Pakko purkaa johonkin asioita päästään. En enää ymmärrä itseäni. Periaatteessa minulla pitäisi olla kaikki hyvin. On katto pään päällä, hyvä perhe, ruokaa ja syksyllä saan lakin päähän jos hyvin käy. Tapasin jopa mitä mukavimman ihmisenkin tässä taannoin ja ihastus on molemminpuolinen. Tämä ihminen tosin asuu jonkinmatkan päässä enkä siis näe häntä niin kovin usein. Ainoa asia, joka on ulkoisesti päässyt rappeutumaan on kaverini ja suhteeni heihin. En tiedä olenko rikkonut välit kaikkien kanssa sillä etten pidä yhteyttä… eivätpähän hekään ole pitäneet. Ainakin olen vieraantunut heistä ja päinvastoinkin. Yhteyden pitäminen vain tuntui joskus niin tarpeettomalta ja turhalta. Kiinnostukseni hävisi ja käperryin mielummin itseeni. En välittänyt. Päästin sen lipsumaan ja nyt olen tässä.
Tällä hetkellä tuntuu, että jotain puuttuu. Olen joko kadottanut jotain tai vielä etsimässä. Vähän niin kuin itsessä olisi syvä kuilu tai aukko, jota on vaikea ymmärtää ja jota on vaikea täyttää.
Ympärillä ihmiset puhuvat tulevaisuudesta ja siitä mihin he ovat pyrkimässä ja mitä he tahtovat. Näen hymyileviä kasvoja, jotka näyttävät ainakin siltä, että ne tietävät mikä on heidän seuraava päämääränsä.
Minua ahdistaa. Ahdistaa hyvin paljon ajatellessani yleensäkin tulevaisuutta. Välillä on päiviä, jolloin kaikki tuntuu sujuvan ongelmitta. Välillä taas on päiviä, jolloin kaikki tuntuu kaatuvan päälle. En tiedä onko vika mielessäni… olen ollut huomaavinani itsessäni suuria mielialanvaihteluita eikä siihen tarvita paljon asioita, että mieliala putoaa hyväntuulisesta johonkin pimentoon ja täysin pohjalle.
En edes osaa purkaa itseäni kenellekään… Mutta, kirjoitan. Se helpottaa edes hieman.
Olen vain niin kovin hämmentynyt omasta nykyisestä käytöksestäni ja välillä ajatuksistanikin. Minua ahdistaa, epätoivokin on usein vieraanani. Tunnen itseni ristiriitaiseksi ja epäonnistuneeksi. Olen tuuliajolla. Ajelehdin vain.
Keittiöpsykologiaa: ehkä ylppäreistä ja muista merkittävistä elämänmuutoksista jännittäminen on saanut sinut tuntemaan olosi hiukan epävarmaksi, varsinkin jos et ole täysin varma tulevaisuudensuunnitelmistasi. Ehkä käperryt itseesi ja pakenenet tahallasi ystäviäsi siksi, että haluat tuntea olevasi tarpeellinen, mitata arvoasi ja "testata" ystävyyssuhteitasi; jos ystäväsi seuraavat perässä ja pitävät sinusta kiinni vaikka itse päästäisitkin irti, voisit hengittää vapaammin, vai?
En yleensä uskalla analysoida ihmisiä, joita en tunne, mutta tuo sinun viestisi muistutti hyvin paljon omaa tilannettani. Olen itse hyvin harjaantunut oman elämäni sabotoimisessa. Jo ala-asteesta asti olen järjestelmällisesti tuhonnut ystävyyssuhteitani pelottavien muutosten edessä heittäytymällä traagiseksi erakoksi aina kun olosuhteet ovat uhanneet panna suhteet koville. Siksi olen menettänyt kaikki ystäväni joka ikinen kerta kun olen vaihtanut oppilaitosta astetta korkeampaan. Muutokset ovat aina jännittäviä tai pelottavia, ja ne saavat minut aina epäilemään itseäni. Epävarmuus saa minut kerjäämään positiivista palautetta ja rohkaisua ystäviltäni, eli toisin sanottuna kaipaan alitajuntaisesti mielistelyä pystyäkseni luottamaan itseeni. Mustamaalaan ystäväni mielessäni ajatellen tahallani, etteivät he minusta kuitenkaan välitä vain siksi, että saisin yllättyä positiivisesti heidän todistaessa ajatuksei vääriksi. Se ei koskaan toiminut; kaikkoamalla ystäväpiireistäni menetin yleensä ystäväni ihan oikeasti ja jäljelle jäi vaan paha olo, jonka olin peloissani itselleni aiheuttanut.
Saan lakin tänä keväänä. Kirjoitusahdistus iski syksyllä, eikä aikaakaan kun olin jo taas myrkyttämässä ystävyyssuhteitani jättäytymällä pois kaikenlaisista sosiaalisista tilanteista "koska ei mua kuitenkaan sinne haluta", ja tulkitsin tahallani rakkaiden ystävieni kommentteja väärin antaakseni itselleni syyn vetäytyä kuoreeni. Halusin että minut revitään ulos ja hukutetaan kohteliaisuuksiin, koska tarvitsin epävarmuuden vuoksi rohkaisua. Onneksi kuitenkin tajusin ajoissa, että se oli typerää. Onhan se nyt aika itsekeskeistä pakottaa viattomat sivulliset nöyristelemään vain koska itsellä nyt sattuu olemaan olosuhteista johtuva pelokas olo.
Hyvätkin ihmissuhteet ovat kahden kauppoja - vaikka tosiystävät tukevatkin sinua ahdingossa, ei kukaan voi pakottaa toista raahamaan itseään antamatta mitään vastineeksi. Kiinni on pidettävä monin puolin. Jos ei itse jaksa, niin on ainakin kerrottava toiselle. Eivät läheisetkään ystävät aina näe toisen ahdistusta, jos siitä ei itse puhu. Siksi kuihtuvat ystävyyssuhteet, joissa toinen osapuoli päättää lyödä hanskat naulaan ja odottaa toisen kojaavan välit ilmoittamatta, että ne ovat edes katkenneet.
Kaikilla on oikeus olla joskus surullinen ja peloissaan. Ahdistusta ei koskaan saisi aliarvioida tai vähätellä vertaamalla sitä toisten ihmisten "pahempiin" ongelmiin. Sinullakin on lupa pelätä tuntematta siitä häpeää, mutta älä takerru ahdistukseen ja tee siitä ystäviesi korviketta. Siksi on hyvä, että kirjoitat. Ahdistus, jonka syytä tai lähdettä on hankala määritellä, on helppo kartoittaa ja karkoittaa esimerkiksi verbalisoimalla pahat tuntemukset ja tekemällä ne tyhjiksi. Muuten ne kasvavat pään sisällä älyttömiin mittasuhteisiin ja vievät mukanaan. Äläkä turhaan pelkää tulevaisuutta, sillä (vastoin opetusministeriön levittämää propagandaa 😉 ) tosiasiassa vain harvalla on selkeitä suunnitelmia heti lukion jälkeen. Ei ajelehtimisessa ole mitään pahaa - sitähän voi pitää myös vapauden tunteena. Mutta ajelehtimisen saa lakkaamaan, kun otat jostain kiinni - jos et vielä suunnitelmasta tai unelmasta, niin sitten jostain nykyisestä - kuten vaikka ystävistäsi. Mitäpä jos soittaisit niille ja pyytäisit vaikka kahville? Niillä on varmaan ikävä, kun ette ole kerta pitäneet kunnolla yhteyttä viime aikoina 🙂
Miroir: kiitos kannustuksesta. Viestisi auttoi ainakin sen verran, että sitä taas tajuaa tuijottaneensa pelkästään omaan napaansa tajuamatta, että maailmassa saattaa olla aivan samoin tuntevia ihmisiä; ehkä yhtä peloissaan ja hämmennyksissään olevia, jotka etsivät itseään.
Kiitos.