En tajua missä on vika, kehitänkö ongelmia joita ei todellisuudessa ole?
Oli pakko kirjoittaa johonkin ja tänne päädyin. Mistähän sitä aloittais kertomaan? No jos lähtee lapsuudesta niin mullahan oli tyypillinen nuoruus mikä nykyään liian monella eli koulukiusattu olin. Toki sitä niihin aikoihin vastas kiusaajille samalla mitalla, huusi ja puolusti itteensä vaan ei se estänyt sitä miten ne henkisellä tasolla satutti :/ Ensin haukuttiin ujoksi ja pikkuhiljaa alko meneen ulkonäön haukkumiseen, ylipainosta huomauteltiin ja tehtiin pilkkaa. Mullehan tästä kehkeytyi sitten ainakin terveydenhoitajan mukaan syömishäiriö.
Ysiluokalla terkkari ehdotti et ois hyvä tiputtaa painoa pari kiloa ja tietty vedin sen överiksi ja aloin harrastaa liikuntaa kauheesti. Saatoin päivän aikana lähteä eri syistä, tappelin vanhempien kanssa niin heti lähdin ovet paukkuen ja kävelylenkkejä tuli päivän aikana käveltyä joskus jopa kolmekin tuntia. Tilanne eteni sit siihen vaiheeseen että terkkari pysäytti mut käytävällä ja käski jutteleen peläten että mulla oli anoreksia. Vakuutin terkkarin siitä ettei mua mikään vaivannu vaikka jo silloin vihasin elämääni, itsemurha-ajatukset pyöri päässä, masennus yms.
Vasta nyt parikymmentävuotiaana asiat on huonontunee kauheena ☹️ Tuntuu etten pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä paljon saan syödä, huomaan suunnittelevani etukäteen jo seuraavan viikon syömisiä ja jos en pysy niissä niin maailma romahtaa. Pahinta on se että viime aikoina oon alkanut turruttaa tiedostamattani tai tiedostaen ongelmat alkoholilla ja viiltely on tullut mukaan kaikkeen enkä tajua miksi. Tiedän kuinka typerää se on mutta se vaan auttaa siihen henkiseen kipuun mitä kokee. Pari kuukautta sitten aloin seurustelemaan tosi mukavan jätkän kanssa vaan en osaa olla siihenkään tyytyväinen. Syöminen ja painonhallinta sotkee koko kuvion. Varsinkin kun muutin lokakuussa kämppiksen kans yhteen niin sekos perinteinen rutiini, se että söi kolmesti päivässä pieniä annoksia, raejuustoa, pilttiä, tällasta. Laihtunuthan oon sellasen -20kg viimeisen puolen vuoden sisässä vaan nyt tuntuu että tätä menoa sekoaa pää kun välillä tulee syötyä kauheena ja välillä taas ei mitään. Kavereille paljastu tää kaikki kun yks ilta sain paniikkikohtauksen ja kaveri lupas viedä mut lääkäriin vaan siitäkin onnistuin luikertelemaan pois väittämällä että kaikki olikin hyvin. En tiedä, tuntuu vaan että koko ajan kaikki masentaa enkä tiedä kehitänkö nää ongelmat päässäni vai mistä kiikastaa. Ihan kuin järki vaan lähtis kohta :/
No ei ihmekkään, että syömishäiriö kehkeytyy siitä, kun ulkonäköä aletaan haukkumaan.
Halusin vastata tähän, koska tämä kuvaa niin hyvin omaakin tilannetta. Mullakin menee hermot, jos päivärytmi menee sekaisin. Ja välillä on tuota ahmimista ja välillä ''paastoamista'' (niukasti syömistä). Ei oikein kroppa tykkää tuollaisesta heilahteluista. Kenellekkään en oo tästä kertonu, uskon sen olevan osa syy ahdistukseeni. Sulla sama juttu?
Tuskin silloin voi seurustella kunnolla, jos ei eka rakasta edes itseänsä? Seurustelu on oikeesti hankalaa kun on psyykksiä ongelmia. Itse en ole seurustellu, kun viimeksi monta vuotta sitten ala-asteella. En tiedä voiko silloin sitä seurusteluksi edes sanoa.😑❓
Kesällä yritin seurustella yhden mukavan jätkän kanssa, mutta eihän siitä mitään tullut. Lopulta koko juttu kaatu.
Pelottaako sua paraneminen? Mielestäni sun pitäisi ehdottomasti hakeutua jonkun ammatti-ihmisen juttusille. On raskasta yksin kantaa hirmuista kuormaa. Lopulta sitä murtuu kokonaan..
Tsemppiä sinulle ja voimahali! 🙂🌻
Mulla ei tietääkseni mitään syömishäiriötä ole kehittynyt, mutta otsikko laitto miettimään, että mistä näitä ongelmia oikein vetää? Välillä mietin, että onko toinen vanhemmistani oikeasti alkoholisti vai olenko vain omassa päässäni kehitellyt tällaisen ongelman. Alan epäilemään, että onko oikeasti mitään muuta ongelmaa kuin minä itse, mutta onneksi lääkärini aina tällaisina hetkinä kertoo minulle miten asiat oikeasti ovat.
Ja niinä positiivisina hetkinä, kun tuntuu, että paranen masennuksesta alan miettimään, että hoitosuhteeni kaikkiin niihin henkilöihin päättyy ja alan kehittelemään jotain ongelmaa mitä ei edes ole. Parantuminen pelottaa ja haluaisin mieluummin olla "turvallisesti sairas", ettei tuki lääkärin taholtakaan lopu. Onko muilla vielä tällaisia ajatuksia? Välillä tuo ajatukseni tuntuu itsestänikin ihan sekavalta ja järjettömältä..
Tsemppiä minultakin!!!🙂👍
Bubble01, mulla on just sama juttu noiden syömisten kanssa. Aina kun tulee se pieni repsahdus, syöt vaikka pari karkkia niin kidutetaan itteä seuraavat päivät. Aina pitää rangaista itseensä siitä pienestäkin epäonnistumisesta. Kaikista huvittavinta on se miten tuntuu että muut ihmiset voi tuosta vain napata pari karkkia kesken päivänkin eikä niille tule mitään ongelmia vaan mulla maailma romahtaa parista karkista 😀 :/
Seurustelu juuri ei onnistu hyvin, koska sitä näkee itsensä niin kriittisin silmin ja varsinkin itsessäni oon huomannut sen että puran pahan olon poikaystäväänkin. Välttelen tapaamisia varsinkin jos sattuu näitä itseinho-päiviä ja saan keksiä tekosyitä poikakaverille miksei nähtykään. Ei tämäkään mitään hyvää suhteelle tee.
Eniten ärsyttää se että järki koko ajan huutaa että miksi tekee itelleen tällaista ja vihaa itteään niin paljon mutta jokin tuolla pääkopassa ei suostu sitä järkeä kuuntelemaan. Ja juuri se paraneminen, en enää edes osaa ajatella elämää ilman tätä. Jokaviikkoinen syöntien suunnittelu, huolehtiminen siitä mitä suuhunsa pistää, muutenkin se masennus mikä aina iskee. Aivan kuin ilman sitäkin elämä ois tyhjää mikä on ihan hullua, ei kai masennus nyt voi olla syy miksi elää kun juuri siitähän tässä pitäis eroon päästä! Sama syömisten kanssa, mutta siitä saa samalla jotain sairasta tyydytystä. Jes, nyt onnistuin noudattaan päiväohjelmaa, hyvä minä. Sitten kun mennäänkin pieleen syöntien kans saa mollata itteään ihan kympillä ja syy masennukseen on taas entistä vahvempi.