En ole ikinä tyytyväinen mihinkään
En osaa puhua kenellekään kasvotusten omista asioistani, joten ajattelin kirjoittaa tänne, jos joku vaikka osaisi sanoa jotain, kertoa mielipiteitään tai vaikka vain kertoa omia vastaavanlaisia tuntemuksiaan. 😟
Eli olen 17-vuotias tyttö, ihan normaalin näköinen ja hoikka. Minulla on kavereita koulussa ja sen ulkopuolella. Olen lukiossa, ja keskiarvoni on yli ysin. Olen aina ollut kiltti tyttö; en ole kertaakaan vetänyt päätä täyteen tai muutenkaan sekoillut. Välillä olen kavereiden kanssa ulkona ollessa juonut ehkä siiderin tai kaksi, mutten ole koskaan vetänyt överiksi. Vanhempani luottavat minuun täysin, ja moni kavereiden äiti on sanonut minua ”täydelliseksi tyttäreksi”. Päällisin puolin elämäni näyttää lähes täydelliseltä. Silti tunnen itseni yksinäiseksi, ja koen, ettei kukaan ymmärrä minua. En kykene uskomaan, että joku olisi oikeasti kiinnostunut ongelmistani, siksi en pystykään kertomaan asioistani kavereilleni. Eräs ystäväni ei tiedä vieläkään, että vanhempani ovat eronneet, vaikka olisin voinut kertoa jo kolme vuotta sitten (apua, tuon kirjoittaminen tuntui todella pelottavalta, se kuulostaa niin pahalta 😞). Kaveriporukassamme olen kuitenkin aina ollut se, jolle kerrotaan asioista, ja joka auttaa muita.
Olen aina ollut perfektionisti joka asiassa. Myös käyttäytymiseni ja ulkonäköni suhteen, mutta eniten se korostuu koulussa. Mitä minulle jäisi, jos en saisikaan enää yhtä hyviä numeroita kuin ennen? Miten paineeni kasvaisivatkaan, jos joutuisin todistamaan itselleni, että kelpaan ilman koulumenestystäkin…
Koulussa olen ollut monenlaisessa toiminnassa mukana, siksi monen olisikin varmasti vaikea uskoa pahaa oloani. Yläasteella olin tukari, ja mitä tahansa koulussa tapahtuikin, olin aina siinä jollain tapaa mukana.
Olen kyllästynyt ajattelemaan pelkästään tulevaisuuttani muiden eläessä täysillä nuoruuttaan. Jos kuolisin nyt, mitä minulle jäisi käteen? Kokemuksia, kyllä, ehkä vähän. Mutta toisaalta, myös itkua ja ahdistusta yrittäessäni täyttää omia sekä muiden odotuksia. Monet opettajat kyselevätkin minulta tulevaisuudensuunnitelmiani. En tiedä yhtään, mitä haluaisin tehdä ammatikseni, vaihtoehtoja kun tuntuu olevan liikaa.
Ainut puute elämässäni, jonka ulkopuolinen pystyy havaitsemaan, on se, etten ole ikinä seurustellut. En ole ikinä ollut rakastunut, enkä ole varma olenko ollut edes ihastunut. Tiedän vaativani ihmisiltä aivan liikaa. Vaadin itseltäni paljon, joten vaadin myös muilta. En vain pidä epätäydellisyydestä itsessäni. Ehkä siksi juuri etsin vikoja toisista, jotta kukaan ei pääsisi tarpeeksi lähelle ja näkisi vikojani. Silti sisimmässäni toivon, että löytäisin jonkun, joka ymmärtäisi minua ja murtaisi suojamuurini. Toisaalta, miten se edes olisi mahdollista, kun joka kerta kun joku poika on lähestynyt minua, olen etsinyt hänestä mahdollisimman monta virhettä?
Paha oloni, jonka siis olen kätkenyt erittäin hyvin, alkoi pohjustua jo tarhassa, jossa olin melkein aina yksin. Muutama vuosi sitten, kun sain kuulla, että vanhempani eroavat, tuli kuitenkin ratkaiseva käänne. Silloin minulta otettiin vaaleanpunaiset lasit silmiltä. Olin luullut, että kaikki oli hyvin. Isäni oli asunut toisella paikkakunnalla puolet viikosta jo usean vuoden ajan ennen sitä, ja hänestä oli tullut jo aika etäinen. Muut perheenjäsenemme alkoivat jollain tapaa syyttää häntä meidän ”hylkäämisestämme” työn takia. Tämän takia isäni alkoi venyttää aikaansa toisella paikkakunnalla viikoittain pidemmäksi ja pidemmäksi. Olin hänen ainut linkkinsä meidän perheeseemme, koska minä en syytellyt häntä. Vähän ajan päästä tästä silloinen ”paras kaverini” hylkäsi minut ja haukkui hirveäksi ihmiseksi, ihan ilman syytä. Onneksi muut kaverini asettuivat lopulta puolelleni, ja tämä kaveri palasi vanhojen kavereidensa luo. Hänen sanansa kuitenkin jäivät soimaan takaraivooni.
En tiedä, miksen osaa olla onnellinen. Monet ovat kateellisia minulle luullessaan elämäni olevan tosiaankin täydellistä. Mutta miten se voi olla sitä, jos en itse nauti siitä? En tiedä, nautinko asioista joita teen, vai teenkö ne vain siksi, että minulta odotetaan jotain sellaista. En edes tiedä, onko minulla oikeutta olla onneton, jos kerran asiani ovat suhteellisen hyvin. Monet teistäkin täällä ovat kokeneet niin paljon, ja melkein tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että kirjoitan tänne. Toivottavasti joku osaa neuvoa minua jotenkin, jos nyt kukaan edes jaksaa lukea tätä pitkää tilitystä…😑❓
No hei sonrisa! Älä ihmeessa pyytele anteeksi tänne kirjoittamista!🤔 Äläkä turhaan tunne huonoa omaa tuntoa.
Minullekin on tuttua tuo että ympärillä on ystäviä ja mukavia ihmisiä, mutta tuntee sisimmässään olevansa aivan yksin. 😞 Ja se on oikeasti aika rankkaa, kun tahtoisi jonkun sydänystävän, joka todella ymmärtäisi itseään, mutta kun sellaista ei ole.
Olet todella hienosti pärjännyt lukiossa! 🙂🌻 Tiedän että siellä voi olla todella rankkaakin välillä. (itse lopetin lukion kesken kun en enää jaksanut) Kuulostat muutenkin oikein mukavalta ihmiseltä, olet se joka auttaa muita jne.. Mutta en tietenkään tunne sinua, mutta siltä vaikuttaa.
Tarvitseeko niiden muiden odotuksia aina täyttääkään? Jos osaisikin joskus kuunnella vain itseään ja sitä miltä tuntuu, ja heittää muiden odotukset nurkkaan. (tämäkin on vaikeaa, tiedän sen)
Itse olen jo 18 enkä ole koskaan seurustellut enkä muuta. Kaveripoikia kyllä on muttei poikakaveria. Ihastunut olen ollut kerran ja se oli loppujen lopuksi melkoisen rankkaa. Kaikissa ihmisissä on virheitä, kukaan ei kai ole täydellinen. Jos sitä osaisikin antaa tunteen viedä, eikä takertua heti toisen virheisiin. Hankalaa tämäkin..
Puhut hyvin kuvaavasti siitä suojamuurista, jonka helposti pystyttää ympärilleen. Ja siitä kuinka jo pienenä opit peittämään pahan olosi. Itsekin ennen vedin päälle hymyn, nykyään en sitä enää jaksa tehdä. 😞 Tosi kurjaa mitä sait kokea tämän "parhaan ystäväsi" taholta. Hyvä jos asiat kumminkin selviytyivät.
Mutta jaksamisia sinulle! *halaus* 🙂🌻
Hei sonrisa!
Et uskokaan, miten tutulta kertomuksesi kuulosti. Olen itsekin seitsemäntoistavuotias lukiolainen ja minullakin on yli ysin keskiarvo. Myös minä vaadin itseltäni täydellisyyttä ja enkä myöskään ole koskaan ihastunut.
En tiedä osaanko sanoa mitään järkevää, aina kun kirjoitan jonnekin, sensuroin tekstiäni niin paljon, että joskus en sitten lähetä viestiä ollenkaan. Kai haluan vain sanoa, että et ole yksin. Yritän itse luottaa siihen, että vielä joskus opin olemaan itselleni armollinen ja että vielä joskus elämä on helpompaa. Vaikka joskus usko onkin koetuksella.. Olen käynyt terapiassa puolen vuoden ajan, mutta en tiedä auttoiko se. Kevällä oloni oli jo parempi, mutta kesätauon aikana upposin taas epätoivon suohon. No, aika näyttää.
Jaksamisia sinulle.🙂👍🙂🌻
Perfektionismi on kamalaa. Minä halusin joskus niin kovasti olla täydellinen, että unohdin kaiken muun. Olin tarkka siitä, että en ikinä tee mitään "pahaa" tai "kiellettyä". Sain parhaat koenumerot ja kaikki oli järjestyksessä.
Parin vuoden päästä romahdin. Ei se mikään yllätys ollut ja niin olisi käynyt ennemmin tai myöhemmin. Nyt olen ihan yhtä sekava kuin elämänikin. Ennen pystyin kontrolloimaan kaikkea, enää en oikein mitään. Mun omassa päässäni on ajatus, että täytyy olla joko onnellinen tai masentunut. Siinä välissä ei ole mitään. Koitan kuitenkin löytää jonkunlaista tasapainoa. Jotkut asiat saan pysymään järjestyksessä, mutta joitain taas en millään. Toisaalta, nykyään en välitä, mitä tapahtuu jos teen jotain pahaa tai olen huono jossain. Mutta ei se asenne tule vain ajattelemalla että niin voisi olla. Enkä tiedä mistä sellaisen asenteen olen saanut, mutta aika kai siihenkin auttaa. Ajan myötä asioiden tärkeysjärjestys muuttuu, elämään tulee uusia ihmisiä, joskus ehkä pystyt nauttimaan elämästä välittämättä siitä, oletko hyvä koulussa tai onko kaikki asiat hyvin. Ja toivottavasti niin käy 🙂
Fanny00,
minulla on vain pari kaveripoikaa, eli minulla ei ole monia poikia edes kavereina. Välillä tuntuu vaikealta jopa puhua pojille, kun minulla ei ole edes veljeä. Olet aivan oikeassa kaikessa, mitä kirjoitit. En vain tiedä miten yhtäkkiä osaisin muuttaa käytöstäni ja asenteitani, esimerkiksi lakata vaatimasta itseltäni liikaa. Olin viime lukuvuonna aivan lopussa kaikkien paineiden alla. Olin valinnut koulussa aivan liikaa kursseja, lähes kaikki lukuaineita. Samalla piti jaksaa harrastuksissa ja nähdä kavereitakin
Nyt olen joutunut lopettamaan monia aineita.
Itsekin olen viime aikoina huomannut, etten jaksa enää kaikille kavereilleni teeskennellä iloista niin kuin ennen. Jälkeenpäin tosin aina kaduttaa ja keksin jonkin selityksen, miksi olin hiljaisempi. Voimia sinullekin! 🙂🌻
Aide,
jotenkin lohduttavaa kuulla, että en ole ainoa, joka tuntee näin. Meidän elämäntilanteemme taitavat olla sitten aika samanlaiset. Minäkin muuten harrastan tuota viestieni sensuroimista. Ja jälkeenpäin aina kuitenkin ajattelen, että kirjoitinpas tyhmästi, tai muuten vain nolottaa koko viestini.
Hienoa, jos terapiasta oli sinulle edes jonkin verran apua. Itsekin olen sitä useasti harkinnut, mutten tiedä, miten sinne pääsisin, tai kehtaisinko/osaisinko kertoa jollekin ulkopuoliselle asioistani. Toivottavasti tilanteesi paranee taas, vaikkapa juuri terapian avulla (jos ymmärsin oikein, olet pitänyt taukoa terapiasta?). 🙂👍
sin-sa,
koko viime kevään ja ehkä vähän kauemminkin odotin vain romahdustani. En todellakaan tiedä miten olisi käynyt, jos koulua olisi jatkunut vielä vähän pidempään. Uskonkin, että taidan oppia tämän asian vain kantapään kautta. Ehkä minun on romahdettava, ennen kuin tiedän rajani. En vain osaa sanoa ei, kun opettajatkin yrittävät puhua ympäri jatkamaan juuri sitä ainetta, mitä he opettavat, tai kun joku pyytää minua ottamaan jonkin asian hoitaakseni. Harmi, että jouduit kokemaan romahduksen. Toisaalta, ehkä osaat nyt asettaa rajat paremmin, vaikkei siitä muuta hyvää olisi seurannutkaan. Toivottavasti löydät jonkinlaisen hallinnantunteen elämääsi. 🙂🌻
Kiitos kaikille vastauksista! 🙂🌻 Ehdin jo katua tänne kirjoittamista, en oikein tiedä miksi. Ehkä minua nolotti paljastaa itsestäni niin paljon. Nyt tuntuu jo paljon paremmalta... 🙂 Voimia kaikille ja haleja!