Mitä jos tässä maailmassa vihaa eniten itseään? Eikai siitä voi enää nousta? Olen nuoresta asti seissyt peilin edessä ja haukkunut itseäni. Suurimmaksi osaksi niillä samoilla nimillä ja ilkeyksillä mitä koulukiusattuna sai kuulla. En ole pitänyt itsestäni enää 9 vuoteen, saati rakastanut. Enkä jaksa uskoa muutokseen, en edes tiedä kuka olen 😯🗯️

Omasta tarpeettomuudesta tässä maailmassa on todisteena myös se että olen kohta 24v enkä ole ikinä seurustellut. Minua ei ole kukaan halunnut katella 2kk pidempään koskaan. Enkä ole itse jättänyt ketään mutta minut jätetään aina! Mitä tämä kertoo? Miksi edes elää?

Moi Yksinään2,

Elämä voittaa vielä. Sanoit olleesi hoidossa jo vuosien ajan ja käyväsi terapiassa, onko terapiakin jatkunut jo vuosia? Terapia voi viedä jonkin aikaa, ennen kuin se alkaa vaikuttaa kunnolla. Samaten terapeutin ja asiakkaan välisen kemian olisi hyvä toimia kunnolla. Tunnetko tulevasi kuulluksi, kun käyt hoidossa? Se olisi myös tärkeää, että saisit oikeasti sanottua, miltä susta tuntuu. Ainakin sen mukaan, miten jaksat.

Seurustelemattomuus ja koulukiusaaminen eivät kerro vioista tai tarpeettomuudesta. Itseinhosta ja syvästäkin masennuksesta on mahdollista nousta. Ei kannata tehdä itsemurhaa, sillä silloin menee kaikki toivo siitä, että asiat muuttuisivat paremmaksi. Toivo on olemassa, vaikka sitä ei näkisikään. Itsensä voi löytää, vaikka sen olisi kadottanut. Samaten ystäviä ja uuden tulevaisuuden voi löytää itselleen.

Kannattaa antaa elämälle mahdollisuus. Oletko puhunut näistä ajatuksista terapiassa, mistä juuri kirjoitit? Sekin voisi olla tie niiden ymmärtämiseen.

Paljon tsemppiä sulle. 🙂

Niin sunnuntai...aurinko paistaa, kaikki rakastavaiset on liikkeellä, mukaan lukien mun ainoo sinkku frendi... Sinkku my ass, nii se mulle viel vakuuttelee mut tänäänki hengaa miehen kans jota on tapaillu jo tammikuun alusta. Ne tulee illalla kuulemma käymää, moikkaan mua ettei mulla olis nii yksinäistä...kaunis ajatus mut siitä se yksinäisyys vaan kasvaa 6 kertaseks kun pariskunta tulee moikkaan sitä joka on aina yksin. Vituttaa, oliko se joku uutinen häh? Saan olla töissä ja katsoa ku muut pussailee kassajonossa.

Olo on kuu olis halvaantunu navasta alaspäin ja ei mitää muuta haluis kun juosta. No siinä sitte jengi heittelee voltteja ja piruetteja sun nenän edessä ja itse vaan istut paikallas itku kurkus.

Nii mitä voin asialle tehä? Sanoo asiakkalle: et mun kassalta ainakaan osta vittu mitään naiselles!!
No en mä voi, kuhan hymyilen ja nielen kaiken paskan.
Elämä on epäreilua, tiedän.
Ja itse uskon vakaasti karmaan ja siihen että saat sitä mitä ansaitset.
Enkä siis ole ansainnut parisuhdetta, taikka sitä että olisin terve.
Tai oikeestaan mitään muutakaan hyvää tässä elämässä
En ole myöskään ansainnut olla laiha ja kaunis.
Enkä tiedä yhtään mitä pitäisi tehdä että ansaitsisin näitä asioita?
Ehkä olin entisessä elämässä diktaattori tai supermalli jolla riitti miehiä ja nyt mua sitten rangaistaan siitä.
Mutta miten voin hyvittää nämä kauheudet tässä elämässä?
Ei mulla aika riitä??!?! En ehdi ansaita poikaystävää tai kauneutta tai terveyttä niin miten mun pitäis elää näin?
Pitäis hyväksyä ja olla onnellinen siitä mitä on mutta miks se on niin vaikeeta?
Antaisin toisen käden hyvästä rakastavasta poikaystävästä...eikä sitä voi ostaakkaan, se on ansaittava mutta miten?

Moi, en tienny mihin muualle oikeastaan kirjoittaa... omat murheeni tuntuvat niin pieneltä verrattuna muiden kokemuksiin.. mutta se ahdistuneisuus ja pelon tunne mitä koen on todellisen kauhistuttavaa itselleni... onko kellään muulla kokemusta/keinoja siitä että tulee melkein paniikin omaista ahdistusta siitä, että joutuu yksin olemaan elämässä (vaikka on kavereita ja ihana perhe (äiti, isä, veli) ja kaikki --eli periaatteessa tukeakin)

en vaan koe pärjäävän omin avuin... helpoissakin asioissa. Ahdistus ja paniikki noustessa se vyöryy hallitsemattomasti niinkin pieniin asioihin että alkaa pelottaa ettei osaa edes hakea maitoa kaupasta.. (mikä on tietenkin absurdia mutta tuntuu todelta) asun tällä hetkellä kämppiksen kanssa (joka on muuttamassa) ja se että joudun miettimään haluanko asua yksin vai muuttaa takas äidin kanssa vai ulkomaille poikaystävän luo tuntuu kauhistuttavalta vaihtoehdoilta.. (en haluaisi asua yksin mutta kaikki muu tuntuu sitä että pakoilen väistämätöntä : yksin pärjäämisen kohtaamista ja yksin olemista) olenko yksin vai onko muita joilla on samanlaisia tuntemukasia tai olisiko joku niin ihana ja voisi neuvoa selviytymiskeinoja tai mitä vaan?

Moi tee123,

Oletko puhunut näistä tuntemuksista kenellekään? Poikaystävällesi, äidillesi, koulussa/terveydenhuollossa? Paniikinomaiset tunteet pieneltäkin tuntuvissa asioissa eivät ole absurdeja, vaan ihan todellisia kokijalleen, kuten sanoitkin. Yksi tapa saada näihin apua on puhua niistä läheisen tai ammattihenkilön kanssa. Jos et ole asunut pitkään omillasi, voivat tuntemukset liittyä myös vaikeuksiin sopeutua uuteen ympäristöön. Se ei välttämättä ole väistämättömän pakenemista, jos haluaa asua toisen ihmisen kanssa. Jokainen itsenäistyy omaan tahtiinsa, eikä sitä ole sidottu mihinkään tiettyyn ikään.

Ahdistusta voi yrittää hallita tekemällä näistä arjen asioista mahdollisimman helppoja itselleen. Kaupassakäynti ja muut asiat voivat olla helpompia tiettyinä aikoina tai päivinä, jolloin niistä selviää vähemmällä ahdistuksella. Voi myös miettiä, mikä asioissa ahdistaa, ja mikä nostaa "selviytymiskriisin" pintaan. Itsenäistymiseen ja yksinelämiseen liittyviä ahdistuksen tunteita voi olla monillakin, vaikka niistä ehkä kuulee harvemmin. Yksin ei tarvitse jäädä tunteidensa kanssa, vaan niistä voi ja kannattaa kertoa 🙂

Yksineläminen ei myöskään ole mikään pakko vain siksi, että "niin pitäisi tehdä" joidenkin mielestä. Jos elämäntilanteeseesi sopii paremmin asua poikaystävän tai äidin luona, niin se voi olla ihan toimiva ratkaisu. Toivon, että pystyt tekemään itsellesi parhaan ratkaisun.

Tsemppiä ja halauksia! 🙂

Kiitos villikettu vastauksestasi! Olen äitini tuella ja ohjauksella ottanut paljon selvää rentoutus harjoituksista sekä kriisistä selviämisen menetelmistä.. ahdistuksen tunteet jatkuvat mutta en ole antanut niiden vajotayhtä pimeisiin ajatuksiin tai kontrolloimattomiin mittakaavoihin. Rentoutusharjoitukset vaikka alussa tuntuivatkin *turhilta* , oikeastaan auttoivat vain tyhjentämään ylimäräisen hälinän päästä, jotta pystyi keskittymään turvallisella hetkellä niihin asioihin jotka pelottavat ja ahdistavat. Huomaan että minulla on itsetutkiskelun paikka ja ehkä jonkin muotoinen läheisyysriippuvaisuus jonka vuoksi haluan ryhtyä omatuntoni vahvistamiseen ja tunteiden hallitsemiseen... jos kellään muulla on ollut samanlaisia kokemuksia voin sanoo et ystävät ja läheiset on kyllä ensimmäinen avun lähde jota kannattaa hyödyntää..ja jossei tunnu että on tai voi kääntyä heidän puoleen niin ammattilaisten puoleen voi aina -sitähän varten ne on- ... alotin ihan puhtaalta pöydältä mikä ei oikeastasn nyt ratkaise mitään ongelmiani tai pelon aiheitani mutta se tarkoittaa että poistin kaiken (mahdollisen) ylimääräistä stressiä luovan ärsykkeen. Eli vaikka mulla on kämppä ja kämppis majailen äitini lona.. koen hieman ahdistusta ja häpeää siitä että pakenen äidin helmoihin.. mutta en saa käiteltyä mitään jo valmiiksi ahdistusta luovassa tilassa. Asuisin mielelläni poikaystäväni kanssa mutta valitettavasti hän ei asu suomessa (päätös siitä uskallanko muuttaa toiseen maahan nähdäkseni toimiiko tämä oikeasti on myös yksi suuri pelon luoja) ... joten käyn läpi pelkojani ja asioita joihin voin vaikuttaa ja asioita joihin en äidin luonani kunnes koen olevani tasapainoisemmassa tilassa.