Siitä on vuosia kun viimeksi kirjoitin tänne, nyt tuntuu etten voi enään muutakaan.
Olen joutunut pohjalleni yllättäen enkä enään löydä pintaan.
Ahdistus on kulkenut mukanani jokaisena viikon päivänä, kyyneleiltäkään en ole säästynyt.
Menneisyyteni paino kulkee mukanani ja viime aikaiset asiat tiputtivat minut uudestaan.

Viime vuonna lyhyen ajan sisällä menetin viimeiset kaksi isovanhempaani ja erään kolmannenkin.
Tuntuu ettei surutyöni lopu koskaan, muistelen usein heitä. Hautajaiset ottivat erittäin koville.
Olin jopa onnellinen ennenkuin tajusin että yritin uskotella itseni olevan hyvä ihminen mutta tajusin etten ole.
Sanoin pahasti miehelleni hänen vioistaan kaverini kuulleen ja huomasin kuinka sanani upposivat häneen kuin veitset. Tajusin heti tehneeni väärin. Pyysin anteeksi mutta tajusin että onnellisena olen yhtä tunteeton kuin kaikki muutkin mutta surullisena kykenen paremmin empatiaan. Silloin näin mieheni itkevän pitkästä aikaan kaiken sen takia mitä negatiivista olenkaan koskaan sanonut hänelle. Sydämeni murtui, tajusin ettei maailmalla ole sijaa minulle jos aina vaan onnistun satuttamaan ja tekemään hänestä surullisen. Koin sen kerran enkä enään koskaan halua olla syypää siihen.

Se pienen pieni vääryys, herätti sisällä uinuneeni syytökset ja veti minut pohjalle vuoden saavutuksista. Satutin itseäni sillä millään ei enää ollut väliä minulle. Poltin taas ahdistukseeni ja kirosin kokoani peilistä.

Tapasin mieheni ystäviä ja uskokaan tai älkää mutta tuntui kun olin huoneessa pelkkää ilmaa varsinkin miehelleni. Muut kyllä juttelivat minulle mutta hän oli koko illan selkä minuun päin. Olin erittäin mustasukkainen eräästä naisvieraasta, mutta yritin sanoa itselleni ettei heidän välillään ole mitään.
Lähdin pois 11 aikaan ja mieheni kertoi että klo 2 yöllä kun olivat juoneet he kaikki nukahtivat hänen sohvalleen. JA kun kuulin asiasta, aloin itkemään, pelkäsin yöllä että jotain tapahtuisi, suudelmia tai jotain muuta vaihdettaisiin mutten olettanut että hän nukkui sen naisen vieressä. Ehkä ylireagoin ja olen liiian mustasukkainen mutta se satutti syvästi. Pelkään erittäin paljon mieheni pettävän minua tämän naisen kanssa vaikka mieheni onkin ollut uskollinen minulle.
Kuitenkin tunteeni ja pelkoni ottavat minusta vallan vaikka tiedän että mitä enemmän epäilen ja syyttelen sitä kauemmaksi ajan miestäni ja sitä lähempänä ero tulee olemaan.

En osaisi elää enää ilman häntä ja tiedän että jos hän jättää tämän suhteen, en aijo enään jäädä tänne maapallolle sillä minulla ei ole mitään syytä enää elää. Koen itseni toivottomaksi ja tuntuu etten jaksa enään mitään. Pelkään ettei minua voi rakastaa sekä pelkään hänen löytävän jonkun paremman kuin minä. Uskon myös että alakuloisuuteni vetää minua kauemmaksi hänestä.

Pari ystävääni pyytää minua hakemaan apua, sillä he ovat nähneet näiden 7 vuoden aikana kuinka nämä olot palaavat ja vievät minut mukanaan. Kuinka minulle ei ole koskaan hyvä olla ja kuinka en pysty parantamaan itse itseäni. En haluaisi olla heikko enkä tilasto yhteiskunnassa enkä haluaisi kenenkään tietävän kuinka rikki olen. En halua sairaskertomukseen viitteitä mielenterveydestäni. Olen aina tiennyt olevan sairas ja uskon etten koskaan tule parantumaan ehken haluakkaan.Koen että minun täytyy rangaista itseäni kaikesta siitä pahasta mitä olen muille aiheuttanut. Minun täytyy kokea heidän tuskansa itsessäni.