Olen ollut samassa tilanteessa ja aina välillä siihen palaankin.
Olisiko ehkä niin, että luulet, että elämästä nauttimiseen tarvitsee jotain suurta ja ehkä et hoksaa niitä pieniä asioita mistä se nautinto voisi syntyä.
Minä aluksi opettelin nauttimaan elämästä tekemällä joka ilta listan asioista mitkä olivat hyvin sinä päivänä. Oikein hakemalla hain hyviä asioita. Vaikka pääsääntöisesti ajattelin vaan itsemurhaa.

Sullahan on nyt tämä ketju. Kokeile vaikka tähän kirjoittaa joka päivä joku hyvä asia. Tai vaikka tuonne aikuisten osioon siihen posiitiviisia asioita ketjuun.

Hmm... Kuulostaa järkevältä. Olen pitkään yrittänyt elää elämääni täydellisesti: niin, etten vain tekisi mitään väärin. Ehkä se saa oloni tuntumaan raskaalta.

Ehkä minun tosiaan pitäisi kokeilla tuota neuvoasi ja pitää listaa hyvistä asioista.

Masennukseni johtuu varmaan suurelta osin peloistani. Olen kamalan huolestunut kaikesta.

Kiitti kun jaksoit lukea ja vastata 🙂🌻

Ensimmäinen viesti voisi olla omasta suustani, vaikka en uskalla väittää ymmärtäväni oikeasti. Olen ollut jo monta vuotta täysin toivoton, enkä tiedä oikein miksi. Oli minulla syitäkin, mutta ne ovat kaikki nyt oikeastaan hyvin yhdentekeviä. En tiedä, mitä saavutan kirjoittamalla tämän, ehkä ahdistavat ajatukseni lientyvät hetkeksi? En usko, että tämän lukeminen ainakaan auttaa ketään. No, ehkä se kertoo, että kannattaa tehdä jotain, puhua jollekin, ihan mitä tahansa, ennen kuin asiat pääsevät siihen pisteeseen, ettei se ole enää mahdollista.
Tulen katumaan syvästi jälkeenpäin, mutta luulen, että minun täytyy silti kirjoittaa tämä.

Tilanteeni on ehdottomasti pahin juuri nyt, sillä minulle menee oikeasti todella hyvin. Teen asioita, joita haluan, elän miten haluan, en ole köyhä enkä liian sairas. Silti joka aamu on yhä vaikeampi nousta ylös ja taikoa kasvoille se tavallisen, suhteellisen onnellisen ihmisen naamio. Tietoisuus siitä, että monilla menee huonommin, mutta he selviävät ja ovat onnellisia, hävettää. Häpeä vain pinoaa lisää kiviä uppoavaan veneeseen, joka on elämäni.

Olen mietinyt itsemurhaa paljon viimeisten kahden tai kolmen vuoden aikana.
Elämästäni on tullut jonkinlainen julma peli, jotka pelaan omaa itseäni vastaan ja en voi kuin hävitä. Miten pitkälle pääsen, ennen kuin mieleni pettää ja kaikki loppuu?

Oudointa on, että olen välillä myös aidosti onnellinen. Kaikki on hyvin, minulla on hauskempaa kuin koskaan ja silti voin helposti kuvitella, että hyppäisin ikkunasta. En keksi mitään kunnollista syytä, miksen toteuttaisi pitkälle hioutuneita suunnitelmiani, mutta silti en toteuta niitä vaan jatkan tätä kummallista peliäni.
Tiedän, että edessä on ties mitä asioita ja elämäni on luultavasti upeaa jatkossakin, koska teen paljon asioita joita haluan ja työskentelen ahkerasti tulevaisuutta ajatellen, mutta silti olisin valmis luopumaan kaikesta vaikka heti, mikä tuntuu itsestänikin käsittämättömältä. Ehkä pelkään liikaa ja olen siksi elossa. En tiedä. Ihmettelen usein, miten voin oikeasti selvitä näin hyvin. Teen asioita, joita en olisi ennen uskaltanut, vähän kuin täytyisi elää täysillä siksi, että pian kaikki voi olla ohi, vaikka mikään ei pakota minua kiirehtimään, vain oma mieleni.

Varmaan pahinta on, ettei kukaan oikeasti tiedä, miten vakavia ongelmia minulla on. En voi koskaan puhua vapaasti kenellekään, en pysty. Itken sisäisesti, koska näyttelen roolini niin täydellisesti, ettei kukaan ole vieläkään tajunnut.
Sekin on jo muuttunut jonkinlaiseksi sairaaksi osaksi tätä sairasta peliä. Säännötkin ovat muodostuneet kuin itsestään; en esimerkiksi koskaan voi käyttää sanaa itsemurha tai puhua masennuksesta tmv. omasta aloitteestani kenenkään läsnäollessa, koska tiedän, että itsemurhasta puhuminen voidaan tulkita usein vihjeeksi ja jos mainitsisin masennuksen tai ahdistuksen, ehkä joku hoksaisi viimein yhdistellä pari pistettä liikaa. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi on niin kauheaa, jos joku saisi tietää, niin vain on, joten varon jatkuvasti sanojani ja tekojani, miettien, miten en varmasti herätä kenenkään epäilyksiä. Jos harkitsen avun hakemista, en tee sitä puoliksikaan niin vakavissani kuin silloin, kun mietin mitä sanoa viimeisessä puhelussani vai kirjoittaako viesti, ja miten omaiseni selviäisivät vähimmällä vaivalla ja pienimmällä kärsimyksellä.

Elämäni on hyvin tuskallista ja hienoa yhtäaikaa, samalla kun ihmettelen, missä vaiheessa lähdin tällaiseen järjettömään sivuluisuun. En ihmettelisi yhtään, vaikka olisin tajuamattani vakavasti psykoottinen tai jotain, koska tässä ei vain ole mitään järkeä. Minun täytyisi hakea apua, tiedän sen, koska tämä ei pääty hyvin. En vain voi tehdä niin.

Jos joku tämän lukenut tunnistaa jotain samoja piirteitä itsessään, niin hakekaa apua. Älkää koskaan antako itsenne joutua tällaiseen tilanteeseen, jossa kaikki on silkkaa järjetöntä umpikujaa ilman syytä ja se ainoa kohtalokas este, jota ette voi ylittää, on oma itsenne.
En toivoisi tätä koskaan kenellekään.

Minulla on sama juttu että en pysty nauttimaan elämästä vaikka asiat ovatkin tällä hetkellä melko hyvin. Kavereita minulla ei juurikaan ole, oikeastaan vain pari sellaista joiden kanssa tulee vietettyä aikaa lähinnä ryypätessä. Tästä johtuen lähes kaikki viikonloput tuleekin oltua ympärikännissä, mutta siitäkään ei ole koitunut mitään positiivista oikeastaan ikinä. Sanoisin että suurin ongelmani on nimenomaan alkoholi. Ja niin, kyllähän sekin tietysti vaivaa jonkin verran että en juurikaan ole enää tekemisissä isäni kanssa vaikka haluaisin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa. Onneksi tällä hetkellä menee kuitenkin muuten melko hyvin, vielä kolmisen kuukautta sitten olin aika masiksessa mutta nyt on jo jonkin verran helpottanut.
Anteeksi jos viestini on hieman sekavan oloinen.

Hei, Kettupuu.

Minua jäi kiinnostamaan, miksi ajattelet, ettei enää ole mahdollista tehdä jotain ongelmillesi? Toisaalta minustakin tuntuu aika samalta, mutta miksi sinä ajattelet niin? Voisiko kohdallasi olla mitenkään mahdollista, että voisit vielä parantaa elämääsi?

Sanot tekeväsi asioita, joita et olisi ennen uskaltanut tehdä. Kuulostaa hyvin tutulta. Koen itsekin olevani paljon rohkeampi kuin ennen. Se on tietyllä lailla hassua... Ihmiset varmaan näkevät minut elämäniloisena ja vahvana, vaikken sitä sisimmässäni tunne olevani. Tavoitan myös itsessänikin tietyn tunteen siitä, että elämä on elettävä täysillä: kohtahan se jo loppuu.

Sinua varmaan helpottaisi paljon, jos uskaltaisit näyttää muille ihmisille haavoittuvan puolesi. Kukaan ei voi auttaa sinua, jos ei edes tiedä, että voit pahoin.

Tuo sana psykoosi herätti huomioni myös, sillä itselläni on välillä niin outoja pelkoja ynnä muuta, että mietin, olenko psykoottinen. Tietyllä tasolla tiedän, että pelkoni ovat liioiteltuja, mutten saa niitä pois mielestäni.

Hei, icecube.

Ongelmasi kuulostavat minulta selkeiltä: niihin on helppo tarttua ja miettiä, mitä niille voisi tehdä. Olen esimerkiksi varma, että psykologian ammattilaiset - ja monet niin sanotut kyökkipsykologitkin - löytäisivät erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja kaverittomuuteen, alkoholiongelmiin ja isäsuhteeseen liittyviin ongelmiin.

Viestisi ei ollut ollenkaan sekava.

tuntuu, että yritän niin kovasti enkä silti saa mitään näkyvää tai hyvää aikaan.

miksi olen niin vaikea ihminen?