ei ollut sellainen ihminen joka kykenisi huolehtimaan lapsesta.
Sellainen hän oli alkoholisti ja narkkari, joka vietti paljon aikaansa vankilassa.
Ei hän ole minuun sen kummemmin pitänytkään yhteyttä, kävin joskus vankilassa häntä katsomassa, mutta siihen se sitten jäi. Siellä hän istuu nykyäänki, tapettuaan hyvän ystävänsä hukuttamalla tämän. Se oli koulumme puhutuin juttu. Vasta kauan aikaa myöhemmin sain tietää että tappaja olikin biologinen isäni.
Vähänajan päästä biologisen isäni lähdön jälkeen astui taloomme äitini uusi miesystävä.
Olin niin pieni enkä ymmärtänyt mistä oli kyse, joten kiinnyin tähän mieheen.
Rupesin kutsumaan häntä isäksi, mitä teen nykyäänkin, onhan hän sentään asunut meillä suurimman osan elämästäni.
En sitten tiedä mistä kaikki alkoi, tajusin vain yht’äkkiä istuvani terapiassa.
Tajusin ”uuden” isäni olevan alkoholisti.
Kuulin kun minusta jankattiin että olen hyvin agressiivinen lapsi ja en tule toimeen oikein kenenkään kanssa. Kotona vain riitelin, enimmäkseen äitini kanssa.
Jouduin siis terapiaan, kävin siellä pari kertaa viikossa.
En pitänyt siitä, en yhtään.
Jotkut voivat ajatella etten minä edes ymmärtänyt koko terapian päälle, koska olin niin nuori, mutta ei. Kyllä minä ymmärsin, varsin hyvin.
Olin alipainoinen, todella alipainoinen. Minulle sanottiin, että jos minä laihdun enää kiloa enempää joudun sairaala hoitoon. Minulle kaadettiin paskaa niskaan ja lääkärit sanoivat minun sairastavan anoreksiaa. Olin kauhuissani, väitin heille vastaan etten minä laihduta, enkä nähnyt itseäni lihavana. Olin mielestäni laiha ja ajattelin itsekkin että minun pitäisi lihoa. Mutta eivät he suostuneet uskomaan minua.
Kävin joskus jonkinmoisissa älytesteissä ja tutkimuksissa. Olin aivan normaali älykäs, kuin muutkin ikäiseni olivat. Minulla vain todettiin masennus ja ahdistus.
Tunsin ettei minua rakastettu, kärsin mahakivuista ja päänsärystä päivittäin.
En saanut nukuttua öisin, kävelin yöt pitkät asunnossa tiedustaen sen itsekkin.
Minulle määrättiin unilääkettä, muttei se auttanut.
Riitelin vain yhä enemmän vanhempieni kanssa.
Siitä seurasi se, että vanhempani lähettivät minut perhetukikeskukseen asumaan.
Siellä jouduin olemaan yli neljä kuukautta, mikä saattaa kuullostaa vähältä.
Mutta minusta se oli pitkä aika, itkin usein itseni uneen, halusin kotiin.
Kävimme aina sellaisissa ”kuulumis” keskusteluissa johon osallistui opettajanikin.
Kunnes vihdoin pääsin sieltä pois, minulla alkoi mennä hyvin.
Koulunkäynti parani, arvosanat nousivat ja sain uusia ystäviäkin.
Se kaikki kesti noin kaksi vuotta.
Kunnes aloin vanheta, tajusin myös todella isäni (”uuden” isäni) ongelman.
Alkoholismin. Vanhempani riitelivät todella usein, kun isä oli juonut.
Riidat johtivat aina siihen että joku loukkaantui, tai jotain muuta kamalaa tapahtui.
Useimmiten isäni löi äitiä, ja repi tätä hiuksista pitkin maata.
Äitini taas rikkoi laseja ja lautasia maahan ja yritti lyödä niillä isääkin.
Muutimme omakotintaloon jossa asun nyt.
Täällä kaikki vain paheni.
Kirjoitan nyt tilanteestani täällä.
He vain jatkoivat riitelyään, ymmärsin jo nyt että isäni oli mahdollisesti pettänyt äitiäni useampaan otteeseen. Olinhan itsekkin pienempänä kerran nähnyt mökillä isäni suutelevan toista naista intohimoisesti, äitini oli tuolloin töissä. Isäni huomasi kuinka katsoin ikkunasta ja tuli heittämään minut lattialle ja löi.
Sain pikkuveljen, tai no pikkuvelipuolen.
Minulla oli jo entuudestaan pikkusisko joka siirtyy neljännelle luokalle elokuussa.
Aina kun vanhemmat riitelevät, minä olen se välikäsi. Yritän rauhoitella vanhempiani, hyppiä heidän välissään, huutaa ja kirkua. Mutta minun ääneni ja voimani ei riitä.
Isäni lyö minua vain ja äiti suuttuu siitä vielä enemmän, vaikka itsekkin tekee sitä, lyö minua. Joudun juoksemaan välillä sisarteni luona lohduttamassa, koska he vain itkevät peloissaan jossain nurkassa. Yleisin lohdutukseni on ”älä itke, kyllä ne kohta lopettavat riitelyn, kaikki on kohta taas hyvin”. Riita loppuu siihen kun jompikumpi katoaa paikalta. Kerran äitini lähti ja sanoi että ajaa autolla puuhun ja kuolee.
Itkin sinä yönä paljon, itkin niin hirveästi. Itken edelleen joka ilta. Kaikesta.
Äitini yleisin tapa on vedota siihen että puolustan olevinaan isääni, hän sanoo aina että voin hyvin muuttaa isäni kanssa tästä asunnosta pois ja ettei tule ikävä.
Olen kirjoittanut tälle sivulle paljon, mutta tässä on vasta puolet.
Olen alkanut viillellä.
En tiedä miksi, ei kaikki varmaan todellakaan johdu tästä tilanteesta.
Tuntuu vain että en enää jaksa välittää mistään, haluan vain kuolla pois.
Lähteä tästä pimeyden täyttämästä maailmasta.
Minulla on myös alkanut sattumaan rintakehään, luultavasti sydämeen.
En meinaa mitään sydänsuruja, vaan oikeaa kipua, pistävää ja viiltävää.
Masennus, se hallitsee elämääni.
Tuntuu että minulla olisi jokin mielialojenvaihteluhäiriö, joka ei viittaa mihinkään murrosikään. Saan usein sellaisen kamalan tunteen, että haluan kuolla, kaatua maahan, viiltää kaulan auki ja vuotaa kuiviin. Hirttäytyä tai muuten vain kuolla.
Sen jälkeen alkaa itku vaihe, itken niin vuolaasti etten näe eteeni, kaadun lattialle ja makaan siinä tunteja itkien. Kohta taas olen iloinen ja virtaa täynnä.
Koko sama härdelli toistuu usein.
Se väsyttää minua.
Olen menettänyt ystäviäni vuosien varrella, montakin.
Sekin vielä, minulla ei siis todellakaan ole paljon ystäviä.
Sanottaneen että minua hyljeksitään.
Kuulen usein huudeltavan ”emo, ammu itsesi”.
Kehotatte varmaan olevan välittämättä, totta.
En minä välitäkkään kuulen sitä niin usein.
Minä en jaksa puhua enää ongelmistani kenelekkään, en edes ystävilleni.
Koko elämäni ajan kaikki sanomani on tyrmätty ja nyt se johti tähän.
En halua puhua kenelekkään, jos kerron edes pienen asian elämästäni, minua alkaa kaduttaa ja nolottaa. En puhu siis kenelekkään, sulkeudun täysin ja esitän aina iloista.
Edes vanhempani eivät tiedä että minulla on ollut paha olla.
Jo liian kauan.
Löysin kirjeitä äitini laatikoista, niistä kerrotaan elämäni varrelta kaikkea tyhjää.
”jenna on hyvin itsetuhoinen, jenna on kysellyt tapoja millä voi kuolla, jenna on hypännyt varaston katolta alas, jenna jenna..”
Minulla on paha olla, en saa sitä oloa pois.
Kaikki arvet ranteissa ja jaloissa, minä tunnen itseni säälittäväksi kun katson niitä.
Olen seisonut kerran vedessä, ajatellen että nyt sen teen.
Mutta en tehnyt, keräsin suuresti ja kauan rohkeutta kirjoittaa tänne.
Nyt sen tein.
Kiitos.
Sinun paha olosi kuulostaa tutulta, kaikki mitä kirjoitit kuulostaa jossain muotoa tutulta. Tiedän miltä sinusta tuntuu! itsekkin viiltelin, purin pahaa oloani siihen, olin oppinut kotona siihen etten saa näyttää pahaa oloani koska äiti voi suuttua ja lyödä. sulkeuduin itseeni, purin pahan oloni itseeni, viiltelemällä ja laihduttamalla.
Itselläni on seuraavanlainen tausta: synnyin perheeseen jossa äiti sairastui synnytyksenjälkeiseen masennukseen heti synnyttyäni, toisinsanoen vaipui psykoosiin. hän käsitteli erittäin vaikeaa lapsuuttaan silloin. minä olin hänelle hänen sisko ja isä oli hälle hänen oma sisko. äiti oli väkivaltanen suuttuessaan. en muista tarkalleen mihin asti elämässäni äitini oli psykoosissa mutta kuitenkin, äidilläni todettiin myös joku mielenterveys ongelma. juuri sellainen mitä pelkäät että sinulla on. minua käytettiin 3-vuotiaana seksuuaalisesti hyväksi (sukulais mies, olen kirjoittaanut siitä aijemminkin tänne) ja myöhemmin yritettiin raiskata. olin koulu kiusattu ekaluokan loppupuolesta kuutosluokkaan asti, sillein että minua haukuttiin ja joskus lyötiin. ylä-asteella olin enemmän syrjitty ja mollattu. seurustelut meni niin että yhdessä vaiheessa tutustuin yhteen jätkään joka melkein tappoi mut🤕 tutustuin alkoholiin jo nuorempana mutta 16-17 vuotiaana juominen meni överiksi! join koko kesän, syksyllä hilllitsin koulun takia. tossa lyhykäisyydessään mitä kamalaa miun elämässä on tapahtunut. kerron siksi ton jotta voisisit edes vähän samaistua. tarkoitan että tiedän miltä tuntuu kun haluaa tappaa itsensa! on niin kaaamean paha olla. itse ajattelin ekakerran itsemurhaa tokaluokalla😞 yritin tappaa itseni joskus. en onnistunut! onneksi🙂 en voisi muuten kirjoittaa sinulle! itse olen hyökänny äitini kimppuun ja alkanut lyömään häntä, vain kerran, isä puuttui ajoissa peliin! itsekkin olen riidellyt kaaaameasti ja rajusti muutenkin vanhempien kanssa! oma tilanne helpottui silla kun sain tukiperheen. olin siellä kuukaudessa aina viikon ja tarvittaessa, toisinsanoen lähes aina!! perheen äiti on vieläkin miun kakkos äiti! hän antoi terveet rakastavar rajat! kuin myös isä🙂 voitko kysyä terapeutiltasi tukiperhettä itsellesi? itselläni se auttoi todella paljon! sain olla se mikä olen! ei ne huutanu, eikä ne juonu!! jos otti pannuun tänään ja teki miel huutaa ja itkeä niin sitten sain tehdä niin. silti he osotti välittämistään!! se oli pelastus elämääni🙂 tällähetkellä olen 19-vuotias. ja onnellisesti naimissa🙂 selvisin sittenkin sen tuskasen ja verisen taipaleen tänne asti! itselläni oli monesti mottona tuskaisimpina hetkinä: katso huomiseen et vielä tiedä vaikka siellä paistaisi aurinko! voisiko tuo auttaa sinua? ajattelisit joka päivä tietoisesti noin? ei se minuakaan todellakaan aina auttanut, mutta joskus auttoi!🙂 pelkäsit että olisit mielisairas, tiedät itsekkin ailahtelin nuorempana (olen vieläkin nuori mutta kuitenkin 😀 ) todella paljon. sanoin siitä terapeutilleni että se häirittee mua että voisko se tehä jotkut testit missä näkis oonko pöpi. hän ei suostunut tekee testejä koska se liittyy murrosikään🙂 saatoin olla saman tunnin aikana iloinen ja surullinen ja vielä eloinen😞 toivon todella paljon voimia sulle!! muistathan että täällä on eräs joka on käynyt todella tuskaisan ja todella kipeätien sinunikäisenäsi ja selvinnyt siitä!! yritätthän!?! tsemppiä ja voimia sinulle! aurinkoisa kesäpäiviä sinulle!!
tuli kirjoitus virhe äskeiseen viestiini🙂 siis äitini piti mua sen pikkusiskona ja mun isää sen omana isänä😀
mm, kiitos paljon.
olit ensimmäinen joka vastasi minulle.
en tiedä, ehkä kaikki eivät uskalla.
tai sitten he vain pitävät juttuani liian pienenä.
kiitos sinulle.
yritän jatkaa.
miten jakselet? onko tullut elämääsi yhtään valoisampia päiviä?🙂
En usko, että kukaan voisi pitää juttuasi pienenä. Olet kokenut aivan liian paljon noin nuoreksi ihmiseksi, liian paljon pahaa. Kunpa nyt saisit apua - kerrothan kuulumisiasi...?
Mm, hei taasen.
Äh, tämä on minulle jotenkin uutta.
Kukaan ei ole ikinä kysynyt, mitä minulle kuuluu.
Tuota, heinäkuu etenee hurjaa vauhtia, mikä tarkoittaa sitä että isä alkaa taas käyttäytyä ''typerästi'', juomaan liikaa. Hän alkaa olla samanlaisessa kunnossa kuin ennenkin.
Huutaa kokoajan, ja karkaa jonnekkin juomaan. Äiti taasen on entisensä, huutaa minulle, lyö, vaikka olisi selvinpäin. Hutaa jokapäivä. Vaikkei olisi syytä.
Tunne halusta kuolla tuntuu vahvistuvan päivä päivältä.
Mitä pitäisi tehdä, tuntuu etten halua enää apua.
Kaikki ne turhat terapeutit mitä minulla on ollut.
Se on aina ollut sitä ''miltä se sinusta tuntuu, mitä sinä itse haluat?'' - lässytystä.
Toki ymmärrän että se kuuluu heidän työhön, mutta silti tuntuu ettei kukaan oikein jaksa käsittää miltä minusta tuntuu. Ja kaikki tämä paha olo, ei se todellakaan johdu perhetilaanteestani pelkästään. En edes itse tiedä enää mikä minulla on.
Mistä tämä kaikki paha olo voi tulla. Miten voi tuntea iloa hetken, kun kohta taas haluaa kuolla. Minua pelottaa.
Dead kirjoitti 16.7.2008 20:37
Mistä tämä kaikki paha olo voi tulla. Miten voi tuntea iloa hetken, kun kohta taas haluaa kuolla. Minua pelottaa.
Se tulee siitä, että sinua kohdellaan täysin väärin. Sinulla on oikeus keskittyä omiin tuntemuksiisi murrosikäisenä, ei niin että sinun tarpeesi sysätään syrjään ja olet - anteeksi nyt - vastuuntunnottomien ja julmien vanhempiesi ajattelemattomuuden pelinappula. Vielä kun pidät murheet sisälläsi, ne kasvavat suunnattomiin mittasuhteisiin. Ihmismieli on sellainen.
Minusta tuntuu, että sinulle tekisi hyvää päästä irti kodistasi, saada rauhallinen ympäristö, jossa voit selvitellä tunteitasi ja kasvaa aikuiseksi pienemmillä paineilla kuin tällä hetkellä. Lapset ovat aina lojaaleja vanhemmilleen, vaikka tiedostaisivat näiden viat ja puutteet. Kun tarpeeksi kauan eli mielestäni tässä tilanteessa jo aivan liian kauan olet joutunut sivusta katsomaan aikuisten riitelyä voimatta vaikuttaa tilanteeseen muuta kuin kokemalla huonoa kohtelua saattaa käydä niin, että alat pitää sellaista käytöstä lähes normaalina. Näin oma itsetuntosi alkaa olla aivan olematon, et usko edes ansaitsevasi parempaa kohtelua ja kuitenkin sinä olet oma upea itsesi, jolla on täydet oikeudet onneen ja iloisiin hetkiin. En ihmettele, jos kuolema alkaa tuntua ainoalta pakotieltä tuossa tilanteessa. Voisinpa rohkaista sinua oikealla tavalla löytämään juuri sinulle sopivimman tavan selvitä näistä vaikeuksista. Se mitä olet tehnyt itsellesi ei tee sinusta muita huonompaa ihmistä - ahdistus etsii tietään purkautua, sinä voit muuttaa elämääsi vaikka oletkin nuori ja aivan allapäin kaiken kokemasi jälkeen.
Näen kirjoituksessasi toivoa, haluaisit että vanhempasi ymmärtäisivät lopettaa ja ajatella teitä lapsia. Vielä sinulla riittää halua/voimia yrittää lohduttaa pienempiä sisarpuoliasi - kuka lohduttaisi sinua...
Oodi on todennäköisesti oikeassa. Paha olosi johtuu siitä, että et ole saanut hyväksyntää etkä rakkautta. Et ole saanut vastakaikua tunteillesi. Et ymmärrä tunteitasi. Sinut on nujerrettu. Sisimpäsi on nujerrettu. Sinua ei ole lohdutettu, et ole saanut myötäuntoa. Sinun kanssa ei ole naurettu. Sinun näkemisestä ei ole ilahduttu. Sinun sylissäpitämisestä ei ole nautittu. Ainakaan riittävästi. Uskoisin.
Valitettavasti vanhempasi eivät todennäköisesti tajua, eivätkä todennäköisesti tule koskaan tajuamaan mitä ovat sinulle ja sisaruksillesi tehneet. Teille olisi terveellisintä päästä pois vanhempien luota - todennäköisesti mitä vähemmän heidän kanssa olisitte sitä suuremmat mahdollisuudet teillä olisi parantua. Vanhempien läsnäolo tullee aina tuottamaan teille outoja ja kummallisia - hallitsemattomia - tunteita.
Sinuna menisin sosiaalihoitajien tms luo ja pyytäisin, että sinä ja sisaruksesi pääsisivät tukiperheeseen (kerro kaikki mitä olet tähän kirjoittanut). Te tarvitsette huolenpitoa, välittämistä ja rakkautta. Sitä,että joku on kiinnostunut teistä ja teidän tunteista. Että joku hymyilee teille, ilahtuu teidän olemassaolosta.
En ihmettelisi jos sinulla on epävakaa persoonallisuushäiriö - tai varmaan mikä vaan mielenterveyshäiriö aiheuttaa samaa noissa olosuhteissa missä elätte. Ja se mistä sellaisen olet voinut saada on, saattaa olla perimä (veikkaan, että vanhemmillasi on vastaavanlaisia sairauksia). Mutta hyvissä olosuhteissa ette koksaan olisi sairastuneet - näissä olosuhteissa lähes varmasti. Luulen, että niin tervettä ihmistä ei olekaan, joka noissa olosuhteissa ei sairastuisi johonkin.
Haluan siis sanoa, että vanhempasi kohtelevat sinua ja sisaruksisasi todella väärin. Eivätkä he varmasti tajua mitä tekevät. Ehkä heitä on kohdeltu lapsuudessa samalla tavalla? Ehkä heilläkään ei ole toista totuutta. Jotta te ette jatkaisi samaa käyttäytymistapaa omien lastenne kanssa teidän pitäisi (mielestäni) ehdottomasti päästä pois ja saada turvallinen ympäristö - saada toisenlainen malli perhe-elämään ja ihmissuhteisiin. Muuten te ette ehkä saa katkaistua tuota "kirousta".
Tunnen suurta myötätuntoa sinua ja sisaruksiasi kohtaan. Itse olen perheen äiti. Meillä on teidän kodin kaltaisen kodin kasvattina sairastunut nuori meidän perheen lapsena. Tiedän, miten paha olo hänellä on. Miten paljon hän hautoo itsemurhaa. Hän kärsii niistä lapsuudenajan aiheuttamista asioista vaikka saa nyt 100% rakkautta ja hyväksyntää: rajoja ja huolenpitoa. Kestää kauan ennen kuin hän siitä paranee. Mutta jos hän jaksaa elää, saan hänet varmasti rakastettua terveeksi!
Kirjoitin nyt aika kovaa tekstiä, mutta en tarkoita sitä pahalla vaan sydämellä - toivoisin, että saisin osaltani hiukan sinuun "sisuuntumista", rohkeutta hakea apua (koska se tuntuu sinusta varmasti pelottavalta).
Ole yhteydessä terveydenhoitajaan ja kerro kaikki. Pyydä apua ja sano terveydenhoitajalle, että hän olisi sinun tukena, että varmasti saatte apua. Edes viikonloppuperheen tms. Yritä jaksaa!