Hei!
Olen aivan romahtamisen partaalla.Vanhempani erosivat jo monta vuotta sitten,ja sen jälkeen muutin äitini luokse.
Elämä siellä oli kamalaa,joskus hän tukisti minua (ei mitenkään kovaa,mutta muisto on elävä).Siellä paikassa jotenkin sekosin,löin joskus pikkusiskoani ja nipistelin.
Jälkikäteen minua pelotti hirvittävästi seuraukset.Ja pelottavat vieläkin.En tiedä kenelle minun pitäisi kertoa (siis en kyllä hakannut ihan kunnollakunnolla,ja kyllä se pikkusysteri joskus minuakin hakkasi),ette minua tuomittaisi.
Sitten muutin takaisin isäni luokse,ja asiat menivät vuoden hyvin,paitsi että minun täkäläinen paras ystäväni käytti minua hyväkseen ja katsoi kaikkiin kokeisiin ja tehtäviin vastaukset minulta,ja annoin sen tapahtua koska pelkäsin jääväni yksin.
Viime vuosi meni alkuun hyvin,mutta sitten aloin taas riitelemään äitini kanssa kamalasti.En halunnut mennä sinne,mutta minut pakotettiin.Äitini asuu kerrostalossa,joka on minusta sama kuin vankila kun olen tottunut asumaan maatilalla…
Silti se jatkui ja jatkui,väkisin raahaaminen.
Nyt syksyllä oma rakas hevoseni lopetettiin,ja taas olen sekoamassa.Olemme riidelleet äitini kanssa nytkin hirvittävästi siitä,menenkö sinne sinä viikonloppuna kun minulle tulee uusi poni,ja äitini sanoo,että minun on tultava ja ei meidän välille mitkään ponit voi tulla jne.
Luulin että äitinikin on joskus ollut nuori,ja ymmärtäisi,mutta ei. Itken joka päivä,ja ajattelen tilannettani. Elämäni on kuin painajainen,josta ei pääse eteenpäin muuten kuin heräämällä.Olen liian arka kertomaan kenellekkään huolistani,ja minusta tuntuu että en vain jaksa enään…Mitä minun pitäisi tehdä?😯🗯️ En halua,että sekoan enään uudestaan tai yritän itsemurhaa tms.Ja onko 13-vuotiaalla mitään mahdollisuuksia päättää itse vanhempien tapaamisista?
Halaus kaikille jotka auttavat🙂🌻