En tunne mitään/ tunnen liikaa?
Mä en oikein tiedä, mitä mä kirjoittaisin ja miten mä kertoisin mun olosta. Ajatukset on niin sekavia, ettei mitään kunnollista tuu ulos. Haluun vaan kertoa jollekin, jos joku täällä vaikka ymmärtäis.
Joka päivä mä mietin, minkä takia herään seuraavana aamuna. Muiden takia. En millään keksi mitään syytä, miksi pitäis jatkaa elämää. Oon kone, enkä tunne mitään. Teen niin kuin muut haluaa, meen päivien mukana. Joskus mietin, että haluaisin pysähtyy, se tuntuu mahdottomalta.
En jaksa puhua kellekään, haluun olla yksin. En jaksa kuunnella ketään. En pysty keskittymään, vaik tosissaan haluun. Nään vaan sen suun, joka yrittää sanoo jotain, viesti ei mee aivoihin asti, vaikka nyökkäilen ja hymähtelen. Tuntuu siltä, että olisin muovipussissa ja pikkuhiljaa se kiristyisi päälleni, kunnes mä en enää pysty hengittämään. Silloin ahdistaa. Oon kuin liian pienessä kehossa. Vaeltelen kotona, olo on todella levoton, on nälkä ja kylläinen olo samaan aikaan. Oon saamaton paska, en saa mitään aikaan. Ryven vaan itsesäälissä.
Ajattelen omaa kuolemaa, miten haluaisin se tapahtuvan ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Se kiehtoo ja pelottaa, kuolema. En haluu kuolla, haluun vaan, että ei tunnu pahalta.
Oon ärsyyntynyt ja pinna on koko ajan kireällä. Suutun kaikesta, mökötän, syyttelen, oon ivallinen, enkä välitä mistään. Päätä särkee, hartiat ovat jatkuvasti jumissa. Väsyttää niin pirusti, eikä auta, vaikka nukkuis vuorokauden putkeen. Joskus saatan pelätä, ihan turhaan, vaikkapa bussimatkaa. Kouluun lähteminen on vaikeaa, jännittää ja pelottaa. Itken joka päivä. En löydä mitään syitä elää.
Illalla saatan nähdä mustiin pukeutuneen miehen ikkunastani tuijottavan mua. Se ei oo mitenkään vihamielinen tuijotus, eikä kuitenkaan ystävällismielinen. Sellanen vakava tuijotus. Mies seisoo varjoissa, ja katoaa, jos räpäytän. Hän seisoo siellä, vaikka tiedän varmasti, että mä kuvittelen. Kun käännän selkäni, miehen tuijotus pistää selkää. En voi nukkua sillon, kun mies tuijottaa. Joskus se alkaa ahdistamaan, enkä saa kunnolla henkeä. Välillä tuo mies on huoneen nurkassa ja tuijottaa. Aamuisin tuo mies on suihkukopissa ennen kuin sytytän valot kylpyhuoneeseen. Ihan lyhyen aikaa vaan.
Luulen, että oon tulossa hulluksi.
Mä en jaksa yhtään ylläpitää mitään suhteita. Ystävät, kaverit, tutut, kaikki katoaa ympäriltä. Tietysti, eihän kukaan jaksa loputtomiin toisen murheita. En vaan tiedä, mitä mun pitäis tehdä.
Onko täällä ketään muuta, joka tuntee/on tuntenut samalla tavalla? Miten ootte selvinny, minkä avulla jaksatte herätä seuraavaan päivään?
Löysin tekstistäsi monestakin kohtaa itseni, tunnen aika samalla tavalla.
Mietin itsekkin paljon kuolemaa ja itsemurhaa, se kiehtoo minua.
En haluaisi sen olevan vaihtoehto ongelmiini ja koitankin taistella minkä vain viimeisillä voimillani voin. Silti aina kun ahdistaa oikein hemmetisti niin tuntuu vaan että miksi ihmeessä mun pitää kärsiä täällä tuskissani kun en löydä mitään valon pilkahdusta.
Kuitenkin täällä vielä olen ja ainoa syy siihen on pikkuveljeni. En halua särkeä heidän sydäntään, siksi koitan saada asiani kuntoon.
Minua myös väsyttää koko ajan eikä auta vaikka nukkuisi vuorokauden putkeen. Olen koittanut hakea apua uniongelmiini koska väsyneenä kaikki tuntuu raskaammalta mutta terveydenhoitaja vain vähätteli ongelmaani. Haluaisin edes joskus olla pirteä, nukkua kunnolla. Jään usein sen takia kotiin päiväksi tai pariksi ja valehtelen isälle että olen kipeä, jotta saisin nukkua aamulla edes hieman pidempään.
Kärsin myös usein päänsärystä ja myöskin mahakivuista olen kärsinyt vuosikaudet, eikä siihen ole löydetty mitään syytä. Mutta luulen että kehoni reagoi masennukseeni fyysisesti, murehtiminen aiheuttaa kipuja ja uniongelmat taas sitten päänsärkyä.
Minä jaksan herätä aamuisin parhaan ystäväni ja pikkuveljieni vuoksi.
Saan tukea musiikista ja kirjoista, niiden avulla voi hetkeksi paeta omaan pikku maailmaansa täältä synkästä todellisuudesta.
En tiedä miten kestäisin ilman 3 hyvää ystävääni, ilman heitä en jaksaisi elää.
Sinunkin kannattaisi vaan koittaa pitää kavereihin hyvät välit ja viettää heidän kanssaan aikaa. Luulen että koet olevasi taakka ystävillesi mutta se ei ole totta. Luulin niin ennen itsekkin, mutta kun kuulin ystävälläni olevan masennus eikä hän ollut kertonut minulle, olin surullinen koska olisin halunnut auttaa häntä ja kuunnella.
Mitkä asiat sinulle ovat tärkeitä, minkä avulla voisit itse jaksaa paremmin herätä aamuisin?
Minä ymmärrän sinua ja tahdon auttaa ja kuunnella. Voimia sinulle
🙂🌻
tohvelisiili, et ole yksin noitten ajatusten kanssa! täällä on kans yks levoton ja lopenuupunut haahuilija.
en jaksa oikein keskittyä enää mihinkään, mua ei kiinnosta erityisesti mikään enkä jaksa nähdä vaivaa oikein minkään asian eteen. ennen oli hirveen kunnianhimosia tavoitteta, sit alko arvosanat laskea ja tajusin etten jaksa edes nähdä niistä enää vaivaa, kunhan lukiosta pääsee pois. koitan kuitenki tsempata siinä ja monessa muussakin koska en halua mun ystävien tietävän mun fiiliksistä.
muakin pelottaa nykyään mennä esim. KOULUUN. eihän siellä ole mikään muuttunut, mutta silti mua ahdistaa koulu, opiskelu, ne ihmiset vaikka ne on ihan samoja olleet päivästä toiseen. mulla on myös tunne siitä, etten tajua, oon tyhmä ja en vaan tuu pärjään tai ole normaali. must tuntuu et kaikilta vaaditaan sitä supersosiaalisuuttta ja se vaan ahdistaa mua koska oon melko ujo ihminen.
moony, mä oletin olevani ainoa joka kärsii jokapäiväsistä vatsakivuista. sitä on tutkittu alakoulusta lähtien ja mitään ei oo löydetty. mun pää meinaa hajota, koska välillä kipu käy sietämättömäksi ja kun tuntuu että vaikka mitä ruoka-aineita vähentäisi niin ei muutosta kuulu !
joskus tuntuu, että täällä saa kärvistellä ihan yksin ja niin sitä varmaan joutuukin. mut tsemppiä teille kaikessa, jollain tapaa kuitenkin uskon, että se ratkaisu vielä löytyy vaikka se vaatisi omiakin ponnistuksia!
Hassua. Luin viestiäsi tohvelisiili, ja se oli kuin omaa käsialaani puoli vuotta sitten. Kaikki mitä kerroit oli kuin omasta elämästäni. Voin kertoa, että et ole tulossa hulluksi. Käytöksesi, tuntemukset, ajatukset ja näyt johtuvat varmaan väsymyksestä ja ahdistuksesta. Näin ainakin omalla kohdallani oli.
Muistan itsekin usein miettineeni elämän tarkoitusta. Mitä järkeä on elää? Mitä tavoittelen? Miksi haluaisin herätä aamulla? Olen yrittänyt päästä tästä, sillä se turhauttaa. Yhden vastauksen olen kuitenkin löytänyt: Ehkä elämisen tarkoitus on nauttia ja tehdä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Se voi tuntua nyt mahdottomalta, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Kannattaa kuitenkin vaan laittaa itsensä liikkeelle eikä jäädä tuleen makaamaan.
Itse sain ainakin apua ystävistä. Vaikka ystävyyssuhteiden ylläpitäminen tuntuukin raskaalta, tosiystävät jaksavat kuunnella murheitasi eivätkä halua jättää sinua, varsinkaan nyt kun sinulla on vaikeaa. Kannattaa myös keksiä jotain mielekästä tekemistä, ettei päivät mene vain sängyssä maatessa ja elämän kurjuutta miettiessä. Liikunta helpotti ainakin minun oloani! Ja jos tuntuu, ettei yksin saa itseään liikkeelle, kannattaa keksiä vaikka ystävän kanssa jokin harrastus. Tärkeintä on kuitenkin tehdä jotain! Myös piirtäminen ja kirjoittaminen helpottivat minun oloani. Tsemppiä teille kaikille ja aurinkoista kevättä! 🙂