Hakeako apua vai ei ?
En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Viimeiset kolme tai neljä viikkoa olen tuntenut vain epätoivoa ,ahdistusta, katumusta ja surua, varmaankin siis jonkinlaista masennusta. Tunnetta, joka on tullut minulle aika ajoin jo useamman vuoden ajan, mutta pahimman olon olen aina kyennyt torjumaan ja pystynyt jatkamaan elämääni jotenkuten. En ole ikinä saanut diagnoosia masennuksesta tai hakenut apua, mutta epäilen sairastaneeni lievää masennusta jo usean vuoden ajan.
Paha oloni on aina johtunut yksinäisyydestä. Minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja vanhempiani ja sisaruksiani lukuunottamatta minulla ei ole ollut vuosiin. Syy tästä on omani, en ole edes yrittänyt saada kontakteja ihmisiin, päinvastoin olen tarkoituksellisesti työntänyt heitä pois. Syistä joita en enään edes muista tai jotka tuntuvat järjettömiltä.
Viime viikkoina yksinäisyyden tunne on vain vahvistunut. Lisäksi olen tuntenut todella vahvaa epätoivoa ja katumusta. Katumusta asioista joita olen jättänyt tekemättä elämässäni. Ajattelen millaista elämäni olisi nyt jos olisin tehnyt sen ja sen asian… sen sijaan että olisin vain ollut yksin ja torjunut ihmisiä. Epätoivoa koska en enään voi muuttaa asioita, tuntuu niinkuin suuri osa elämästä olisi valunut ohi omasta typeryydestä johtuen. En pysty juurikaan nukkumaan tai nauttimaan mistään asiasta. Pystyn vain ajattelemaan ”mitä jos…”.
Jostain syystä tekemättä jääneiden asioiden ja siitä minkälaista elämäni voisi nyt olla ajattelu kulminoituu erääseen naishenkilöön. Tapasin henkilön ensimmäisen kerran jo vajaa parikymmentä vuotta sitten 1. luokalla ala-asteella. En ikinä juurikaan ole tuntenut kyseistä henkilö, mutta olen ollut ihastunut ja myöhemmin myöskin rakastunut kyseiseen henkilöön 1. luokalta lähtien. Lähes varmasti voin sanoa kyseisen henkilön tunteneen samoin myös minua kohtaan ainakin muutamana ajankohtana elämässään. Välissä on ollut vuosia, jolloin en edes nähnyt kyseistä henkilöä, nytkään en ole nähnyt häntä muutamaan vuoteen. Joskus katselen facebookista mitä hänelle kuuluu. Olimme molemmat aikoinaan ujoja ja itse kärsin todella huonosta itsetunnosta, joten emme ikinä edes tutustuneet kunnolla. En pysty kuitenkaan lakata ajattelemasta millaista elämäni voisi olla jos olisin vain uskaltanut puhua hänelle ja tutustua häneen. Tämä olisi vaikuttanut niin moneen asiaan elämässäni. Niin typerältä ja yliromantisoivalta kuin se kuulostaakin, uskoisin että elämäni olisi tällä hetkellä täysin erilaista, todella onnellista.
En tiedä olenko kuitenkaan masentunut tai kannattaako minun hakea apua. Olisin valmis tekemään mitä tahansa, että voisin mennä ajassa taaksepäin ja tehdä asioita joita jätin tekemättä. Lisäksi yritän aktiivisesti torjua pahaa oloani tekemällä koko ajan jotain, etten saisi aikaa ajatella asioita. Olen myös toiveikas tulevaisuuden suhteen, koska ymmärrän että minulla on mahdollisuus tehdä ainakin osa asioista joita olen jättänyt tekemättä. Lisäksi opiskelen alaa josta pidän.
Pelkään että jos haen apua, kun alan selittelemään jostakin ikuisista rakkauksista, osoitan kuitenkin jonkinlaista positiivisuutta elämääni kohtaan ja kun tämä kestämätön olo on ollut vain kuukauden verran, niin minua ei oteta todesta.
Ja ikää minulla on 25 vuotta. Mitään mullistavaa elämässäni ei ole tapahtunut viime aikoina joka olisi voinut laukaista pahan oloni. Samaa yksinäistä opiskelijan elämää on tiedossa vielä kuukausiksi.
Kiitos jos jaksoit lukea.
Hae ihmeessä apua. Kyllä ammattilaisten pitäisi ymmärtää eri asioita, etkä varmasti ole ensimmäinen joka noista asioista puhuu 🙂
Itse olen samassa tilanteessa sen suhteen että pitäisi hakea apua ahdistukseen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon mutta... En oo tähän päivään mennes pystyny ku ei vaan kehtaa / pysty. Kärsiny ite kyl jo vuosia. Mut jos se elämä täst kirkastuis molemmil 🙂
Menneisyys on menneisyyttä eikä sitä tarvi katua. kaiken voi oppia kokemuksesta. Ja hei, onko kaikki menetetty ? Mitä jos nyt ottaisit yhteyttä tähän henkilöön ? usko pois kaikki voi olla mahdollista. hae ehottomasti apua niin pääset purkamaan tunteitasi. tsemppiä elämään !
Kokemuksella voin sanoa, että sosiaalityöntekijät, psykiatrit ja terapeutit ovat paljon mukavampia ja ymmärtäväisempiä kuin osaa odottaa. Minullakin oli aluksi epäluuloja asian suhteen ja vanhempani joutuivat pakottamaan minut juttelemaan jollekki. Nykyään on todella mukava käydä keskustelemassa omia asioita jonkun kanssa. Kannattaa olla avoin, ei siellä ketään tuomita.
Eli rohkeasti vain hakemaan apua niin ehkä elämä kirkastuu heti.
Tiedän itse hyvin että miltä tuntuu miettiä usein sitä, että hakeeko apua vai ei, ja voin sanoa, että avun hakeminen kannattaa. Hae siis apua, jos sinusta siltä tuntuu, olen huomannut että aluksi koulukuraattorin ja psykiatrin kanssa on yllättävän helppo jutella, se kokemus on melkein miellyttävä. Kyllä sinut otetaan todesta, ja vaikka en itse - todellakaan - ole mikään loistava ihmistuntija ja olotilojen analysoija, tilanteesi kuulostaa siltä että et pärjää enää yksin, ihan senkin takia että tunnet itsesi niin yksinäiseksi. Rohkeasti vain, annan tsemppihalin täältä! 🙂
Aika pian ton alkuperäsen viestin jälkeen tajusin, että tarvin apua. Ja mä haluan apua. Haluan että mun elämä muuttuisi. Haluan olla taas onnellinen, en kylläkään enään edes muista miltä tuntui olla onnellinen tai huoleton. En myöskään usko jaksavani jatkaa elämään ilman minkäänlaista apua kovin kauaa, vaikka mulla ei mitään itsetuhoisia ajatuksia juuri olekaan. Itseasissa taitaa olla ensimmäinen kerta vuosiin kun en halua kuolla. Aikaisemmin sillä elänkö vai kuolenko ei ollut juurikaan mitään väliä itselleni.
Hieman pelottaa, sain ajan yths:stä vasta helmikuun loppupuolelle. Haluaisin apua jo nyt. Yksityiseltä puolelta sitä varmaan saisi, mutta eipä ole juurikaan yhtään ylimääräistä rahaa, koska töitä en ole masennukseltani tehnyt kun joskus sitten teinivuosina.
Yksin elämän muuttaminen on aivan helvetin vaikeaa. Sitä pystyy tekemään helposti jotain pieniä asioita - vaikka aloittamaan terveelliset elämäntavat ja alkaa liikkumaan - mutta just tärkeiden asioiden, jotka siis tekee elämästä elämisen arvoista...omalla kohdalla tämä olisi varmaan parisuhde,ystävät,kaverit...saaminen tuntuu lähes mahdottomalta. En odota että joku psykologi voisi noi asiat mulle heti samantien antaa, mutta haluaisin saada apua ja neuvoja miten tavoitella noita, miten suhtautua siihen että mulla ei ole noita(eikä varsinaisesti ikinä ole ollutkaan), miten mä jaksan siihen saakka ennenkun voin sanoa olevani onnellinen...
Puhumattakaan sitten fyysisistä oireista tai mielialasta. Välillä tuntuu niinkun ei sais henkeä.. tuntuu niinkun ois juossu just pitkän juoksulenkin. Oon itkeny viime viikkoina enemmän kun koko elämäni aikana. Koko ajan on pala kurkussa ja tuntuu rinnassa puristusta. Unta saa maksimissaan sen 5h päivässä. Yksin paikallaan ei pysty olemaan kovin kauaa, iskee ylitsepääsemätön ahdistus. Oon pyörinyt kaupoissa,kaupungilla yms. ihan vaan sen takia että en pysty olemaan yksin, ihmisten ilmoilla olo sentään hieman helpottaa oloa.