Eräs elämänsä hukannut
Olen täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva nuori naisen alku.
En oikein tiedä miten edes elämästäni osaisin avautua, helpoin tapa lienee selkeästi ja mahdollisimman lyhyesti.
Ollessani 13, juurikin päättämässä ala-asteen kuudetta luokkaa, minulle täysin tuntematon ulkomaalainen mies raiskasi. asiasta en uskaltanut/ymmärtänyt avautua kenellekään, ennenko vasta vuosia myöhemmin..
Yritin useamman kerran itsemurhaa, palasin aina itkien kotiin.
tämän seurauksena alkoivat alamäet alamäen jälkeen. Yritin kaikkeni päästäkseni ,,pois reaalimaailmasta” imppasin, aloin juomisen, myös huumekokeiluja.
> ajauduin hyvinkin huonoihin piireihin, ja uusi raiskaus tapahtui 15 vuotiaana.
Mietin itsemurhaa jatkuvasti, inhosin itseäni, yritin hukuttautua sukulaisten rantaan. Aloitin viiltelyt.
Sulkeuduin itseeni. väärin käytin lääkkeitä vuoden, ennenko ajauduin yläasteen terveydenhoitajalle itkemään asioistani. Seurauksena vanhemmilleni soitettiin, ja jouduin sosiaalityöntekijöiden kyselyiden alaiseksi.
> tässä välissä lienee olisi hyvä selittää että vanhempani eivät usko mielenterveysongelmiin, ja inhoavat koko sydämellään sosiaalityöntekijöitä.
Tämä sotki suhteet vanhempiini lopullisesti. Ja sitä on jatkunut tähän hetkeen asti.
Kyllä, alkoholista, huumeista, imppaamisesta, tupakasta pääsin eroon.
jäljelle jäi tyhjä olo, syvälle juurtuneet itsemurha/kuolema ajatukset ja nykyisin myös suuri itseinho.
Vanhempani hokevat usein jos pyydän esimerkiksi päänsärkyyn buranaa,
,,alatko taas väärin käyttään niitä?”
,,etkö pilannut jo kerran meijän elämän näillä sossu-hömpötyksillä?”
Ei myöskään ole outoa että vanhempani huorittelevat tai huutavat kuinka hullu olen.
,,sinä kun sitä psykologiaa luet, voitko ystävällisesti määritellä mikä sussa on vikana?”
Vanhempani ovat muuten kunnon ihmisiä, eivät anna juoda ala-ikäisenä, tupakoida, eikä tehdä mitään väärää (kuria he siis osavat pitää)
mutta heiltä ei myöskään liikene ymmärrystä, halua keskustella tai kuunnella.
Olen seurustellut puolisen vuotta. Kyseinen poika on laitoksessa (=vanhempani inhoavat häntä, hän ei saa tulla meille jne.)
Tämä kyseinen jätkä on tukenut ja auttanut minut ylitse kaiken pahimman, mutta silti pelottaa: mitä jos romahdan lopullisesti?
näen joka yö unia jotka käskevät tappamaan itseni..
Lääkärille en edes uskalla mennä,, vanhempani rikkoisivat suhteet minut kokonaan..
Olen kadottanut elämänilon, sekä ystäväni, koska en heihin jaksa olla enää yhteydessä.
jäljellä on vain poikaystäväni.
Jos häntäkään ei olisi, olisin jo varmasti sen viimeisen kerran yrittänyt itsemurhaa; ja en usko että tätä olisin tänne kirjoittanut.
Heippa!
Sinä olet todella tuskainen sen huomaa kirjoituksestasi. Nyt kehoitan sinua ajattelemaan itseäsi ja tulevaisuuttasi, ei vanhempien eikä kenenkään muunkaan vaan ihan omaasi. Olet vielä nuori ja ja kaiken tuskasi alla piilee halu selviytyä. Senkin huomaa. Totuus on nyt se että sinun ei kannata ajatella tai pelätä vanhempiesi reaktiota jos haet apua. Se on vain ja ainoastaan sinua varten. Vanhempasi ovat aikuisia ja kestävät kyllä. Heidän vaikuttimensa asiaan suhtautumisen puolesta ovat pelkästään itsekkäitä. En sano etteivätkö he rakastaisi sinua mutta heille on kova pala kun ovat omasta mielestään tehnneet kaikkensa ( ja tämäkin on varmaan totta) ja sitten sinä voitkin huonosti ja tätä he eivät kykene ymmärtämään. He pelkäävät varmaan kritiikkiä itseään kohtaan. On myöskin varmasti pelottavaa ajatella sitä että välit heihin katkeaisivat tämän asian myötä mutta jos ajattelet niin näätkö tulevaisuuden valoisampana jos jatkat näin vain peläten menettäväsi jotain?
He varmasti ymmärtävät ajan myötä että avun hakeminen ei ole paha asia ja jos eivät ymmärrä niin se on vain ja ainoastaan heidän ongelmansa. Sinun tulevaisuudestasi tässä on nyt kyse. Heidän ilkeilynsä on varmaan vain voimattomuuden osoitus. kaikki ei olekkaan niin täydellistä kuin mitä he olivat toivoneet ja minkä eteen he olivat tehneet töitä. Heillä on kuitenkin ihan väärä tapa osoittaa sitä. Se ei oikeuta heitä pahentamaan oloasi. Omat vanhempani eivät uskoneet minua kun 13 vuotiaana kerroin setäni hyväksikäyttäneen minua. Leimasivat kieroutuneeksi kakaraksi joka ei osannut muuta kuin yrittää pila kunnon ihmisten elämän. Kärvistelin syyllisyydessä ja häpeässä vuosi tolkulla tehden itse omasta elämästäni helvetin. kaikki keinot purkaa tuskaa maanpäällä olivat sallittuja. päihteet, varastaminen, holtiton seksi ja itsetuhoisuus. mikään ei kuitenkaan auttanut. Viimein sain itsestäni irti sen että hain apua. Vaikeaa se oli. Olen menettänyt joitakin ystäviä ja läheisiä tämän asian myötä mutta tilalle olen saanut tovon tulevaisuudesta ja itsekunnioitusta. Kyllä se sattuu kun näkee ihmisten lakoavan ympäriltä mutta olen sitä mieltä että asia on sen arvoinen. Nyt minulla on toivoa.
Voimia sinulle🙂👍