En tiedä mitä on olla nuori.
Minusta tuntuu siltä, että jotenkin elämäni on suurelta osin valunut kuin viemäristä ja olen vain katsonut vierestä.
Sitä sanotaan, että kohta se on jo aikuisuus edessä, mutta minusta tuntuu siltä, etten oikeastaan tiedä, mitä sitten on olla nuori. Tuntuu, kuin jotain tärkeää olisi viety pois.
En osaa sanoa, mitä tulisi tehdä, jotta saisin tämän tunteen pois. Tuntuu pahalta ajatella, että kohta ei nuoruutta saa enää takaisin enkä oikeastaan koskaan ole voinut luokitella itseäni nuoreksi.
Tunnen itseni pikemminkin vanhaksi, vaikka en ole vielä edes täysi-ikäinen. Sitä sanotaan, että aikuiseksi kasvaminen on ”siirtymistä huolettomasta nuoruudesta vastuulliseen aikuisuuteen”.
En minä ole ollut huoleton. Olin lapsi ja sen jälkeen aloinkin tuntea itseni ja elämän varmaankin jo aivan turhaksi.
Äitinikin on kokenut saman: että nuoruutta ei koskaan ollutkaan, oli vain lapsuus ja nuoruuden jälkeinen aika tai jotakin epämääräistä sumua, mikä ei muistuttanut ollenkaan sitä, mitä kutsutaan nuoruudeksi.
Nuoruudenhan tulisi olla unelmien ja toivon täyttämää aikaa. Ehkä olisi ollut hyvä kokea kerran olevansa nuori.
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että missään ei ole oikeastaan mieltä, sillä en tunne voivani siirtyä seuraaviin vaiheisiin elämässäni, ennen kuin olen elänyt tietyn vaiheen. Mutta en voi. Olen jo menettänyt elämääni viemäriin.
Olen puhunut juuri tällaisista asioista terapiassa niin paljon, että olen huomannut, ettei ammattiauttajilta tunnu vastauksia löytyvän. He lupaavat ja lupaavat, mutta kaikki vain vahvistaa sitä, miten aika menee viemäriin.
En ole osannut olla nuori. Olen aina ollut vain se, joka on tutkittavana ammattiauttajien käsissä. Olen vain yksi niistä, jotka auttavat psykologiaa tieteenä eteenpäin. Koekaniini, poikkeus, joka vahvistaa säännön.
En oikein tiedä, miten saisin jotain mieltä siihen, että elämä vain menee eteenpäin enkä minä voi vaikuttaa siihen, meneekö se viemäriin vai onko se minun hallittavissani. Jos olisi mahdollista, että voisin estää sen menemisen viemäriin, niin olen varma, että olisin jo tehnyt sen ollessani nuori.
Hei IisaMari!
Soisin sinulle onnellisen nuoruuden. Olet aivan liian nuori kärsimään noin, ja ehkä juuri siksi koetkin nuoruutesi menneen hukkaan. Onko elämässäsi tapahtunut jotain, mikä on saanut sinut masentumaan?
Pelkäätkö jo aikuisuuden mukanaan tuomia vastuita? Niitä sinun ei tarvitse eikä pidä vielä kantaa. Sinä vasta opettelet kantamaan vastuuta aivan kuten muutkin ikäisesi. Älä säikähdä, josset vielä tiedä, miksi haluat "isona". Saattaisit löytää itsellesi sopivan työn vaikkapa työharjoittelujen avulla. Älä pidä kiirettä, sillä asiat ratkeavat vähitellen. 🙂
IisaMari, olet paljon muutakin kuin pelkkä psykologisten tutkimusten kohde. Olet yksilö, ja sinulla todella on merkitystä, mitä ikinä itsestäsi sitten ajatteletkin. Nuo kielteiset ajatuksesi ovat ahdistuneen mielesi tuottamia, eivät ehdottomia tosiasioita.
Todella paljon voimia sinulle!
Moikka!
Olen nyt 26-vuotias ja minulla EI ollut kunnollista teini-ikää, koska pelkotilat veivät monelta asialta pohjan. En käynyt kaupungilla riehumassa, en oikein festareilla, en harrastanut mitään. Vihasin koulussa olemista, koska pelkäsin muita. olin koulukiusattu jonkin aikaa, mutta pahimpia kiusaajia olivat pari opettajaa.
Olin hyvä koulussa ja menin lukioon, jossa pelot vain pahenivat koko ajan. Kävin koko ajan psykologilla, mutten koskaan tajunnut pyytää apua pelkoihini, olin niin turtunut. En käynyt edes vanhojentansseissa. Väitin etten halunnut,mutta oikeasti pelkäsin paljon.
18-vuotiaana jouduinkin sitten mielisairaalaan, kun sekosin totaalisesti. 20-vuotiaana lääkitykseni oli kunnossa ja pelot katosivat. Elämäni alkoi vasta 20-vuotiaana ja teini-ikäkin iski vasta silloin.
Nyt 26-vuotiaana tunnen etten vieläkään ole valmis aikuinen. En osaa sitoutua, rakastan humputtelua ja minua luullaan joka paíkassa ikäistäni nuoremmaksi. Parasta on tieto, ettei oikeesti tässä iässäkään olla kovin aikuisia, vaikka luulin että olisin 26-vuotiaana aikuinen ja fiksu, mutta toisin meni.
Onnistuin ottamaan teiniaikani takaisin kun kukaan ei enää pelottanut minua. Mutta nuoruus minulta valui pelkojen takia viemäristä alas. Elämäni ja nuoruuteni on alkanut 20-vuotiaana ja olen ottanut kaiken irti.
Nyt olen väliaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeellä psyykkisen sairauden vuoksi. Pari koulua olen känyt, mutta sairaus on pitänyt pintansa.
Ja oikeesti sitä koulua ei vakavasti kannjata ottaa. Jos joskus saan lapsen, teen mitä vain ,että hän saa harrastuspitoisen ja normaalin teini-iän alkoholikokeiluineen. Minä en sitä saanut...
kiitos...
ainut mikä tuli mieleen tuosta lopusta on, että en alkoholia elämääni olisikaan kaivannut... se vain pahentaa asioita, olen läheisistäni nähnyt.
siihen olen kyllä tyytyväinen, että alkoholi ei elämääni kuulu. se on hyvä asia.
Itselläni on sama juttu, olen ollut lapsi ja nyt aikuinen. Tuntuu ,että elämä on jo ohi minun osaltani. Olen nyt 16-vuotta ja tavallaan yksin tässä maailmassa, siis kukaan ei välitä enään.
Jouduin vähäksi aikaa mielisairaalaan aikuisten osastolle. Olin pettynyt siihen ,että en päässyt nuorten noin 13-17 vuotiaiden omalle osastolle.
On outoa ,kun jo 10 vuotiaat ovat "nuoria" eivätkä muka enään lapsia.
Hei
On selvää että jos on ollut vaikeuksia ja ongelmia elämässä, ei voi elää huoletonna ja vapaana kuin taivaan lintu. Itse olen yrittänyt jo lapsesta ottaa vastuulleni sellaisia asioita joita ei olisi tarvinnut. En osaa vieläkään puida epäonnistumisia, suruja ja vihan sekä katkeruuden tunteita, yritän vain päästä niitä pakoon, vaikka tiedän ettei se onnistu. Eivät ne maton alle lakaisemalla mihinkään katoa.
Ehkä tästä syystä, en ole osannut antaa anteeksi itselleni sitä, että minä olin lapsi, enkä ymmärtänyt kaikkea. Johtuen siitä että olen ollut aina liian tunnollinen ja kunnollinen, en ole osannut päästää itseäni joskus "huvittelemaan" tein ala-asteella kuusi tuntia koulun jälkeen läksyjä. En siksi että pidin niistä erityisesti, vaan siksi että minun täytyi.. Muuten en osaisi vieläkään lukea kirjoittaa tai edes laskea +/- laskuja.... Se meni överiksi.. ja paljon.. Eikä äiti osannut sanoa minulle että nyt riittää, kun muuten olisi jäänyt tekemättä milloin minkäkin aineen läksyt..
Kuitenkin olen iloinen siitä, että minä elin kuin lapsi. En meikannut, tälläytynyt tai yrittänyt edes lopettaa barbeilla leikkimistä, vain siksi että jonkun mielestä se oli lapsellista. Ajattelin olevani lapsi. Ehkä se tavallaan suojeli minua, kaikelta turhalta.
Kun tuli nuoruus, murkkuikä ja niin pois päin.. jotenkin nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että olenko edes elänyt sitä.. Mutta kuka määrittelee sen mitä on nuoruus... Onko nuoruus vain sitä että pitää tehdä typeriä asioita, sekoilla ja joutua sairaalaan alkoholimyrkytyksen vuoksi.. Onko nuoruus "kultaista aikaa" niin kuin jotkut väittävät?? Onko se villiä vapautta vaan, ja aikuisille paskan haistatusta...
Olen kyllä todella pettynyt jos se on vain sitä.. Eikö nuoruus ole matka aikuisuuteen? Sitä että kokee kiukuttelut, surut, oman mielen kuohahdukset.. Ottaa vastuuta itsestään ja muista, mutta vain sen verran kun jaksaa harteilla kantaa.. Eikö nuoruus ole kauniita kesiä, uusia kokemuksia ja elämyksiä täynnä? Miksi se ei voisi olla aika jolloin tutustuu itseensä?
Olen kokenut nuoruutta vasta nyt.. kun olen jo 20vuoden kynnyksellä... olen kokeillut alkoholia, kohtuuden rajoissa, koska en juo alkoholia siksi että minulla olisi hauskaa kännissä, oksennellessa taksiin.. ja kaataessani horjataessani kaljani jonkun päälle tanssilattialla. Minulla on niin hauskaa muutenkin. Voin osallistua letkajenkkaan, tanssia kuin hullupäinen ja hengata kavereideni kanssa.. mikä parasta.. minä muistan kun minulla on ollut hauskaa.
En ole vieläkään aikuinen. Minulla on paljon koettavaa, nähtävää ja ymmärrettävää. Olen nuori aikuinen. Minulla on vieläkin oikeus elää tätä elämääni ja päättää sen kulusta. Niin on teilläkin, jokaisella.
Minusta nuoruus ei ole elämäntapa, ei edes velvollisuus. Nuoruus on asenne. Asenne elämään. Päivä kerrallaan, hymy huulilla, omia periaatteita noudattaen. Nuoruus on etsimis aika, oman itsensä etsimis aika, oman paikkansa etsimistä. Mitä se haittaa vaikka oma paikka elämässä ei olisi löytynyt vielä.. kyllä se sieltä jostain löytyy. Eikä se haittaa vaikka ei olisi itseään omaa itseään ja minuuttaan vielä löytänyt. 90v voi löytää vielä itsestään uusia juttuja, piirteitä, vikoja ja ihania asioita. Ei ole tarkoitus löytää itseään joka kerrokselta... juuri nyt. Tutustuu ensin siihen yhteen erikoiseen piirteeseen itsessään ja sitten toiseen🙂 Ja kun oppii itseään tuntemaan tietää mikä on hyväksi ja mikä tuntuu hyvälle, mitä haluaa..
Ja vaikka ei tietäisi mitä haluaa, ei sekään haittaa. Ei elämä silti mene hukkaan, koska aina olet ollut etsimässä jotain, mikä on hyväksi sinulle ja mikä on sinun paikkasi tässä kummallisessa elämässä ja maailmassa🙂
Nauttikaa siitä mitä teillä on, älkääkä murehtiko siitä mitä teillä ei ole. Niin paljon on asioita joista iloita ja kiittää. Vaikka aurinko hetkeksi menisi pilven taa, tiedätte sen olevan silti sielä. 😀
Nii.. tässä on minun ajatuksia.. nuoruudesta.. Ehkä kannattaa ensin selventää itselle oma käsitys nuoruudesta.. niin tietää paremmin mitä on olla nuori. En minäkään tiedä mitä on olla nuori, en minäkään mahdu siihen muottiin joka on ns. nuorille tehty.. Mutta ehkä minä olen elänyt silti sen nuoruuden.. vain omalla tavallani, omalla tyylilläni.. Eikä siitä kai minua rangaista???😉
Pidin Piipain kirjoituksesta, lainaus siitä: " Mitä se haittaa vaikka oma paikka elämässä ei olisi löytynyt vielä.. kyllä se sieltä jostain löytyy. Eikä se haittaa vaikka ei olisi itseään omaa itseään ja minuuttaan vielä löytänyt. 90v voi löytää vielä itsestään uusia juttuja, piirteitä, vikoja ja ihania asioita.
Ja vaikka ei tietäisi mitä haluaa, ei sekään haittaa. Ei elämä silti mene hukkaan, koska aina olet ollut etsimässä jotain, mikä on hyväksi sinulle ja mikä on sinun paikkasi tässä kummallisessa elämässä ja maailmassa 🙂"
Olen jo ikääntynyt, kun katson taaksepäin niin vasta 20 ikävuoden jälkeen on elämäni parhaat ajat tulleet pikkuhiljaa., nyt voin henkisesti hyvin - ja odotan tulevaa, on suunnitelmia ja uutta tiedossa. Harmeja toki tulee, mutta pärjään ja nautin olostani. Nuorena/lapsena ja tuskaisen huonon elämäntilanteen ja itsetunnon kanssa olisin halunnut että elämä päättyy, mutta uskallus siihen ei riittänyt, oli pakko elää. Mutta vähitellen - tietoisesi sitä haluten, elämästä tuli omaani, olen varjellut itseäni asioilta joita en halua (isä alkoholisti, ketjupolttaja, pelättävä itsekäs itsevaltias, lapsille ei annettu normaaleja elämän eväitä, ei koulutusta tai turvaa).
Ehkä oli hyvä että näin miten raskaaksi ihminen voi oman ja perheensä elämän tehdä, ja tiesin mitä en itselleni halua. Tukipilareita minulle: elämän varrella kohtaamat hyvät ihmiset, liikunta - lenkkeily- luonto ja henkistä hyvinvointia käsittelevät kirjat (kymmeniä on luettu).
Tämä palsta on hyvä väline hakea ja saada tukea kanssakulkijoilta.
Minultakin nuoruus on mennyt sivusuun. Äidin alkoholismin takia minä otin äidin roolin; tein ruokaa, tiskasin, siivosin, pesin pyykkiä, kävin kaupassa, huolehdin sisaruksistani ja autoin läksyissä sekä pidin seuraa.
Vasta vuosi sen jälkeen kun muutin pois kotoa olen alkanut tehdä niitä asioita mitä nuoret yleensä tekevät; hengailen kavereiden kanssa, käyn elokuvissa ja ulkona syömässä, shoppailen kaupungilla vaikka en mitään ostaisikaan. Alkoholiin en todellakaan aio koskea, se on jättänyt minuun niin syvän trauman😝
Kun muutin kotoa pois aloin vasta miettimään mitä ikäiseni nuoret tekevät. Minulla ei ollut hajuakaan asiasta.. Vähitellen uskaltauduin totuttelemaan ikäiseni nuoren elämään. 16-vuotiaana minusta tuntui kuin nuoruuteni olisi ollut jo ohi, mutta onneksi löysin sen kun olin reilut 17v. Nyt olen 18 eikä minusta tunnu yhtään, että nuoruus olisi takana päin, päinvastoin. Nyt tuntuu, että saan nauttia siitä vielä kauan😎
Tsemppiä teille, joista tuntuu että nuoruus on jo eletty. Vaikka muutatte omaan asuntoon (niinkuin minä tein), ja joudutte ottamaan enemmän vastuuta, se ei tarkoita että nuoruutenne olisi menetetty. Löydätte sen vielä, ihan varmasti🙂👍🙂🌻
Mustakin tuntuu että en ole elänyt/elä nuoruutta. Olen 18-vuotias ja olen kärsinyt masennuksesta luultavasti koko ikäni, mutta se paheni vakavaksi pari-kolme vuotta sitten. Minulla ei ole ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa, minua ei kutsuta koskaan mihinkään, mikä on kylläkin oma vikani, sillä en jaksa olla sosiaalinen ja mukava ihmisille. Vihaan itseäni, mielessä pyörii kaikki virheet, pienet ja suuret, eikä ne lähde pois edes kulumalla. Tuntuu etten vietä normaalia nuoren elämää, en naura koskaan ainakaan aidosti. Inhottaa ajatella että nuoruus on menossa ohi kovaa vauhtia ja minä vain taistelen masennuksen kanssa, enkä elä oikeaa elämää. 😞