En oikeastaan nyt tiedä miksi minä tänne kirjoitan. Tiedän etten enään kestä yksin, mutta kun ei pysty puhumaan. Ajattelin sitten tänne kertoa oman tarinani jos se vaikka helpotaisi oloani.

Olen huomannut tässä muutaman kuluneen vuoden aikana muuttuneeni. En enään itsekkään tunne itseäni. Olen ollut aina erittäin ulospäinsuuntautunut ihminen ja minulla oli useita ystäviä. Mutta nyt joudun vanhojenkin ystävien seurassa miettimään kokoajan mitä he ajattelevat ja mitä sanoisin. Minua pelottaa ja ahdistaa jatkuvasti. Vaikka oikeasti tiedän etten välitä siitä mitä muut ajattelevat minusta ja jos en kelpaa tällaisena niin voi voi. Mutta kun en ole enään sama ihminen. Tai sisälläni asuu joku muu. Se joku on kuin vastakohta minulle. Se pistää minut pelkäämään, aiheuttaa ihan tyhjästä ahdistuneisuutta, saan pieniä paniikki kohtauksia tuon tuostakin. Tämä ei ole ihan normaalia. En halua elää näin.

Luulen että kaikki alkoi siitä kun sain tietää parin minulle tärkeän ihmisen huumeiden käytöstä. Huumeiden käyttäjiä alkoi paljastua lisää, jopa yksi suvustani ja silloinen poikaystäväni(tai emme me oikeastaan yhdessä olleet vaan tavallaan. Varmaan jos en olisi saanut tietää olisimme olleet). En voinut kestää sitä koska tiedän mitä siitä seurasi. ”Poikaystävänikin” muuttui aika väkivaltaiseksi vaikkei tarkoittanutkaan sitä. Vaivuin herkästi masennukseen jos joku puhuikaan huumausaineista.
Silloin minulle tuli kuvaan alkoholi. Join sitä joka viikonloppu ja saatoin koulu aamuinakin ottaa lasillisen viinaa että voisin olla koulussa kuin entinen minä. Loma ajat join joka päivä putkeen. Ystäväni ja jopa äitini alkoi huolestua. Äitini oli takavarikoinut joka ikinen päivä minulta yleensä olutta, koska viinat olivat paremmin piiloitettuna tyhjien viereen.
Muut ihmiset todella saivat minut ajattelemaan että viina ei ollut silloin 14 vuotiaalle pikku tytölle hyväksi. Ja sain juomiseni vähennettyä ainoastaan viikonloppuihin.

Minulla oli kaikenlaisia ongelmia tapahtui raiskaus yritystä ja toinen poika ystävä joka paljastui myöskin huumaus aineiden silloin tällöin käyttäjäksi.
Kaikki sujui kuitenkin ihan ok. Minulla oli ystäviä jotka tulivat (he eivät kyllä tienneet oikeaa asiaa jota tukivat. valehtelin).

Kaikki meni viime vuoden kevääseen asti lähes normaalisti. Nimittäin viime keväänä äitini sairastui syöpään. Hänen ennusteensa eivät olleet parhaasta päästä ja syövän pelättiin olleen levinnyt imusolmukkeisiin. Leikkauksessa onneksi paljastui ettei se ollut ehtinyt kauhean pahasti levitä. Mutta olin ehtinyt vajota masennukseen. Aloin ärisemään kaikille ihmisille jopa kaikista rakkaimmillekkin. En ole koskaan halunnut mitään pahaa rakkailleni, mutta tein sitä haukuin heitä, huusin heille, joskus saatoin jopa lyödä isääni. Pelko ja ahdistuneisuus oli vallannut minut. Äitini saattoi joskus itkeä minulle kuinka hän ei jaksa. Joka sai minut itkemään. En minäkään meinannut jaksaa. Mutta tiesin että jos minä en jaksa ei jaksa äitikään. Taistelin äitini puolesta.

Nyt olen 16-vuotias. Äitini on parantunut syövästä, mutta olen silti masentunut ja pelko on sisälläni. En tiedä mitä pelkään enkä tiedä mikä ahdistaa. Haluaisin elää vain sitä entistä elämää. Kun kaikki oli helppoa. Oli helppo hymyillä vastaan tuleville. Mutta nyt kaikki on vain teatteria. Olen harrastanut näyttelemistä ja käytän taitoa hyväksi. Mutta eihän teatteri näytös voi kestää ikuisuutta. Kuka voisi auttaa laskemaan esi riipun?