Epävarmuus kaikesta.
En oikeastaan tiedä, miten otsikoisin tämän viestin. En tiedä, mikä minua tarkalleen ottaen vaivaa. Tiedän vain, että minulla on hermostunut ja jännittynyt olo. En näe sille mitään syytä, mutta silti se on läsnä alituiseen.
Jos lähiviikoista etsii syitä tälle ololle, niin ehkä se löytyy odotuksistani. Joitakin viikkoja sitten käytin usean päivän ajan lähes kaiken energiani sille tavoitteelle, että teen kaiken mahdollisimman täydellisesti. Ja sain kuin sainkin tehtyä hirveästi asioita.
Kun viimein päätin pysähtyä ja olla tyytyväinen tekemiini asioihin, se ei tuntunut enää onnistuvankaan. Silloin tulin hermostuneeksi: enkö osaa pysähtyä ja nauttia siitä, mitä olen saanut aikaan? Ajattelin alun perin, että monen päivän suorittamisen jälkeen olisin tyytyväinen siihen, mitä sain aikaan, mutten lopulta osannutkaan olla. Aivan kuin olisin tehnyt itseni kanssa sopimuksen ja rikkonut sen.
Päätin kuitenkin, etten enää vaadi itseltäni suorittamista. Lepäsin paljon. Mutta jostain syystä mielenrauhaa ei löytynyt mistään. Yhä uudestaan ja uudestaan mieleen heräsi kysymys siitä, olenko saanut tehtyä tarpeeksi asioita. Vakuuttelin itselleni uudestaan ja uudestaan, että nyt on oikeus levätä, mutten tuntenut hallitsevani mieleeni tulevaa epävarmuutta siitä, onko asia todella niin.
Minusta tuntui siltä, että toinen osa mielestäni halusi levätä, ja toinen osa siitä ei antanut minun luottaa siihen, että minulla olisi oikeus siihen. Aivan kuin minussa olisi kaksi puolta, jotka repivät minua kahtia.
Ja näiden kahden puolen takia kaikki tuntui menevän sekaisin. Yhtäkkiä alkoi tuntua siltä, etten voinut luottaa itseeni – kumman puoleni ääneen minun pitäisi luottaa? Minusta tuntui, etten uskaltanut luottaa kumpaankaan.
Kyseenalaistin itseäni jatkuvasti: kyselin itseltäni mielessäni, ovatko asiat niin kuin ne muistan, vai muistanko niistä vain yhden puolen? Entä jos mieleni vääristelee muistamaani? Entä jos asiat eivät olekaan niin kuin uskon tai muistan niiden olevan?
Hermostunut olo jatkui ja jatkui. Minusta alkoi tuntua siltä, etten tiennyt, mihin voin luottaa ja mihin en. Voinko luottaa siihen, että terapeuttini tietää, mistä puhuu ja osaa rauhoitella mieltäni? Voinko luottaa siihen, että asiat ovat kuten uskon niiden olevan?
Kaikki taisi alkaa siitä, kun halusin olla omasta mielestäni täydellinen. Nyt olen alkanut miettiä, onkohan ihmisen sittenkään mahdollista saavuttaa ihanneminäänsä. Toisaalta uskon, ettei ole, mutta pelkään, että osa mielestäni ei usko sitä. Ehkä jokin osa minusta uskoo, että voin olla täydellinen ja siksi piiskaa minua tulevaisuudessakin isompiin suorituksiin kuin mihin olen valmis.
Taidan pelätä mieltäni. Ehkä tämä on juuri sitä – en tunne hallitsevani ajatuksiani. Olen menettänyt luottamukseni siihen, että ne ovat järkeviä. Luotan itseeni juuri nyt niin vähän, että minua hermostuttaa jo se, että minun olisi tultava toimeen mieleni kanssa.
En tiedä kuka voi auttaa, mutta jokin sai minut purkamaan ajatukseni tänne. Kiitos etukäteen mahdollisille vastaajille.
Heippa
Joo kiva kun kirjoitit ajatuksiasi tänne ja kirjoita vaan niin vastaan sulle ja yritän auttaa .
Joo kannataa olla itseensä tyytyväinen mitä on saanut aikaseksi ja mitä on tehnyt
sillä ihan pikku asioista tulee onnelliseksi,
kukaan ei ole täällä täydellinen sillä jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa ja jokaisella vahvuutemme.
se on hassu tilanne kun haluais esim levätä niin ei saa rauhaa vaan pitäs jotain tehdä mut se vaan pitäs pyrkiä etsimään sellainen kultainen keskitie et on lepoa ja työtä.
Onhan sulla ystäviä / kavereita joille voit jutella omia asioita.
mitäs harrastuksia sulla on ???
kannataa tehdä kaikkee mistä tulee hyvä olo ja mikä on mielekästä niin se innostaa ja näin pääsee elämässä eteenpäin.
Kivat kevät terveiset sulle.
Kiitos viestistäsi, volvomies. 🙂
Sanot kannustavia asioita, joista olen hyvin kiitollinen. Toivoisin, että mieleni voisi sisäistää ne aidosti - kyllähän minä tajuan tietyllä tavalla esimerkiksi sen, että kannattaa olla tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, mutta silti mielialani ei ole sen mukainen.
Minulla on pari ystävää, joista yhden kanssa näen kasvotusten säännöllisesti. Lähipäivinä en tosin ole tuntenut juuri minkäänlaista halua olla tekemisissä kenenkään kanssa. Tai ehkä se on niin, että silloin, kun olen yksin, haluan seuraan, ja seurassa tunnen päinvastoin. Harrastuksena minulla on muun muassa musiikkia, siitäkinhän kysyit.
Lähipäivinä minulla on ollut erikoisen tyhjä olo. En ole koskaan ollut näin hukassa oman mieleni kanssa... Olen aina osannut analysoida sitä, miltä minusta tuntuu ja miksi, mutta nyt tunnen olevani yhtä kysymysmerkkiä. Miltä minusta nyt sitten tuntuu?
Vaikeaa sanoa. Minusta taitaa tuntua siltä, että elämä lipuu eteenpäin, ja minä vain odotan jotakin - minä odotan, että mieleni valtaa innostus, että yhtäkkiä ajattelen: onpa elämä ihanaa. Niin, sellaista minä odotan, ja minusta tuntuu, että nyt sen ajatuksen pitäisi tulla, mutta se ei tule. Minusta tuntuu, että hukkaan aikaa, kun en osaa nähdä sitä hyvää, mikä on tässä ja nyt. Tai ehkä kieltäydyn näkemästä sitä, tai en pidä sitä tärkeänä.
Ennen kaikkea minua taitaa pelottaa. Pelkään sitä, että yhtäkkiä tapahtuu jotakin odottamatonta, jonka jälkeen olen taas sietämättömässä rauhattomuuden tilassa. Nyt olisi hyvä hetki olla onnellinen, kun kaikki on vielä rauhallista. Nyt pitäisi käyttää tämä hetki hyväkseen ja tuntea elämäniloa. Mutta miksi en tunne sitä? Miksen ajattele, että elämä on ihanaa?
Tällaisia kysymyksiä pyörittelen mielessäni.
Heippa Iisamari
Nyt vasta huomasin että en ole vastannut ja kirjoita tänne vaan niin ratkotaan ongelmia hiljakseen niin siitä se elämä etenee.
Painaako sinua jotkin asiat erityisesti???
On se hyväkin joskus olla yksikseen ja miettiä tätä elämää ja maailman menoa ja kun yksikseen asioita miettii niin sekin on mielenkiintoista ja silloin saa kaikenlaisia inspiksiä,
mutta siinäkin on yksinäisyydellä tietty raja että ei ihan erakoidu ja ihmisiä rupea pelkäämään, mutta sulla ei varmaan silleen asiat ole.
Mitäs sinulla on sellaisia harrastuksia tai asioita josta tulet onnelliseksi??
Kyllä elämästä kannattaa nauttia sillä elämä on todella upeeta ja vaikka on niitä kurjijakin päiviä niin niistäkin kannattaa nauttia ja ottaa oppia ja ei elämä saakkaan olla pelkkää ruusuilla tanssimista.
Mitäs sinä pelkäät???
Olet vissiin nuori ihminen mutta nuoruuteen kuuluu kasvukivut ja tietyllä lailla pelot kun omaa paikkaa hakee tästä maailmasta niin on siinä miettimistä, mutta siitä se asiat yleensä järjestyy ja ainakun jokin asia pelottaa niin kannattaa aina vaikka vanhemmilta kysellä!!!
Kerro lisää omia mietteitä ja ajatuksia niin minä vastaan sulle ja ratkotaan ongelmia niin siitä se asiat järjestyy.
KIvaa kevättä sulle
Heippa iisa mari
painaakos jokin asia erityisesti mieltäsi???
On se välillä hyvä olla yksinkin ja miettiä omia asioita ja maailman menoa ja sitä kun asioita miettii niin tulee kaikenlaista inspistä ja ideoita, mutta ei pidä eristäytyä / erakoitua pitkäksi aikaa yksin.
Kyllä elämästä kannattaa nauttia sillä elämä on todella upeata ja vaikka elämä ei aina olekkaan ruusuilla tanssimista ( eikä pidäkkään olla ) niin elämään kuuluu ongelmat ja vastoinkäymiset mut niistä vaan pitää ottaa opiksi ja tietyllä lailla nauttia vastoinkäymisistäkin.
Mitäs sinä pelkäät???
Olet vissiin nuori ja se on normaalia että nuori pelkää elämää kun kaikki on vähän uutta ja hakee omaa paikkaa tästä yteiskunnasta niin luonnollisesti se pelottaa välillä.
Onkos sulla ketään ihmistä jolle voit asioita kertoa niin se helpottaa ja selkiyttää??
Hei taas.
Levoton olo painaa.
Jouduin siis aiemmin toteamaan, etten voi olla täydellinen. Nyt minusta tuntuu siltä, että minulle on kehittymässä jonkinnäköinen pakko-oireinen häiriö.
Minulla on pakottava tarve tehdä tietyt mielessäni olevat asiat niin sanotusti valmiiksi. Ne ovat olemattoman pieniä asioita. Minulla on sellainen olo, että vaativa puoli minussa pakottaa minua ajattelemaan näitä itselleni asettamia velvollisuuksia taukoamatta. Toisaalta tiedän, ettei niissä asioissa ole mitään järkeä, mutta toisaalta olen varma, että kokisin mielenrauhaa tehtyäni ne asiat.
Mutta pointti on se, etten millään jaksaisi. Tällä hetkellä minulla on pakottava tarve muistaa eräs asia - minun on hirveän vaikeaa muistaa sitä, mutta jokin minussa sanoo, että minun vain on muistettava se. En saa rauhaa jos en muista sitä. Mutta en vain muista, joten olen umpikujassa.
Lähiaikoina tällaisia pakkomielteitä on ollut jonkin verran. Minulla on ollut välillä pakottava tarve elää arkipäiväni sääntöjeni mukaan.
Olen saattanut miettiä valmiiksi, mitä kysyn joltakulta läheiseltäni kotiin tullessani - enkä saa mielenrauhaa, ennen kuin olen tehnyt sen. Olen saattanut kokea hirveää tarvetta kysyä terapeutiltani jotain tiettyä asiaa, jotta saisin siihen varmuuden.
Jos asiat eivät ole menneet sääntöjeni mukaan, olen tuntenut ahdistusta.
En tiedä mitä tehdä.
Niin minullakin. Minulla on täysin samanlainen pakkomielle muistaa unohtamani asia, vaikka se olisi oman elämäni kannalta täysin irrelevantti. Minun on kerta kaikkiaan muistettava mikä sen yhdenkin näyttelijän nimi on. Olen äärettömän pettynyt silloin, jos joudun vaikkapa tämän näyttelijän nimen hakemaan internetin syövereistä. Ainoastaan jos muista tämän nimen pitkän pohdiskelun jälkeen voin olla tyytyväinen itseeni ja siihen "suoritukseen". Toisin kuin sinulla minua ei sinänsä tämä asia häiritse, mutta minua hävettää ja inhottaa, jos satun unohtamaan jotain sellaista mitä minun ei pitäisi unohtaa. Kerran tunsin inhottavaa syyllisyyttä siitä, että en muistanut Martina Aitolehdon nimeä. Hilpeää eikö totta?
Toinen asia mistä tunnnistan itseni on se, että myös minulla on tapana suunnitella omat tekemiseni hyvin tarkkaan. Jopa sanomiseni on pitkän ajattelun tulos. Vaikka sinänsä sosiaalisissa tilanteissa sanon mitä sylki tuo, niin tietyt kysymykset, tervehdyket tai jopa puheenaiheet saattavat olla monen päivän miettimisen tulos. Esimerkiksi setäni syntymäpäiväjuhlissa, kun meidän jokaisen piti sanoa hänelle jotain mietin erittäin tarkkaa omaa "puhettani" melkein sanasta sanaan. Pohdin myös pitkään, että ymmärtäisikö yleisö populaarikulttuurivihjaukseni tai koko vitsin sisältöä. Onneksi kaikki tiesivät kyseisen sarjan, ja räjäytin käytännössä katsoen pankin omalla letkautuksellani. Kuitenkin tätä yhtä vitsiä varten mietin jokaista sanaa ja muotoa melkein tunnin. Olin nimittäin viimeinen puhuja, joten aikaa riitti. Eikä tämä tosiaan ole ainoaa laatuaan. Jos minun pitää joku vitsi ihmisille sanoa, niin mietin sitä pitkään ja hartaasti, että se varmasti olisi hauska. Se on eräänlainen pakkomielle, mutta siitä en tiedä, että on se sinänsä paha sellainen.
Myös se on varsin tuttua, että elämä pitää elää tiettyjen ennalta määrättyjen sääntöjen mukaan. Toisaalta minun kohdallani se on sinänsä hyvä asia, koska nämä säännöt tarkoittavat käytännössä katsoen sitä, että syön terveellisesti ja pyrin parantamaan oloani esimerkiksi juuri painonpudotuksen kautta. Silti elämäni on täynnä omia keksimiäni sääntöjä joita ei missään tapauksessa saa rikkoa. Se on sitten aikamoista häpeää ja itsensäsyyttelyä, jos satun omia sääntöjäni rikkomaan oikein kovemman kautta. Se on suorastaan pakkomielle, että minun täytyy elää juuri tällä tavoin. Kaikki muut tavat ovat täysin väärin ainakin omassa pienessä mielessä. Jo pienestä pojasta lähtien minun on aina pitänyt tietää, että mitä minun pitää tehdä seuraavaksi. Aikataulujen noudattaminen pilkulleen on aina ollut minun hullun hupini, vaikka voisi sitä kyllä rentoutua tämänkin asian suhteen. Esimerkiksi, kun huomenna menen Malminkartanolle tutkimuksiin, niin olen suunnitellut tarkasti minä minun pitää tehdä, että olen ajoissa paikalla. Kaiken pitää olla valmiiksi suunniteltua. Kuten aikaisemmin sanoinkin, niin minä en tätä näe ongelmana, vaan yhtenä luonteen piirteenä. Minä olen ollut tälläinen aina, enkä oikeastaan jaksa uskoa, että voisin moisista pakko-oireisista ajatuksistani luopua. Se vähän kuuluu siihen mitä minä olen, ainakin omasta mielestäni.
Volvomies:
voin vakuuttaa, että tällä hetkellä normaalit arkihuolet eivät paina. Minua painaa tämä ahdistus, joka on järjetön. Erikoista on, etten ole huolestunut niistä asioista, joista minun ikäiseni (olen 17) luulisi olevan huolissaan. Olen huolissani siitä, miten hulluksi tunnen itseni.
Muiden ihmisten seurassakin tuntuu epätoivoiselta, koska en tunne olevani oma itseni. En jaksaisi yhtään kuunnella muiden ihmisten arkipäiväisiä selityksiä, ja se johtuu nimenomaan siitä, että omassa mielessäni pyörii kaikkea muuta kuin arkipäiväisiä kysymyksiä. Siellä pyörii sellaisia kysymyksiä kuin "Olenko tulossa hulluksi?", "Kuka minua ohjailee?" ja "Mitä ihmettä teen tälle ahdistukselle?"
Mitäkö pelkään? Omaa mieltäni. En ole koskaan pelännyt näin paljon omaa mieltäni. Minusta tuntuu, että joku muu kuin minä itse hallitsee minua. En voi luottaa omiin ajatuksiini. Minulla on pakottava tarve toteuttaa sellaisia asioita, jotka eivät tuota minulle minkäänlaista mielihyvää.
Hei, tew.
Meidän pakkomielteissämme on ainakin yksi suuri ero: sinä koet, että olet pyöritellyt niitä mielessäsi aina, kun taas minä olen kärsinyt niistä vain jonkin aikaa.
Kuten volvomiehellekin selitin, pelkään omaa mieltäni. Jonkin aikaa sitten todellakin tavoittelin täydellisyyttä - jossain vaiheessa olin asiasta hirveän ahdistunut, ja ajattelin, että kun olen saanut tietyt asiat tehtyä, aion pysähtyä ja antaa olla. Mutta se ei onnistunutkaan.
Murehdin edelleen siitä, olenko saanut asiat tehtyä tarpeeksi hyvin. Aloin samalla pelätä itsessäni sitä puolta, joka vaatii mielellään minulta pedanttisuutta kaikessa. Se puoli minusta vakuutti uudestaan ja uudestaan minulle aikoinaan, että voin olla täydellinen.
Sen puolen vuoksi pyrin täydellisyyteen ja uskoin voivani saavuttaa sen. Mutta vasta lähiviikkoina aloin tajuta, ettei se olekaan mahdollista. Puhuin siitä terapeuttinikin kanssa. Ihmisen ihanneminä on aina hieman korkeammalla kuin todellinen minä.
Vaikka puhuin terapeuttini kanssa siitä, ettei täydellisyyttä ole mahdollista saavuttaa, olen omien vaatimusteni vanki. Vaadin itseäni tekemään asioita, joita en ******** vieköön edes halua tehdä. Miksi ihmeessä?
Niin... jotenkin olen onnistunut vakuuttamaan itselleni, että kun olen tehnyt tietyt asiat, olen vapaa siitä vaativasta minästä, joka hallitsee minua joka hetki. Jos en tee niitä asioita, se hallitsee minua ja toistelee minulle joka hetki: "jos tekisit vielä nämä asiat, pääsisit minusta eroon".
Ymmärrätkö, mistä puhun? Aivan kuin minua hallitsisi joku muu kuin minä itse. Se vaativa minä, joka vakuutti minulle, että voin olla täydellinen ja minun pitääkin olla sellainen.
Kiitos molemmille vastauksista. 🙂
Heippa IIsamari
On taas aika mennyt kauheen nopeasti vastaustakin jäänyt kirjoittamatta.
Mut miten olet nyt voinnut???
Onhan sulla ystäviä jotka on sinun tukena??
ja tietysti kannattaa käydä lääkärissä niin saat apua ongelmiin.
Mitä hyviä harrastuksia?? sulla on josta saat inspistä tai onnelisen olon.
Tykkäätkö keväästä / kesästä mieti sellaisia kivoja asijoita mistä saisit helpotusta oloosi.
Onhan vanhempasi tukena?
Ja vaikka tuntuu hassulta niin kysyppä itse itseltäsi välillä että miten olet jaksanut / voinnut??
Mutta muista että kukaan ei ole täydellinen eikä pidäkkään itseltä vaatia liikoja tekee sen minkä osaa jaksaa ja pystyy.
Kivaa kevättä sulle.
Hei, volvomies! 🙂
Vointi on ollut ailahteleva. Tällä hetkellä yritän olla ajattelematta mitään erikoista ja keskittyä tähän hetkeen. Olen kyllä aika hermostunut edelleen, mutta jotain on yritettävä.
Minulla on kyllä ihmisiä tukenani. Ei mitenkään hirveästi ainakaan näin arkielämässä... mutta on kuitenkin ihmisiä, joilta pyytää apua. Jos olisin innokkaampi solmimaan ihmissuhteita, niitä voisi olla enemmänkin. Niin ja tosiaan, olen kyllä saanut hoitoa, jos en sitä aiemmissa viesteissä maininnut.
Niistä harrastuksista: Soitan pianoa ja laulan. En vain ole jaksanut tehdä kumpaakaan lähiaikoina. Sitten katson televisiota, ehkä luen ja muuta sellaista.
Kesä on yleensä minun vuodenaikani ja olen aina odottanut sitä innolla. Harmi, että nyt ei ole tuntunut siltä.
Vanhemmista sen verran, että isän kanssa aika huonot välit. Äidin kanssa aina olleet tosi hyvät, mutta olen nykyään niin ärtynyt, että hänen kanssaan syntyy ikäviä riitoja.
Kiitos huomiostasi. 🙂
IisaMari
Heippa IisaMari
Kiva kun kirjoitit ja kirjoita vaan jatkoa niin siitä ne solmut aukeaa.
Mistäs asioista olet hermostunut???
Se on hyvä että sulla on ystäviä joille voit asioita / murheita kertoa sillä se on todella tärkeätä että mieltä painavista asioista pystyy puhumaan ja kertomaan niin se helpottaa
elämää ja virkistää mieltä.
ja se on kanssa tärkeätä että olet saanut hoitoa ja käynnyt ammattiauttajan luona sitä jatka niin kauan kuin on tarvis.
Mitäs tavoitteita / suunnitelmia sulla on tulevaisuudessa???
Olisko mahdollista että pystyisit äitisi kanssa rakentavasti puhumaan kaikista asioista??
Tykkäätkö kävellä???
sillä kävely on todella upeata ja siitä tulee hyvä olo ja mieli sillä itse kävelen paljon ja liikun luonnossa.
Mutta laulaminen ja pianon soitto on todella upea harrastus ja jos asiat vähän harmittaa niin rupeappas soittamaan ja laulamaan niin saat ajatuksen muihin asioihin.
Minä kanssa tykkään keväästä / kesästä se on kyllä todella upeata aikaa.
Mikäs kesän tavoite keksittäs sulle ??? josta tulisi hyvä olo ja hiljakseen etenisit ja toteuttaisit??
Joo kirjoita taas miten olet jaksanut??
Kaunista kevättä sulle.
Hei taas. 🙂
Olen jollain lailla hermostunut, vaikken osaa sanoa siihen järkevää syytä...
En osaa tulevaisuudesta sanoa mitään. Koetan nyt käydä tätä lukiota, ja selvitellä päätäni.
On ollut aika ärtynyt olo lähipäivinä, mutta jospa osaisin rentoutua jotenkin, niin ei tulisi turhaa sanaharkkaa perheen kanssa...
Kiitos avusta, mutta ehkä nyt koetan ihan itsekseni miettiä, mitkä olisivat minulle hyviä tavoitteita kesäksi. 🙂
Jaksan periaatteessa ihan hyvin, mutta edelleen on joitakin niin sanottuja pakko-oireita, jos niitä sellaisiksi voi kutsua... Välillä on ihan hirveä kiusaus tehdä kaikki mahdollisimman täydellisesti. Jokin jää kaivelemaan, jos en tee niin. Harvinaisen kiusallinen vaiva...
IisaMari