Olen kirjoittanut tänne useaan otteeseen elämästäni ja ongelmistani, mutta nyt haluan kirjoittaa kunnolla ja kaikesta. Toivottavasti jaksatte lukea tekstini.
Nyt olen 16-vuotias tyttö, mutta aloitan siitä milloin kaikki alkoi.
Oli kevät. Olin viidennellä luokalla, n.12-vuotias. Halusin kuolla, en enää jaksanut elää. Laitoin ystävälleni viestin, että haluan kuolla, en jaksa enää elää. Ystäväni tottakai meni paniikkiin asiasta. Hänen äitinsä huomasi laittamani viestin ja kirjoitti asiasta opettajalleni joka puolestaan kertoi koulun terveydenhoitajalle, kuraattorille sekä koulupsykologille. Sain lähetteen TAYSiin lastenpsykiatriselle poliklinikalle ja kävin sielä muutaman kuukauden keskustelemassa kunnes minut laitettiin muutamaksi kuukaudeksi suljetulle osastolle(v.2008). Osastolta jäi käteen vain diagnooseja.
Osastojakson jälkeen kävin muutamia kuukausia psykoterapeutilla. Terapia ei auttanut ja elämään astui syömishäiriö, anoreksia. Jonka takia terapia täytyi lopettaa. Se apu ei ollut muiden mielestä riittävää. Pian terapian lopettamisen jälkeen masennus ja ahdistus iski vain pahempana ja pahempana. Pian löysin itseni taas suljetulta osastolta, jossa olin kriisijaksolla(v.2008).
Siirryin yläasteelle ja hoidossa siirryin lasten puolelta nuorten puolelle. Yläasteen alkaessa syömishäiriö paheni. Laihduin ja laihduin sekä ahdistus iski. Kamppailin täysillä voimillani sairauksia vastaan. Kamppailin ja yritin ehkä liikaa, koska pian minulle tuli psykoottisia oireita. Terveydenhoitaja huolestui niistä, jonka johdosta otti yhteyttä nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa olin juuri aloittanut käymään keskustelemassa viikottain. Siellä otettiin yhteyttä pitkääniemeen. Löysin kahden päivän päästä siitä itseni sieltä(v.2009). Romahdin siellä, mutta apu oli hyvin lähellä. Osastolla vietin reilu pari viikkoa.
Osastojakson loputtua, mikään ei ollut mennyt paremmaksi. Syömishäiriö kiusasi elämääni edelleen, masennus vaikutti jokapäiväiseen elämääni sekä ahdistus oli minussa kiinni kokoajan. Ainut, mikä oli hieman muuttunut oli ne psykoottiset oireet. Ne välillä katosi ja välillä palasi takaisin. Hoito polilla jatkui. Kävin viikottain juttelemassa sairaanhoitajan kanssa sekä satunnaisesti erikoislääkärin kanssa.
TAYSissa olen käynyt lastentautien polilla lääkärin luona säännöllisesti heti syömishäiriö oireiden alkaessa. Siellä tarkistetaan fyysinen puoli/vointi sekä veriarvot.
Melkein puolivuotta meni ettei mitään ”kriisiä” tullut päälle. Kävin keskustelemassa, elin elämää sekä kamppailin asioita vastaan. Yhtäkkiä se taas tapahtui. Romahdin. Syömishäiriö paheni ja paheni koko ajan ja olin täysin sen vallassa. Kaiken kruunasi masennus ja ahdistus sen rinnalla. Olin kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä NPSi:llä, päiväosastolla. Ensin joulukuussa 2009 kaksi viikkoa ja heti helmikuun(2010) (4vk).
Kaikki asiat vain paheni ollessani päiväosastolla. En tykännyt paikasta yhtään, mikä lisäsi ahdistusta. Toisekseen paikassa oli lisäkseni myös muutamia muita syömishäiriöisiä, joten syöminen sielä oli todella ahdistavaa. Sekä muutenkin nähdä, kuulla ja olla muiden syömishäiriöisten kanssa.
Koko vuosi 2010 meni todella huonosti. Mikään ei mennyt hyvin ja koko ajan oli paha olla, milloin paino putosi ja syöminen takkusi, milloin viiltelin ja milloin harkitsin itsemurhaa sekä milloin ahdistus iski. Sekään ei yhtään tilannetta helpottanut, että nukuin öisin todella huonosti, jopa vain 1-4h yössä..
Nuorisopsyk. polilla mietittiin, että mitä minun kanssa enää tehdään, kun mikään ei auta. Kesällä jouduin TAYSiin tiputukseen yön yli, kun menin niin huonoon kuntoon. Sen tapahduttua polilla lääkäri teki minusta lastensuojeluilmoituksen. Eli sossut vielä tuli mukaan kuvioihin. Kesällä ja syksyllä mietittiin sossujen ja muiden tahojen kanssa, että mitä oikein tehdään. No mutpa sitten päätettiin sijoittaa perhetukikeskukseen puoleksi vuodeksi.
Marraskuussa 2010 astuin kuusikkoon. Yritin asettua sinne ”taloksi”. Aluksi se oli ihan hirveän vaikeaa. Kuitenkin kun tutustuin muihin nuoriin siellä tuntui olo jo paremmalta ja kotoisemmalta. Suurinosa työntekijöistä oli hirveän mukavia, mutta ärsyttäviäkin löytyi! Välillä tuli kaikkien ohjaajien kanssa sanaharkkaa, mutta sehän kuului asiaan. Syöminen oli sieläkin erittäin vaikeaa. Välillä niitä onnistumisia kuitenkin tuli! Mieliala oli huono ja itsetuhoisuuttakin oli. Univaikeudet tuli kovasti esille.
Joulukuussa 2010 sattui ehkä isoin romahdus, mikä minulla on koskaan ollut tähän asti. Syöminen joka päivä kävi vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Loppujen lopuksi en voinut enää syödä ollenkaan. Elimistöni ei pitänyt tästä ollenkaan, nimittäin elimistönikin romahti hyvin nopeasti. Menin todella huonoon kuntoon. Niimpä perhetukikeskuksesta minua lähdettiin viemään TAYSiin ensiapuun. Olin ensiavussa hirveän kauan ja huonossa kunnossa. Tehtiin paljon kokeita ja lääkäri tutki. Elimistöni oli pettämässä. Minut kärrättiin lastenteholle. Vietin sielä yli kaksi viikkoa, mukaanlukien uusivuosikin vierähti sairaalassa. Muistan, kun katsoin ikkunasta raketteja. Kamalin kokemuksenikin tapahtui sairaalassa, nimittäin nenämahaletkun laitto. Se oli jotain niin kamalaa, mitä en ole koskaa ennen kokenut. Vaihtoehtoja ei ollut muita kun laittaa se minulle. En vain enää voinut syödä ja olisin kuollut jos sitä ei olisi laitettu. Tuntuu vähän pahalta, kun meinasin kuolla jouluna..
Sairaalasta päästiin ja palasin takaisin perhetukikeskukseen ja sielä vierähtikin 8,5kk. Heinäkuun puolessavälissä 2011 pääsin pois. Oli osittain hyvin haikeaa lähteä kuusikosta, koska kuitenkin ”asuin” siellä ja ihmiset, paikka ja rytmi tuli niin tutuksi. Kuitenkin mielummin kotona halusin olla, mitä siellä.
Tällä hetkellä asiat eivät ole muuttuneet edelleenkään parempaan suuntaan. Tottakai on hyviäkin päiviä. Enemmän kuitenkin niitä huonoja. Haluan todellakin parantua, mutta tuntuu ettei enää ole voimia niihin. Olen ponnistellut ja yrittänyt jo tarpeeksi kauan!! Turhauttaa. En jaksa enää. Kukaan ei ymmärrä.
Olen oikeasti niin väsynyt tähän kaikkeen. Päivät olen ihan poikki, mutta silti menen ja juoksen joka paikassa. En enää halua vain olla paikalla ja rauhoittua, vaikka pitäisi. En halua niitä ajatuksia enää pääni sisään. En halua. Kamppailu anoreksiaa vastaan väsyttää. Kumpi voittaa? Sen näyttää tulevaisuus. Masennus vaikuttaa joka päivä elämääni. Ei huvittaisi nousta aamulla sängystä, mutta pakko. En jaksaisi käydä koulua. En jaksaisi käydä terapiassa. En jaksaisi mennä ulos. En jaksaisi nähdä ihmisiä. En jaksaisi elää. Teen kuitenkin tätä kaikkea koska KAMPPAILEN. Menen paikasta toiseen. Pakotan itseni. Kamppailu elämää vastaan kuitenkin on loppumassa, koska en jaksa enää. En jaksa enää! Ymmärtääkö kukaan? Olen väsynyt. Poikki.
En tiedä mitä tuleman pitää. En tiedä, että jaksanko kamppailla enää huomiseen asti, viikkoja, kuukausia, vuosia vai koko elämää. En tiedä. Sen näkee vain päivä kerrallaan.
Pitäisi kamppailla edelleen. En enää jaksa kamppailla. Olenko menetetty.
Syyskuussa on sossupalaveri. Saa nähdä mitä sossu päättää. Jännittää.
Tässä nyt jonkinlainen teksti. En ihan kaikkea jaksanut kirjoittaa, mutta voin lisäillä joitain.
Hei -Jassu-
Sinulla on ollut 4 vuotta aikamoista vuoristoa tai kuvaisitko sitä ennemminkin karuselliksi?
Syömishäiriöstä ovat selvinneet monet.
Uskon, että sinäkin selviät.
Tuon kaiken olet läpikäynyt jo!
Sinun kaltaisesi fiksu ja älykäs tyttö, olet elämäsi alussa.
Jotain on mikä sinussa kuin hylkii hyvää elämää?
Syömistähän me jokainen tarvitsemme.
Elimistömme, aivomme, aineenvaihduntamme, verenkiertomme.
Sydämemme.
Mitä sinuun on sattunut niin syvälle, että näin koskee?
- Nyt pitää lähteä työharjoitteluun, pakko keskeyttää.
Voimia Sulle<3
todella paljon!
Kiitos viestistäsi! Oli ihana saada joltain vastaus.
Elämäni viimeiset neljä vuotta on todellakin ollut yhtä vuoristorataa ja karuselliä. En yhtään jaksaisi tätä karuselliä. Se saisi jo pysähtyä, mutta se ei pysähdy.
Tiedän, syöminen olisi tärkeää ja elimistö tarvitsee sitä. Joku kuitenkin mun päässäni "sanoo/kieltää" mua syömästä. Kaikesta huolimatta. Päähän tulee vain anorektisia ajatuksia. Vaikka en tahdo sitä.
En tiedä, ei mulle tavallaan koskaan ole mitään tapahtunut. No, kun kuulin että siskoani on käytetty hyväksi, järkytti minua paljon. Mutta ongelmani alkoivat jo ennen kuin kuulin siskon asiasta. En vain osaa arvostaa elämää ja en jaksa elämää. Ja kauan olen ajatellut elämääni huonona asiana, en enää osaa ajatella toisin. Ja jokin asia vain on, en tiedä itsekkään.
Kiitos hurjan paljon oikeasti viestistäsi!<3
-Jassu-
Hei Jassu!
Todella surullista, että sinäkin olet yksi niistä nuorista, jotka ovat sairastuneet syömishäiriöön. Sen enempää menemättä diagnoosiisi ja hoitoosi sanoisin, että omasta kokemuksestani ymmärrän täysin, että ns. kaksi tai usempi syömishäiriöinen ei kyllä koskaan ns "leiki". Koskaan ei pitäisi mennä vertailemaan, kuka on selvinnyt parhaiten syömishäiriöistään, koska sekin riippuu pitkälti siitä, miten hoito on onnistunut. Syömishäiriön kanssa voi kuitenkin elää. Kuten tässä muutkin jo totesivat niin me kaikki tarvitsemme ruokaa. Minulle syömishäiriöoireiluni oli tarve hallita tätä yhteiskuntaa, ja niitä vaatimuksia joita koulumme esitti. Nykyisin minusta on lähinnä huvittavaa, miten pienet 9 - vuotiaat lapset luokiteltiin hyviin ja huonoihin oppilaisiin. Ja minä tietysti päätin että haluan olla se hyvä. Syömishäiriöstä parantuimien ensiaskeleen olet jo ottanut, koska pystyt myöntämään sen. Mutta olethan sinä muutakin kuin syömishäiriöinen. Ja ehkä siksi juuri oireilet. Uskon kyllä että selviät oireilustasi, mitä se sitten onkaan.
Osasit tosi hyvin kuvailla ja kertoa asioistasi. Itselläni elämä tuntuu myös hankalalta. Täytyy vain joko ratkoa ongelmia tai etsiä jotain tosi mukavaa puuhastelua itselleen. Itse olen yritellyt vähän molempia, mutta pitäisi takertua kunnolla toiseen. Jälkimmäinen on tietty helpompi vaihtoehto ja varmasti myös mukavampi. Jos löytää itselleen siis tosi mukavaa tekemistä, ehkä sen kautta lopulta vaikeat ja ei niin mukavat asiat lähtisivät muovautumaan kohti parempaa. Toivon, että löytäisit elämästäsi jotain positiivista ja osaisit hengittää sen kautta taas raikkaasti. Jos on vaikea etsiä tekemistä, ole kavereiden kanssa ja tehkää jotain mukavaa joka päivä yhdessä. Tänne voit kirjoitella, kun täällä ainakin itselleni aina joku on vastannut. Toivottavasti kuulen vielä sinusta. 🌻🙂🌻
Kiitos taas viesteistänne! 🙂 On todella ihanaa, kun joku jaksaa kirjoittaa ja vastailla.
Tapahtui taas takapakkia.. 13.9 romahdin ja väsyin täysin. En jaksanut enää elämääni. Löysin sinä samana päivänä itseni nuorisopsykiatrian osastolta. Olen siellä tällä hetkellä kriisijaksolla, kaksi viikkoa. 28.9 minä pääsen pois.
Olen niin väsynyt jo näihin sairaaloihin ja laitoksiin ja takapakkeihin, haluan voida jo hyvin. Täytyisi vain jaksaa yrittää ja yrittää ja yrittää.
Jokin tässä elämässä on sellaista, että en halua olla täällä maailmassa, tämä ei ole minua varten, minua ei ole tarkoitettu tänne. En jaksa tätä.
😭
Vastailen viimeiseen viestiisi ja myös univiestiisi, josta olit kirjoitellut joskus aikaisemmin.
Olent nyt päässyt varmaan kriisijaksolta pois? Haluaisin oikeasti auttaa sinua jotenkin. Tekisi mieli juosta luoksesi ja tehdä ihan mitä tahansa kanssasi, jotta voisit paremmin. Olisi siis todella mukava tavata ja jutella oikein kunnolla. En tiedä tuleeko se olemaan mahdollista. Yritä kuitenkin löytää elämästäsi jotain iloa ja tekemistä. Mikä tilanne sinulla on opiskelun suhteen? Pystytkö osallistumaan siihen ollenkaan? Onko sinulla kavereita joiden kanssa vietät aikaa? Onko jotain mitä tykkäät tehdä tai paikkaa missä tykkäät olla? Itse ainakin tykkään paljon eläimistä, joille pystyn jakamaan niin ilot kuin surutkin. Tykkään liikkua läheisessä metsässä ja käydä katsomassa uteliaita lintuja ja oravia. Ne tulevat heti lähelle, kun kuulevat ruuan ääneen =). Itselläni tulee tässä ruuasta puhuen nälkä 😀. Tässä suklaata kyllä mussuttelin jonkin verran. Suklaa on minun hekkuani. Luonnosta tykkään muutenkin. Siellä pystyy rauhoittumaan ja kuuntelemaan vain rauhallista tuule ääntä. Veden ääni on myös ihanaa, kun kuulee aaltojen löyvän kallioon. Asun lähellä merta, jota rakastan, vaikka lähi Itämeri onkin aika likaista vettä jo. Tykkään myös kiipeillä kalliolla ja katsella auringonlaskua. Luonnosta löytyy ihania värejä ja ääniä nyt syksyn aikaa. Mukavaa syksyä sinulle!
Univiestiisi voin vastata sen verran, että unet ovat vain unta. Monet tunteet siirtyvät helposti uniin ja muodostuvat sinne voimakkaampina. Jos esim. ajattelisin lentämistä, lentäisin unessa oikein pitkän matkan ja tekisin kaikki syöksylaskuja ja voltteja. Jos taas ajattelisin päivällä esim. että että minua ahdistaa olla bussissa, niin unessa luultavasti joku bussissa hyökkäisi kimppuuni. Niistä ei kuintekaan kannata muodostaa pelkotiloja. Unet on vain unia. Jotkut tuppaavat niitä ennustelmaan liiankin tarkkaan ja saattavat johtaa harhaan. Mukavaa jatkoa sinnepäin! 🙂🌻
Hei ihme12! 🙂
Suuret kiitokset viestistäsi!!! Kyllä, olen päässyt jo kriisijaksolta, mutta olen tässä välissä ollut sairaalassa taas viikon ja 31.10 olen menossa takaisin pariksi viikoksi. Alamäkeä tullut taas elämääni.. Voi kumpa pääsisin jo pois tästä olosta, tekisi nytkin mieli vain jo luovuttaa..☹️
Olen ammattikoulussa ensimmäistä vuotta, pystyn opiskelemaan, mutta se on todella vaikeaa ja raskasta tällä hetkellä. Ystäviä multa löytyy paljon, ja he ovat mulle kaikki kaikessa<3 Minäkin pidän eläimistä, kolme koiraa löytyy multa täällä pyörimässä 🙂
Ole onnellinen, kun asut merenrannalla! Rakastan merta<3 Tykkään myös kanssa kävellä metsässä ja ihmetellä siellä asusteleviä eläimiä ja siellä kuuluvia ääniä. Näin syksyisin sielä on todella raikasta ja upeaa kävellä.
Kiitos, kun vastasit univiestiinkin. Viestisi auttoi minua🙂 Onneksi ne unet ovat jo jääneet taakse! Vaikka näen edelleen painajaisia.. ☹️
Haluaisin tällä hetkellä vain maata peitonalla pimeässä, enkä nousta sieltä koskaan. Todella ahdistava ja masentava olo.. ☹️ Haluaisin vain pois...
Mukavaa, kun sinulta löytyy eläimiä kotoakin ☺️❤️. Minkä rotuisia koiria sinulla on? Käytkö heidän kanssaan paljon ulkona? Itse olen enemmän kissaihminen, mutta välillä yritän totutella koiriinkin. Pienempänä taisin pelätä niitä hieman, kun ovat niin eri luonteisia kuin kissat (tai liikkumistapa ainakin eroaa 😀). Kun olet muuten sairaalahoidossa, niin onko sinun silloin mahdollista olla netin äärellä? Ajattelin, että olisi hyvä päästä kertomaan silloinkin ihmisille tunteistaan.
Minua odottaa huominen psykoterapia-arvio. Hieman jännittää. Toivottavasti saan positiivisen vastauksen, jotta on enemmän vaihtoehtoja auki hoidossa. En kyllä tiedä päättävätkö he asiaa vielä yhden kerran perusteella, tai onko käyntejä siis useampi. Se jää nähtäväksi. Saan huomenna myös tutustua uuteen taloon samalla ja nään myös uuden ihmisenkin. Vaikea edes sanoa, mitä mun pitäisi heille puhua tai vastailenko vain kysymyksiin. Nyt vain laittamaan kaksi herätyskelloa soimaan, jotta edes herään aamulla. On tullut vähän valvottua, kun ns. lomaa ollut 😀.
Toivottavasti tämä ei ole liian henkilökohtainen kysymys tai liian napakka. Onko sulla jäänyt jokin kierre päälle, kun käyt sairaaloissa? Tai mikä tämän hetkinen tilanteesi yleisesti on? Olet kirjoittanut ainakin syömishäiriöstä ja masennuksesta. Molemmat vaikuttavat osaltaan jaksamiseen paljon. Oletko ollut itsetuhoinen? Olet ainakin kertonut ajattelevasi, mutta oletko vahingoittanut itseäsi? Vaivaako syömishäiriö vielä? Minkä takia syöminen on ollut vaikeaa? Olisi mukava kuulla enemmän näistä asioista.
Yritä jaksaa seuraavan sairaalankin läpi ja oikeasti kehittää mukavaa tekemistä. Käyt vaikka kaverin kanssa jossain, missä et ole ennen käynyt. Teet mukavia tekoja päivittäin esim. tervehdit jotain ihmistä, joka toivottavasti tulee myös siitä iloiseksi 😀.
Hei taas ihme12! 🙂
Koirani ovat australianterriereitä 🙂 Kaksi urosta ja yksi narttu 🙂 Maailman ihanimmat koirat! Ulkoilen heidän kanssa paljon (pakkokin), mutta mielelläni menen lenkille ja kävelylle niiden kanssa.
Puhuit kierteestä, kyllä minulle on jäänyt jonkinsortin kierre päälle. Sairaalakierre varsinkin. Olin nyt kolmatta kertaa psyk.osastolla lyhyen ajan sisällä. Vielä kerran ainakin pitäisi tässä lähiaikoina minun sinne mennä.. Varmaan kyllä vasta joulun jälkeen..
Minulla on nyt sosiaalitoimesta huostaanotto projekti meneillään.. Se harmittaa todella paljon ☹️ mun parhaaksihan se on, mutta silti.. Eniten taitaa koiria tulla ikävä! Mutta eihän sitä tiedä jos paikka löytyisikin ihan tästä läheltä 😉 Ja aikaa huostaanotto vie!!
.... 14.11 jouduin sosiaalipäivystyksen kautta yhteen perhetukikeskukseen, jossa olen kiireellisesti sijoitettuna ☹️ Sijoitus kestää 30päivää ja olen puolessa välissä menossa.. En enää jaksanut elämää ja vanhemmat eivät uskaltaneet pitää minua kotona ☹️
Voi kumpa voisin auttaa sinua. Enpä vain taida voida muuten kuin sanomalla että älä anna periksi! Itse joskus oikein vaikeina hetkinä ajattelen että pysyn täällä ihan vaikka vain kettuillakseni pahalle ololle joka minua riivaa. Se auttaa. "Minua et saa!" sille sanon. Olen myös pahoillani että jouduit pois kotoa. Minut laitettiin puoliksi pakolla kuntoutuskotiin, mutta onneksi täytin 18 ja lähdin sieltä. Se tuntui vain niin pahalta kun omat vanhemmat ei halunneet minua kotiin. ☹️ Tiedän etten ollut helppo lapsi, koska voin pahoin. Mutta silti se sattui. Lohduttaa kuitenkin että he varmasti ajattelivat minun parastani ja luulen että niin sinunkin vanhempasi voivat ajatella nyt. Että he haluavat suojella lastaan. Voimia toivon sinulle paljon, yritä jaksaa. 🙂🌻
14.11 Joudun kiireellisesti sijoitettuna perhetukikeskukseen. Sijoitustani on jatkettu toisella 30:llä vuorokaudella ja jatkuu ainakin 12.1 asti.. Kävin torstaina tutustumassa pitkäaikaiseen perhetukikeskukseen, paikka vaikutti ihan mukavalta, mutta ajatus siitä, että asuisin siellä 18 ikävuoteen asti pelottaa.
En oikein tiedä miten voin tällä hetkellä. En kovin hyvin. Lääkkeitä syön neljää eri, eikä niistäkään tunnu olevan apua. Ahdistus vain pysyy ja on. Elämäniloa en ole saanut vieläkään takaisin, ja saanko sitä enää koskaan takaisin. Viimeksi sitä oli 5vuotta sitten. Minun olisi parempi olla vain kuollut. En pidä elämisestä, en jaksa tätä.
😭 -jassu-
Täytät ilmeisesti tänä vuonna jo 17 vuotta, joten perhetukikeskuksessa oleminen ei lopulta ole kovin pitkä aika. Ajattele sitä yhtenä uutena asiana, joka saattaa myös muuttaa asioita kohti parempaa. Opit uusia asioita ja kasvat ihmisenä kohti aikuisikää. Aikuisikäisenä sitten saat enemmän päättää omista asioistasi ja saat ehkä osan raskaista asioista jättää taaksesi. Miten sinulla sujui jouluaika? Saitko lahjoja?
Minulla on jouluaika sujunut ihan hyvin. Sain muutaman lahjan esim. Pirates-elokuvan viimeisen osan. Tykkään paljon elokuvista ja niitä katselenkin melkein joka päivä. Välillä saatan kyllä elää liiankin elokuvamaailmassa, todellisuuden ja epätodellisuuden välimailla. Pitää oppia rajaamaan enemmän elokuvien katseluaikaa ja etsimään oikeita kavereita. Komea kuusipuu meillä oli, joka koristeltiin. Uutena vuotena katseltiin kaupungin raketteja ja valettiin tinoja. Olen yrittänyt rentoutua välillä opiskelu -ja työmaailmasta. Valmistuin 2.asteen tutkinnosta.
Hyvää Uutta Vuotta 2012!!! 🙂🌻
Vajaa vuosi täytyy yrittää kestää asua täällä perhetukikeskuksessa...
En ole päässyt asioissani yhtään eteenpäin, en mitenkään. Olen parin vuoden ajan kuullut ääniä, ja uskalsin vasta muutama viikko sitten kertoa psykologin tutkimuksissa niistä, että minulla on niitä. En ole uskaltanut kertoa niistä aikaisemmin, koska pelkään, että ihmiset pitävät minua hulluna, jos kuulen ääniä.. Eihän se kai mitenkään "tervettä" muutenkaan ole? Vai mitä te olette mieltä?
Ei ole kauaa aikaa, kun jouduin ensiapuun viiltelyn myötä, seitsemän tikkiä käteen ja nyt on hervottomat arvet käsissä, kaduttaa mutta se helpotti sillä hetkellä hyvin paljon.
12.4.2012 oli elämäni painajaisin päivä. Tapasin silloin erään miehen, johon olin tutustunut netissä, mutta ymmärrätte varmaan jo miten siinä sitten kävikään..😭
Poliisi asia on tästä jo tehty, joten asia on mennyt eteenpäin. Kyseistä henkilöä syytetään raiskauksen yrityksestä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä pakottamisesta seksuaaliseentekoon.
En ymmärrä.. olen syyttänyt itseäni koko tapahtuneesta.. Itsehän vapaaehtoisesti häntä näin, mutta luotin siihen ihmiseen hitusen, ja hän satuttaa minua pahimmalla mahdollisella tavalla.. ☹️
Elämä on päivästä toiseen pelkkää taistelua. Tuntuu, että itsensä pitää pakottaa kaikkeen. Täytyy pakottaa nousemaan sängystä ylös, yrittää olla iloinen, yrittää jaksaa elämän murheita ja taakkoja.. En yhtään enää jaksaisi tätä, mutta en voi tehdä läheisilleni sitä, että tappaisin itseni, mutta entä jos se käy pian ainoaksi mahdolliseksi päätökseksi? En nimittäin kauaa enää jaksa tätä.. En koe mitään iloa tai hyvää...
En olekaan käynyt täällä pitkään aikaan. Oikeastaan aioin lopettaa tänne kokonaan kirjoittamisen. Mutta päätin tulla käymään muuten vain täällä kurkkaamassa ja huomasin, että olit jotain raapustanut ylös 🙂. Minusta sinun on ihan hyvä asua perhetukikeskuksessa, jos sitä tarjotaan. Siellä ainakin on muita ihmisiä ympärillä. Huomaan itse ahdistuvani koko ajan yksinäni. Ahdistun myös kyllä silloin, vaikka muut olisivat lähelläni, kun uppoan ajatuksiini. Olisi helpompi vain olla ja tehdä kaikkea kivaa. Koulu -ja työmaailma ovat rankkoja. Niissä joutuu sietämään muiden mielipiteitä, arvosteluja ja pitämään energiaa yllä muita kohtaan.
Äänien kuuleminen on minusta ihan luonnollista. Itsekin kuulen välillä ääniä, mitä muut eivät kuule. Joko ne menevät liian korkealle taajuudelle muiden kuullaksi tai sitten he eivät satu kiinnittämään vain siihen huomiota yhtä paljon. Joskus myös kuvittelee esim. että joku sanoisi nimeni, vaikka kukaan ei oikeastaan sano mitään. Silloin se on vain mielikuvituksen tuote. On hyvä kuitenkin omata edes jotain mielikuvitusta, että elämä olisi edes vähän kiinnostavaa.
Kaikki kannattaa pystyä kertomaan psykoterapeutille. Aloin käymään käynneillä nyt keväällä, ehkä maaliskuussa. Mun muisti ei toimi niin kauas. Olen huomannut, että jos yhtäkkiä vaikenen jostain tai on aihe, joka pyörii mielessäni enkä tuo sitä esille, ei vie käyntejä yhtään eteenpäin. Kaikki pitää pakottaa suusta ulos, että asiat voisivat parantua. Mitä hyötyä muuten käynneistä on? Eikö sieltä etsitä parannusta?
Suosittelen vain elämään rauhallisesti, kiinnittämättä mihinkään suurempaa huomiota. Kaikesta saa nauttia =). Jos joku käy liian raskaaksi, ei vain yksinkertaisesti tee sitä. Ei mitään oikeasti ole pakko tehdä. Ei minunkaan ole pakko käydä töissä tai koulussa, että pystyn elämään. Kyllä nyt työttömänäkin on ihan hyvä olla. Minulla on myös tulossa muutto nyt eteen, kun löysin yhden pojan. Toivon etten kuormita häntä liikaa ja keksin elämiselleni jonkun välipäämäärän tai tehtävän mitä sillä hetkellä teen, joka auttaa oloa.
Mitä tuohon raiskaukseen tulee, niin valitettavasti käy joskus. Kenestäkään ei ole kovin helppo päällepäinkään nähdä, kummoinen ihminen toinen on. Olen surullinen, että niin kävi juuri sinulle. Asia varmasti huonontaa mieltä vielä entisestään. Mutta muista, että näin tapahtuu tosi monille ihmisille, että et ole ainut tilanteessa. Jotkut ihmiset ovat vain tosi idiootteja.
Älä yritä liikaa kaikkea. Tee sen verran kuin jaksat parempaan päin. Käytännössä tarvii vain syödä, käydä vessassa, nukkua ja oleskella sekä tietty hengittää, jotta nämä onnistuisivat. Jos elämässäsi on ihmisiä, jotka lisäävät liikaa taakkaasi, potki heidät pois. Etsi itsellesi mukavia ihmisiä lähellesi. Netin kautta varmasti löytää heitäkin, kunhan vain keskustelee joidenkin kanssa useamman kerran. Ulkomaailmassa monet ovat arkoja puhumaan pahemmin. Heitä kannattaa lähestyä varovaisemmin tai jonkun muun asian kautta, esim. kysyä mitä kello on tai tunteeko joku jonkun tjs.
Jaksamista! Kirjoittelehan takaisin 😎