Tervehdys, olen kirjoittanut tälle palstalle n. 5 vuotta sitten ja päätin palata uuden elämäntilanteeni johdosta.

Olen 26-vuotias nainen. Psykiatrinen sairaushistoriani alkoi 15-vuotiaana paniikkihäiriön merkeissä. Siitä lähtien olen on-off suhteessa mielenterveyspalveluihin, diagnooseina milloin mitäkin mm. toistuva masennus, tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus sekä edellisen paikkakuntani psykiatri iski minulle vielä määrittelemättömän ahdistushäiriön. Yritin itsemurhaa kahdesti ja olin 2 vuotta kestäneellä sairaslomalla/työkyvyttömyyseläkkeellä ollessani n. 22-24-vuotias. Tämän jälkeen sain elämäni jotenkuten hallintaan. Aloitin uuden ammattikorkeakoulututkinnon suorittamisen ja muutin koulun perässä toiselle paikkakunnalle.

Tilanne on nyt se, että sain paniikkihäiriöoireita viime kesänä töissä ollessani ja olen sen jälkeen ollut pois tolaltani. En saa nukuttua ilman tujua lääkitystä ja kaikki vastuullisuus ja päätöksenteko ahdistaa minua niin paljon, että olen joutunut viimeisen kahden päivän aikana turvautumaan rauhoittaviin toimintakykyni säilyttämiseksi. Pelkään, että tämä on taas hyvästit ”normaalille” elämälle, jota sain kokea hetken aikaa.

Olen saanut kontaktin paikalliselle psyk.polille sekä käynyt elokuun jälkeen kolmesti kognitiivisessa terapeutin vastaanotolla että kahdesti lääkärin juttusilla. Lääkäri määräsi minulle peruslääkityksen annoksen suurentamisen lisäksi rauhoittavia ja unea tuovia lääkkeitä, kahdesta viimeisestä olen ehdottoman kiitollinen. Terapeutti on hyvin kiireinen ja olen käynyt viimeksi hänet luonaan kolme viikkoa sitten, jouduin vielä perumaan tämän viikon torstaisen aikani koulukiireiden puitteissa ja seuraava aika on vasta kolmen viikon kuluttua.

Jutun pointti on se, että voiko psyk.polilääkärien taso vaihdella paikkakunnittain rajusti? Parisen vuotta sitten uuden lääkärin tapaamisen käytäntöön kuului arvioivat testit mm. se masennusjuttu ja kokonaistilanteen kartoittaminen. Tämä lääkäri määräsi ensitapaamisisellamme vain paniikkihäiriöön ja unettomuuteen perustuvia lääkkeitä. Kun otin puheeksi sairasloman ajankohtaisuuden lääkäri kuittasi sen sillä, ettei voi tässä tilanteessa myöntää minulle kahta viikkoa enempää. Koulutukseni on loppusuoralla, mutta valmistun vasta 2011 jouluna. Taloudellinen tilanteeni on heikko, sillä nyt joulun jälkeen olen käyttänyt kaikki opintotukikuukauteni ja avopuolisoni tulojen ollessa liian korkeat en ole oikeutettu toimeentulotukeen. Lääkäri kehotti minua hakemaan töitä ja kävin tänään työhaastattelussa. En ole kuitenkaan varma, onko vointini sitä luokkaa, että pystyisin käydä koulun ohessa töissä. Tämän olettamukseni perustan siihen, että kesätyöni vei yöunien lisäksi miltei järkeni ja jo nyt pelkkä koulutyöskentelykin ahdistaa niin, että lamaannun miltei täysin. Kävin tänään taas lääkärin juttusilla: istuin siellä 45-minuuttia ja kirjaimellisesti itkin koko sen ajan koulu/opinnäytetyö/työ/raha/asunto/mieliala ja ahdistustilannettani. Tähän lääkäri ehdotti välivuotta opiskeluista työnteon merkeissä.. Tämä kaikki herättää minussa itsetuhoisia ajatuksia, jotka sain silloin aikanaan pois päiväjärjestyksestäni.

Miksi minusta tuntuu, että maailmani on romahtamaisillaan ja kukaan ei tunnu ottavan sitä todesta?

😯🗯️