En ole se miltä näytän, olen sitä mitä käytän...
Joskus olisi ihanaa elää edes 5minuuttia elämää, niin etten pelkäisi itseäni, muita ja sairaita kuvitelmiani.
Näen painajaisia lähes joka yö, painajaisia jossa mies seisoo vierelläni ja kertoo minulle miksi minun on turha edes elää…pahinta on että hän kertoo minulle olevansa minä ja ettei katoa ellen herää ja kun herään hän ei katoa vaan huutaa pääni sisällä ja ”ilmestyy” minulle kun suljen silmäni.
Muistini on alkanut pätkiä ja siinä sivussa kärsii koulu, unohdan kellon ajat, tehtävät ym. ja muista ihmisistä se on vain hauskaa.
Tärisen ja potkin unissani ja joskus herään koska olen kauhun keskellä noussut istumaan, tärisen ja pelkään, mutten uskalla edes huutaa apua.
Kävin terapiassa ja terapeutti avasi vanhat kipeät haavat ja jätti minut sitten yksin, koska hän oli vaihtamassa työpaikkaa. Olen useasti halunnut vahingoittaa itseäni, jotta joku huomaisi minut, mutta kaikki vain hokevat ”mene terapiaan” tai ”älä mene, normaaleja nuorten ongelmia” mene, älä mene, mene, älä mene…jossain siinä välissä kadotin oman ääneni ja nyt en enää tiedä mitä haluan.
Käyn paljon ulkona ja juon, kunnes menetän muistini, jotta en miettisi enää kaikkea paskaa!
Juomisen jälkeen masentaa, joten juon sitten lisää.
Itken paljon ja kun olen itkennyt olen vihainen, koska tuntuu siltä, että muutkin selviävät, miksi minun täytyy olla se johon sattuu ja joka luovuttaa. Miksi minä en ole vahva. Syviä huokauksia päivästä toiseen ja nykyjään jos saan tilaisuuden lukittaudun jonnekkin, jotta saan hengittää.
On mielenkiintoista, kun tunteethan ovat lähtöisin aivoista, mutta minua sattuu aina sydämmeen, siihen sattuu, ihan oikeasti…särkee.
Kun kirjoitan tällaista minua itkettää, mutta kun puhun tästä jollekkin, alan nauraa ja unohdan kaiken, sanon olevani kunnossa. Terapeuttini ja lääkärini olivat kiusaantuneita, kun viimein rupesin itkemään, joten päätin, etten sitten itke muille. En edes äidilleni vaikka hänen näkemisensäkin särkee minut , mutta hänelle itkeminen on merkki siitä, että olen heikko, päätin olla pitämättä häneen yhteyttä, kuten myös isääni.
Ystäväni yrittivät joskus auttaa, mutta he luovuttivat koska jos lähetin heille viestin, että on paha olla…he kysyivät ensikeralla kun näimme, että mikä hätänä ja minä aloin nauraa. Tunnen itseni silloin hyvin sairaaksi. Ihmiset ovat minusta huolissaan ja se suututtaa minua, en minä ole poikkeus olen, kuin muutkin nuoret…ja kuinka monesti olen vain kesken kaiken unelmoinut siitä, kuinka voisin huutaa suuni puhtaaksi ja juosta pois. Ikävöin äitiäni, sitä mitä hän oli joskus kun pystyimme puhumaan, vaikkakin lähes aina hän oli jotain juonut. Silloin luulin, että hän kuunteli ja sekin oli parempi, kuin ei mitään.
Haluaisin vain kirjautua hoitoon ja toivoisin että minut vain nostettaisiin pois kaiken tämän keskeltä, kuukausiksi pois pois pois….Mutta silloin opiskelu jää ja sitä en voi antaa itselleni anteeksi, koska silloin tulen aina olemaan se rappiosisko, joka on perheen ja ystävien vitsi…en halua sitä enää, mutta en teekkään asialle enää mitään. Oikeesti tulkaa joku hakemaan, mut pois, tuhoon itteeni joka päivä pelkästään olemalla minä. Mä en jaksa enää kauaa vihaan sitä että elän.
Oon lukenu tääl paljon muiden elämää ja tiedän että monet ymmärtävät mitä tarkoitan, ainakin suuremmaan osan ja toivon, että joku auttaisi mua ymmrämään itteeni tai kertomalla etten ole ainoa.
En hae sääliä vaan ymmärrystä, kuten uskoakseni muutkin täällä. Toivon joka ikiselle lujaa tahtoa selviytyä elämänsä ongelmista ja voimaa kohdata mahdolliset tulevat.
--Maailma vaan pyörii ympyrää,ei oo suuntaa,
ei päätä,eikä häntää.On vaikee elää elämää,jonka
haaveissain mä nään.Hei,mä tiedän miltä tuntuu sydän
hajottaa,ja palasista taas uusi rakentaa,joka päivä
sä venaat vaan,että tulis hän,ja veis sut pois,
tää on vaan turhaa unelmaa...--
Omia ajatuksiani sun tekstistä luin. En kuitenkaan tiennyt mitä kirjoittaa..Laitoin sitten ton runon, jotain siinäkin on.
soolo.
ei tiedostava ihminen ole vitsi. avunsaaminen on vaikeaa, toisinaan todella hankalaa. sun tekstin perusteella musta kuulostaa siltä et sä tarviit apua. ja ei, se ei tarkoita et sä olisit muita heikompi. ehkä jopa päinvastoin. ollessani osastolla puhuimme kerran siitä, mitä meille oli kerrottu. et usein perheen, tai yhteisön tervein ihminen on juuri se joka on sairaalassa, tai avohoidossa. sillä me olimme tarpeeksi tiedostavia omasta tilanteestamme, tajutaksemme ettemme pääse tästä ylös ilman ulkopuolista apua.
mun suisidaalisuuspisteet oli jossain seiskassa kun ekan kerran pääsin osastolle. (silloin tosin käsitykseni asiasta erosi hieman nykyisestä käsityksestä. ajattelin jotain sinnepäin, et: "hienoa, hullujenhuoneelle, se tästä vielä puuttuikin". ja myöhemmin: "en pääse täältä ikinä pois") osastolla oli inhimillistä, siellä näki ettei ole ainut, siellä sai jotain suhteellisuudentajua. ja samalla turvaa,
siellä oli ympärivuorokautinen 'miehitys'. hoitajat oli ystävällisiä, ei tuppautunu, säilytti etäisyyden, mut oli olemassa tarvittaessa, kun tarvitsin apua. siellä mulle myös annettiin aikaa, tilaa. olet tainnut miettiä miltä tuntuisi olla turvassa ja ainoana huolenaan se että jättääkö brooke ridgen vai ei. sillä totta tosiaan, jossain vaiheessa kun olin turtuneena jo viikkoja katsellut tv:tä, kykenemättä lukemaan tai ulkoilemaan, mä huomasin, et Ajatukset ei päässytkään vallalle yhtä usein kuin ennen. unet eivät olleet yhtä todellisia, vaikka näin yhä painajaisia, pystyin taas erottamaan unen valveesta.
sain kohtauksia. mut sillon hoitajan lujat kädet piti mua pystyssä ja hoki mun korvaan: "ajattele uutta pikkuveljeä, ajattele häntä..." satutinkin itseäni, mut hoitajat vaan laitto mut nukkumaan ja musiikin soimaan. myöhemmin ovi raottui ja joku tarkasti et olin 'nukahtanut'. no olin ainakin rauhoittunut.
tälläistä oli siis nuorten osastolla. alle 18v.
aikuisten avo-osastolla oli jo vähän erilaista. siellä keskusteltiin. vaikka mua nauratti, ne näki siitä läpi. mua meinaan aina naurattaa kun on paha olla, tai hämmentää. ne piti enemmän etäisyyttä ja käsitteli mua aikuisena. (olin sillon kyl vasta 17v) suurin apu siellä oli ehkä lempihoitajani kanssa käydyistä keskusteluista ja sitten toisten potilaiden taistelutahdosta. siellä kuuli ja näki aivan uskomattomia ihmistarinoita. sieltä osastolta mut ohjattiin elämässä eteenpäin. nuorten osastolla vuotta aiemmin olin kai taantunut takaisin lapsuuteen ja siihen harhaan et musta pidetään huolta. (vai onko se pelkkä harha?) avo-osastolla mut potkastiin taas elämässä eteenpäin. nyt siitäkin on jo puolvuotta, ja taas mulla on ongelmia, mut nyt mulla on parempi tatsi selvitellä niitä. ei ole niin toivoton ja kaoottinen olo. mä pääsin hoitoon niin et mua vietiin päivystykseen saatuani kohtauksia. myöhemmin apuna olen käyttänyt kirjoittamista. jos susta tuntuu vaikealta lääkärillä kertoa asioista joita tapahtuu, niin kirjoita yön pimeinä hetkinä synkkiä ajatuksias paperille ja sit anna se sille lääkärille. vaikka toi mitä tänne palstalle kirjotit. ainakin mua on kuunneltu. toivon et suakin kuunnellaan. ztemppiä.
Minäkin heräilen yöllä ns. unihalvauksiin. Se on kai jonkinlainen neurologinen häiriö. Ei muuten millään tavalla miellyttävä tunne. Uneni myös sekoittuvat harhaisiksi maaillmoiksi todellisuuden kanssa juuri ennen nukahtamista tai kun heräämisestä on vain vähän aikaa. Keskellä päivää en tällaisia harhoja saa, mutta yrittäessäni nukahtaa, saatan esim. kuulla ääniä tms.
Apua apua...Sain eilen paniikkikohtauksen ihan yllättäen, jestas, kun mä säikähdin.
Kädet ja koko kroppa meni kramppiin enkä voinu hengittää, kamalaa. Toivon mukaan niitä ei tuu enää lisää. Alko vaan just työharjottelu jonne joutuu käveleen pitkän matkan sivuteillä ja pelotti ihan hitosti et saan sen kohtauksen taas...Kuulin et tällaset kohtaukset voi johtuu piilomasennuksesta, onkos se muuten totta? Ja kannattaisko hakea lääkäristä jotain rauhottavaa...jos on muita vaihtoehtoja niin mielelläni kokeilisin niitä ensin, terapia on pois laskuista, koska sinne en kerkeä nykyisellä päivärytmilläni millään.
Mutta jos joku noista paniikki kohtauksista tietäs vähän enemmän niin info on tervetullutta...
😭
en mäkään enää aikonut näille sivuille kirjoittaa, mut haluanpa vielä vastata sulle soolo. paniikkikohtaukset on mullekin tuttuja, ja niihin usein liittynyt hyperventilaatio. (ylihengitystä) ekan kerran kun sain kohtauksen pelkäsin et kuolen kun se oli niin kamalaa. silloin olin yksin lukkojen takana. hengitin paperipussiin, tai peiton läpi, annoin kouristusten tulla ja itkin. (silloin vielä osasin itkeä). pelkäsin myös, pelkäsin tulevani hulluksi, menettäväni kontrollin kokonaan. kun se oli ohi en kertonut kellekään. seuraava kohtaus tuli bussissa, ihan yllättäen. se oli vielä pahempi. mut ajettiin sairaalaan ja siellä mut pistettiin hengittämään paperipussiin. pelkäsin et kädet räjähtää kun kouristeli niin. mut tiedät kyllä varmaan kuinka kamalia kohtaukset on, ei sitä sulle tarvi kertoa. ensiapuna toimii tunnistaminen. tää on paniikkikohtaus. sit täytyy yrittää rauhottuu. (huom, toistan nyt lääkärin sanoja, en sano et se olis mahdollista). hiukan auttaa jo se tieto et kuin hemmetin pahalta se kohtaus tuntuukin, niin paniikkikohtaukseen ei voi kuolla. mut mä ainakin oon pyrkinyt keskittymään johonki yksinkertaiseen, todelliseen asiaan. en nyt ihan kuin lääkäri sano et tossa on tuoli, tossa on tuoli. enemmänkin jotain omituisia "mantroja"...no niitä voit keksiä ite, mitä tahansa mihin voi tarttua.