En oikein tiedä, mitä tehdä.
Heips!
Olen uusi käyttäjä täällä, ja huomasin että tämä foorumi vaikuttaa melko lupaavalta. Haluiaisin lähinnä purkautua vaan jollekin tai jonnekin, koska en tiedä kuinka kauan jaksan enää pitää näitä asioita sisälläni.
Enkä edes tiedä mistä aloittaa. Epäilen olevani masentunut, mutta en pysty hakeutumaan hoitoon. Se ei vaan onnistu, sillä alkaa ahdistaa ja pelottaa kun ajattelenkin jollekin puhumista.
En tiedä tarkalleen, mistä kaikki tämä alkoi, mutta luulen, että alun perin masennukseni laukaisi pitkään jatkunut raaka perheväkivalta, jota olen katsellut ja kokenut siitä asti kun olin 10-vuotias. Niihin aikoihin se satutti minua syvältä, mutta en antanut asian vaivata. Työnsin sen mielestäni pois, ja aina kun en ajatellut asiaa, oloni helpottui hetkeksi.
Kai minun olisi pitänyt tuntea sillon jo sanonta minkä taakseen jättää sen edestään löytää.
Niihin aikoihin asiani olivat muuten ihan ok, minulla oli poni, joka toi valoa jokaiseen päivääni sekä paljon hyviä kavereita, joiden kanssa oli hauskaa ja saatoin hetkeksi unohtaa perhehelvetin, jossa asuin.
Myöhemmin nämä asiat ovat alkaneet vaivata minua. Mennessäni yläasteelle koin ensimmäistä kertaa, että asiat eivät ehkä koskaan muutkkaan. Ehkä isäni ei koskaan muutu, ehkä hän on yhtä väkivaltainen kuin aina. Ehkä minäkin olen samanlainen. Tällöin pystyin pitämään kulissit mainiosti pystyssä ja hymy oli helppo saada ulottumaan korviin asti ollessani ihmisten ilmoilla. Kukaan ei tiennyt, että luokkamme iloisin ja hauskin tyttö, jolla on luokan paras keskiarvo ja paras itsetunto, voisi olla sisältä niin pirstaleina. Näihin aikoihin minua alkoi vaivata äitini mustat silmät, omat mustelmani, verinen kylppäri tullessani kotiin, viinapullot pakastimessa, kaikki. Olin niin tottunut kuuntelemaan joka yö tappelua ja uhkailua(mm. Isäni uhkasi lukuisia kertoja teräaseen kanssa tappavansa minut), etten aina edes kuullut sitä. Olin niin tottunut olemaan ulkona niin pitkään, kunnes tiesin, että isäni on jo sammunut.
Uskon, että nämä sadat väkivaltaiset kokemukset ja näyt syövyttivät mieltäni enemmän kuin koskaan annoin itseni uskoa.
Myöhemmin, kahdeksannella luokalla alkoi mukaan tulla muitakin masennksen oireita. Ennen niin iloinen ja elinvoimainen tyttö alkoi pikkuhiljaa rapistua ja muuri hänen ympärillään heiketä.
Aloin oireilemaan viikoittain. Masennukseni(?) purkautui itsetuhoisuutena, paniikki- ja raivokohtauksina, itsetunnon huomattavana alenemisena, itkuisuutena, lamaantuneisuutena, voimattomuutena. Yllättäen huomasin, että suurin osa ystävistäni ovat hylänneet minut, eikä minulla ollut kuin kaksi oikeeaa ystävää ja poni. Poni oli ainoa syy, miksi jaksoin edes pitää itseäni hengissä, sillä tiesin, että kukaan muu kuin minä ei huolehtisi siitä.
Minullakin on ollut paljon ylä- ja alamäkiä, mutta ponini lopetuksen jälkeen olen mennyt pahempaan jamaan kuin koskaan. Siitä on yli puoli vuotta, mutta tuntuu, etten pääse siitä vieläkään yli. En jaksa tehdä enää mitään; en jaksa nousta aamulla sängystä, en jaksa enkä pysty nukkua, en jaksa raahautua kouluun, en jaksa nähdä ihmisiä, en jaksa yrittää.
Mikään ei tunnu miltään. Lopetin ratsastuksen, sillä uuden hevosen kanssa puuhastelu ei tuonut enää muuta kuin stressiä, ahdistusta ja lisää voimattomuutta ja pohjatonta ikävää.
Keskiarvoni on laskenut kuin lehmän häntä, sillä minua ei suoraan sanottuna edes kiinnosta, mitä loppuelämässäni tapahtuu. En jaksa raahautua kouluun opettajien vittuilun kohteeksi, enkä jaksa opiskella kotonakaan.
Arpikudos reisissäni, nilkoissani ja nivusissani sen kuin kasvaa ja haavat sen kuin syvenee. En kestä edes itseäni enkä omia ajatuksiani. Joka ikinen päivä tuntuu, että pääni on hajoamispisteessä. Ennen oli helppoa pitää tekohymy naamalla, heittää hyvää läppää ja olla niin kuin pitäisi, mutta en jaksa sitä enää. Jotkut ovat huomanneet, jotkut eivät. En jaksa enää esittää mitään roolia, haluaisin vain olkapään, jota vasten itkeä. Ystävilleni en kykene puhumaan, sillä he säälisivät. Koulun henkilökunnalle en pysty puhumaan, sillä pelkään joutuvani jonnekin laitokseen tai vastaavaan.
Olin viime viikolla terveydenhoitajalla terveystarkastuksessa ja jouduin tehdä uudelleen masennustestin, koska olin saanut siitä niin paljon pisteitä viime vuonna. Pieni osa minusta halusi vastata rehellisesti, mutta päädyin kuitenkin tavalliseen tapaani valehtelemaan. Minulla on kaikki hyvin, olen tyytyväinen itseeni, en voisi kuvitellakaan itseni satuttamista jne.. En vain jaksa enää valehdella a)muille ihmisille ja b)itselleni.
Olisi vielä niin paljon kerrottavaa ja valitettavaa, mutta tää viesti on jo nyt näin pitkä, etten viitsi kirjoittaa enempää. En vain oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, vai onko vaan parempi olla tekemättä mitään.
Ei teidän ole pakko kommentoida mitenkään, sillä pelkkä kirjoittaminenkin helpottaa hieman 🙂
Heippa
Ehdottomasti sinun kannattaa käydä lääkärissä sillä sieltä saat avun ja nuo oireet ovat paljolti masennusoireita sillä masennus on salakalava sairaus ja se vie todellakin voimat hiljakseen
jaihmisen toiminta kyvyn.
Olisiko sulla joku kaveri, ystävä joka lähtisi lääkäriin mukaan tukemaan sinua???
Niin kyllä noi kurjat lapsuus muistot jättää elämään merkit ja se on hassua niin ne tulee
vuosien saatossa elämään takasi monesti.
Niin perheväkivaltaa ei pidä sallia eikä hyväksyä sillä se ei ole normaalia eikä sallittua??
Puhu ehdottomasti totta ja miten asiat on ammattiauttajille sillä niin saat oikean avun
sillä muuten ne ei voi tietää ongelmista.
Kirjoita miten olet jaksanut???
Kaunista kevättä sulle
Hei ja tervetuloa 🙂🌻
Ikävää, kun oot joutunu kokemaan niin paljon kaikkea, mitä ei pitäis kenenkään joutua kokemaan. Perheväkivalta ei oo ikinä oikeutettua. Isäs toimii täysin väärin ja muista, ettei se oo sun syy.
Musta kuulostaa sille, että sulla ois masennus. Siks sun oiskin tärkeetä saada apua. Masennuksella kun on paha taipumus pahentua, jos ei hanki apua vaan antaa ajan vaan kulua ☹️ Mä tiedän ihan omastakin kokemuksesta, että puhuminen voi tuntua hirvittävän vaikeelta, mutta sun pitäis silti hakea apua, ihan oikeasti.
Kirjoitukses ois voinu olla ihan hyvin mun kirjotus, niin samanlaisia asioista oon joutunu kokemaan. Masennuksesta selviäminen ei oo helppoa, mutta se on mahdollista ja toivoa ei pidä menettää. Muista, että aina on toivoa, niin kauan kun vaan on elämää.
Kerro täällä kuulumisiasi, täällä on aina joku joka kuuntelee ja voi neuvoa. Täällä voi myös jutella tän paikan tukihenkilöiden kanssa Net-tuessa ja Net-tuki Livessä. Ne on täysin luottamuksellisia ja kahdenkeskisiä, sekin vois helpottaa sun oloas hiukan, jos kirjottaminen koneen välityksellä tuntuis helpommalta kun puhuminen jonkun kanssa kasvotusten. Tietysti tarvitset myös keskustelua jonkun kanssa kasvotusten, mut tollanen kirjottaminen toiselle vois olla hyvä alku avun hakemiselle.
Ja jos haluat jutella vaikka mesessä, niin mäkin voin antaa meseosotteeni ihan hyvin. Mä oon 16v tyttö ja kokenu perheväkivaltaa ja kaikkea. Sairastan tällä hetkellä masennusta, johon syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Että kysy vaan rohkeesti mun meseosotetta, jos haluat jutella. Mä en pure 🙂👍
Tsemppiä ja voimia
Kiitos vastauksista! Tuntuu hyvältä, että joku jaksaa kannustaa ja ottaa vakavasti 🙂
Olen tosiaan miettinyt tuota esim. terveydenhoitajalle puhumista, mutta asia tuntuu edelleen liian ahdistavalta. Voisin toistaiseksi katella, jos pystyisin esim. netissä puhumaan jollekin, ja jos ei helpota niin sitten miettiä lisää..
Tuntuu jotenkin niin ylitsepääsemättömältä yrittää puhua jollekin asioista. Viime vikolla sanoin äidille erään riidan yhteydessä ekaa kertaa elämässäni suoraan, miltä musta tuntuu ja kuinka mun pää ei enää kestä. Äiti on aina ollu tosi mukava ja ihana, mutta mitä se heitti mulle takas? "Minä olen maksanut sulle skootterit ja ratsastukset yms yhyy sulla ei pitäis olla mitään valittamista, meijän välit on kyl nyt poikki ja mua ei oikeesti enää edes kiinnosta, mitä teet ja meetkö kouluun ajoissa tai mitään [kiroilua]......" ja niin edelleen, eli suoraan sanottuna lisää paskaa tuli niskaan. Ja sitten seuraavana päivänä oli kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ei oikein kannustanu enää puhumaan toi kokemus 😮
cyan // voisin kyllä perjaatteessa ottaakin sun mesen ylös, mutta en kyllä tiedä onko mulla koskaan oikeesti pokkaa ruveta juttelemaan 😳
Heippa Sähkökissa
Kyllä kannattaa ongelmista puhua sillä se kyllä auttaa ja sillä lailla
asiat lähtee selkiytymään ja voit vaikka koulussa omalle opettajalle
asioista puhua niin osaa sitten sinua neuvoa ja tukea.
Sillä yleensä opettajat on ymmärtäväisiä ja auttavia mutta jos ne ei tiedä asioista niin
ei osaa sit auttaa.
Aina tulee sanomista ja erimielisyyksiä vanhempien kanssa mutta ne vaan asiat pitää sopia ja pyri sopimaan äitisikin kanssa erimielisyydet / riidat sillä hyvät vanhemmat on iso tuki ja turva kun lapsi rupeaa aikuistumaan.
Millaiset välit on isääsi???
Pelottaako sinua aikuistuminen ???
Vaikka elämä välillä tuntuu vaikealta niin kyllä elämä siitä järjestyy ja elämä
on upeeta josta kannattaa nauttia.
Joo kirjoita miten olet jaksanut niin vastaan sulle tosin voi vähän kestää kun kaikki touko / metsätyöt painaa päälle mut pienellä viiveellä vastaan
Kaunista kesää sulle