Elänkö vai olenko vain olemassa?
Okei, olen lukenu joidenkin teidän tekstejänne ja vaikuttaa siltä ettei omat ongelmani ole mitään niiden rinnalla.. Mutta koen kuitenkin suurta tarvetta avautua tänne. Joten kirjoitan tässä nyt jonkinlaista elämäntarinaa..
Olen 15-vuotias tyttö. Olen aina ollut hiukan masentunut, alakuloinen ja yksinäinen. Minulla on 5-henkinen perhe, olen vanhin kolmesta perheemme lapsesta. En koskaan ole paljon tekemisissä perheeni kanssa, sillä vanhempani ovat koko ajan pienempien sisaruksieni harrastuksissa. Ja jos he nyt sattuvat olemaan kotona niin luultavasti istun vain omassa huoneessani viettäen aikaa yksikseni, katsellen ikkunasta ulos, kirjoitellen päiväkirjaa/runoja/tarinoita tai piirtäen, jokatapauksessa purkaen tunteitani ja ajatellen kaikenlaista.
Elämäni lähti vierimään alaspäin 9-10 ikävuoden tullessa, samalla kun murrosikä alkoi iskeä päälle. Häpesin erittäin paljon itseäni pikkusisarusten painostuksesta (varmaan ihan normaalia). Oli joskus ihan tuskaa olla kotona kun sisarukset vain haukkuivat koko ajan tai piirtelivät minusta ilkeitä kuvia.
No mutta ei siinä kaikki, koulussakin minua ruvettiin haukkumaan ulkonäköni takia, vaikka olen omasta mielestäni aivan normaalinnäköinen tyttö. Jopa parhaat ystäväni haukkuivat minua. Usein teimme niin, että olimme tietyssä ryhmässä ja sitten kaikki alkoivat keksiä minusta huonoja puolia.
4. luokalla koin itseni varsinaisesti koulukiusatuksi. Voin pahoin ja oli tuskaa mennä kouluun. Mutta pakkohan minun oli, sillä vanhempani ovat aina olleet erittäin tarkkoja koulun suhteen. Siinä se vuosi kuitenkin meni ja selvisin hengissä jokaöisten itkujen ja rukousten jälkeen.
Sitten alkoi tulla muita ongelmia. Luulin olevani vakasti sairas. Ajattelin, että sairastan rintasyöpää. Luin kirjoista rintasyövän merkkejä ja diagnisoin itselleni sen sairauden. En pystynyt puhumaan asiasta kenellekään. En perheelleni, koska tunsin olevani ulkopuolinen ja pelkäsin sisarusteni haukkuja. En ystävilleni, koska minulla ei todellisia ystäviä juurikaan ollut. Enkä tiennyt kenelle muullekaan kertoa, olinhan vain 10-vuotias.
Koko elämäni alkoi menemään huonosti. Vihasin itseäni, vihasin elämääni. Harkitsin itsemurhaa ja toivoin etten aamulla enää heräisi. Kuvittelin elämäni viimeiset hetket makaamassa sairaalassa kaikenlaisissa letkuissa, keskellä kipuja ja tuskaa. Joka ainoa yö itkin itseni uneen. Päivisin, kun olin yksin tuijotin itseäni peilistä ja itkin kuin hullu. Opin myös viiltelemään. Yritin olla mahdollisimman paljon muiden kanssa, että voisin unohtaa tuskani, mutta ei se auttanut.
Pahinta oli, ettei kukaan missään vaiheessa saanut tietää yhtikäs mitään kärsimyksestäni. Minähän olin vain se kiltti tyttö, joka aina oli hymyilemässä ja naurattamassa muita.
4 vuoden kuluessa en enää jaksanut. Olin liian poikki. Olin liian väsynyt piiloittamaan kaiken. Harkitsin jo liian vakavasti itsemurhaa, vaikken sitä koskaan halunnutkaan tehdä.
Lopulta sain kerrottua rintasyöpädiagnoosini äidilleni. Se oli elämäni vaikein päivä. Kertoa elämäni ehkä kamalin asia äidilleni, jolla ei koskaan ole aikaa. Olin juuri täyttämässä 14.
Äitini sanoi, ettei minulla ole rintasyöpää. Koin suuren helpotuksen tunteen sisimmässäni.
Mutta mikään ei ole ennallaan. Minulla on silti masennus.
Olen saanut uusia ystäviä, mutta koen itseni arvottomaksi ja turhaksi -mitättömäksi. Välillä ahdistun niin pahasti että oksennan. Toissapäivänä tulin pois koulusta, koska en jaksanut olla siellä enää. Itkin kotona katkerasti ja viiltelin erittäin pahasti.
Välillä toivon jääväni auton alle ja kuolevani. Toivon oikeastaan hyvin usein, että kuolen. Vihaan erittäin paljon itseäni. Pidän itseäni tyhmänä, enkä ymmärrä mistään mitään. Vaikka koulussa aina olen ollutkin hyvä oppilas.
Paras ystäväni asuu toisella paikkakunnalla ja hän tietää minusta melkein kaiken. Hän on ainoa, johon olen pystynyt luottamaan kunnolla. Koulussa minulla on 4 ihmistä joiden kanssa voin olla. Vapaa-aikoina olen suurimmalta osalta yksin. Yksinäisyys tuntuu jo ikuiselta. Voin usein pahoin, viiltelen ja itken paljon. Olen aivan sekaisin kaikesta. Minun on vaikea kertoa kenellekään miten masentunut olen, koska olen aina iloinen ja onnellisen tuntuinen, naurava tyttö.
En ole koskaan hakenut hoitoa. Olen kuitenkin harkinnut asiaa vakavasti parhaan ystäväni pyynnöstä. En vain oikein ole varma mitä tehdä. Pelkään sitä, kun vanhemmat saavat tietää. Pelkään heidän painostustaan.
Mutta kyllä tämä tästä, sen on pakko.
Tekstistäni tuli vähän turhan pitkä, mutten oikein voi jättää mitään pois.
Kiitos kaikille, jotka tämän lukivat. Olen erittäin kiitollinen. Kaipaisin kommentteja ja neuvoja.
Kukkasia teidän kaikkien elämään.🙂🌻
Hei! olen itsekki 13.vuotias, olet tainnut lukea mun elämänkertaa täällä.??!. olen myös ollut nimimerkillä jassu95 täällä,, mutta se ei ole enään käytössä!
Niin siis olen vahvasti sitä mieltä että sun kanattaisi mennä oikeesti juttelemaa jonkun kanssa ESIM) koulukuraattori,kouluterkka tai jollekkin opettajalle on aika varma että se ainakin voisi helpottaa sinun oloasi, ja saisit apua aivan varmasti!
Ja hyvää joulua kaikille! ja voimia! 🙂👍
Hei Musta susi!
Minun mielestäni on hienoa että löydät sanat pahalle olollesi. Kuulostaa että olet ollut jo kauan yksin.
Muista että avun hakeminen voi tapahtua myös soittamalla tai kirjoittamalla sähköpostia esim. terveydenhoitajalle jos se tuntuu helpommalta kuin kasvotusten puhuminen. Tai voit pyytää apua myös lääkäriltä terveyskeskuksesta tai joltain luotettavalta sukulaiselta. Tärkeintä on kuitenkin että haet apua. Tai tärkeintä että saat luotettavan ihmisen jolle voit puhua. Sen takia että olet ollut kauan yksin surusi kanssa ja toivon että joku muu voisi auttaa sen raskaan painon kanssa. Ketään ei ole tarkoitettu elämään yksin. Miltä avun hakeminen sinusta itsestäsi tuntuu, jos et mieti vanhempiesi reaktiota?
Ja on jo iso askel että kirjoitit tänne tukinettiin. Iso halaus!!
Millä mielellä odotat joulua?
Minä olen myös perheen vanhin lapsi. Olen aina ollut kaikille naapuruston lapsille se "vara-äiti" ja niin on edelleen partiossa. Usein tuntuu että olen aivan yksin, minun täytyy kestää kaikki, eikä ole ketään kuka kuuntelisi minun murheitani.
Minä olen ollut osastolla ja nupolla. Sitä ehdotti opettajani, joka on edelleen minulle maailman tärkein ihminen. Hänenkin voimansa loppuivat, mutta minä ymmärrän sen, minulla oli niin paljon pahaa kerrottavaa koko elämäni ajalta. Vanhempani ovat kaikkea hoitoa vastaan, tunnen olevani vanki omassa kodissani. Se tunne on ahdistava. Olen jo 16joten varmasti pääsen pian muuttamaan pois täältä. Pelkään kuitenkin, etten jaksa siihen asti. Minulla menee nyt huonommin kuin koskaan. Itsemurha-ajatukset ovat vahvoja, enkä ymmärrä, miten vielä edes olen tässä.
Sinun kannattaa kertoa pahasta olostasi, aina löytyy auttajia, vaikka tuntuu ettei kukaan huomaa. Voimia!
Kiitos teille. Liikutuin aivan vastauksistanne.
Olen päättänyt että haen jonkinlaista hoitoa joulun jälkeen, vaikka pelottaakin ihan hirveästi. Tiedän, että tarvitsen apua, mutta pelkään vain niin vanhempiani ja sisaruksiani. Mitä hekin ajattelisivat? En tiedä.
Olen vain liian väsynyt kantamaan tätä taakkaa, vaikka voinkin jakaa osan siitä ystävieni kanssa. Puhuminen ei vain ole oikein auttanut. Ehkä osasyynä onkin se, että koen heidän syyttävän itseäni. Enkä haluaisi olla koko ajan kertomassa ja puhumassa pahasta olostani, koska pelkään että he saavat tarpeeksensa minusta tai sitten he itse masentuvat.
On niin ihana, että tänne voi kirjottaa omasta voinnistaan, eikä kukaan edes saa tietää henkilöllisyyttä. 🙂 Tuntuu paremmalta kun saa purkaa rauhassa tunteitaan.
Kiitos vielä teille kaikille ja rauhallista ja iloista joulua<3