Olen lukenut tämän foorumin juttuja ja huomannut että ihmisillä on samanlaisia tunteita asioista kuin minulla. Tulen hyvästä perheestä, ja vanhempien kanssa ei ole ollut ongelmia vaikka ovatkin eronneet. Kuitenkin uskon että ihminen tekee ongelmistaa yhtä suuria kuin he haluavat, joten ”pienikin” ongelma voi tuntua maailman kaatavalta. Olen kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta ja OCD:sta vähän yli vuoden. Ahdistus ja OCD vaikeuttavat elämääni, mutta eivät kuitenkin kontroloi sitä, ja ovat tietenkin osa syy masennukseen. Olen käynyt psykiatrilla ja nyt käyn sossun kanssa juttelemassa. En tiedä onko puhumisesta aina apua mutta joskus se saa tajuamaan asioita. Lääkkeitä on tuputettu mutta olen kieltäytynyt ottamasta niitä sivuvaikutusten takia.
Minulla on välillä todella synkkiä jaksoja johtuen parisuhteesta, jotka johtaa vahvoihin itsemurha aatteisiin. Erosin noin 3kk tyttöystävästäni ja tuon 3kk aikana olen ollut todella lähellä itsemurhaa. Vaikka itsemurha ajatukset pyöri jo suhteen aikana. Haluaisin vain että hän rakastaisi ja välittäisi minusta. Mutta hän ei edes halua olla minun kanssa tai arvosta minun seuraa. Välillä on ollut toivoa ja olen ollut iloinenkin, mutta nyt pari päivää sitten sain tietää että hänellä on uusi poikaystävä.
Ajauduin taas masennukseen ja itsemurha harkinnassa.
Minulla on kavereita ja pystyn viettämään aikaa muiden kanssa, mutta en yleensä halua. Mikään ei vaan tunnu samalta kuin hän. Hänen kanssaan olin todella onnellinen ja pystyin elämään normaalisti ilman ahdistusta.
Haluan vain tuntea sen ihanan rakkauden ja sen että toinen välittää oikeasti.
Olen yrittänyt etsiä jo uusia mahdollisuuksia mutta kaikki on vaikeaa sillä en ole tavallinen nuori enkä välitä päihteistä kuten muut. Välitän vain rakkaudesta, ja omasta mielestäni se on mennyt jo liiallisuuksiin, mutta tunteille ei voi mitään. Suhteen aikana tosin muutkin asiat jaksoivat kiinnostaa.
Suurin toiveeni elämältä olisi löytää joku ihana nainen jota rakastaa ja joka rakastaa minua. Viettää yhteisiä hetkiä ja tuntea intohimoa.
Kuitenkin en jaksa enää yrittää sillä toivo on hiipunut ja tutustuminen naisiin on vaikeaa.
Olen nyt 18 ja vietän lukion viimeistä vuotta. Lukion jälkeen ajattelin lähteä yliopistoon. Tiedän että yliopistossa voisin tavata ihana ihmisiä joihin rakastua, mutta en usko että kestän sinne asti. 9kk on pitkä aika odottaa sitä. Joka päivä synkkyys vie ajatukseni syvemmälle ja lähemmäs itsemurhaa.
Haluasinkin tutustua naisiin ja ihmisiin jotka tuntevat samalla tavalla ja vaikka jutella.
degard kirjoitti 6.12.2012 11:58
Kuitenkin uskon että ihminen tekee ongelmistaa yhtä suuria kuin he haluavat, joten ''pienikin'' ongelma voi tuntua maailman kaatavalta.
Niin, mutta onko kyse lopulta haluamisesta, vai voisiko vaikka sanoa että ihminen tekee ongelmistaan yhtä suuria kuin ihminen ne kokee?
Mainitsit viestissäsi muutaman kerran itsemurhasta. Olet ymmärtääkseni harkinnut asiaa useampaan otteeseen. Silti mitä ilmeisimmin elämäsi on näyttänyt jatkuvan kaikesta huolimatta. Oletko ajatellut miksi et ole kuitenkaan itsemurhaa tehnyt?
9 kk odottaminen. Mä olen huomannut itsessäni sen, että jonkun tietyn jutun odottaminen voi monesti tuntua tosi kurjalta ja kenties tuskalliselta prosessilta. Tuntuu että henkisiä voimavaroja todella koetellaan. Ja ehkä siihen odottamiseen saattaa liittyä semmoinen osittain alitajuinen, lapsellinen oletus siitä, että kun odotus päättyy niin kaikki vastoinkäymiset jäisivät ikuisesti taakse ja elämä tavallaan saavuttaisi täydellisen tasapainon. Aika saattaa tuoda tilanteeseen perspektiiviä: näin jälkeenpäin kelaamalla oman menneisyyden tapahtumia on voinut jossain määrin arvioida sitä, onko se odottaminen ollut itse asiassa sen arvoista?
Lisäksi mä epäilen, voiko tällä odottamisen ajattelumallilla olla sellainen kielteinen 'itseäänruokkiva' vaikutus, että yhden odotuksen loppumisen jälkeen ihminen alkaa aina odottamaan jotain seuraavaa, mikä toisinsanoen tarkoittaisi päättymätöntä odotuksen kierrettä, joka voi sitten olla hyvinkin hallitseva elementti ihmisen mielen toiminnassa. Mietityttää. Nuoret puhuvat ihailevaan sävyyn täysi-ikäiseksi tulemisesta. Vanhemmat laskevat työvuosiaan ennen eläkeikää. Höh, jouluunkin on vielä niin monta päivää!
Siis.... miksi?
åäö en ole tehnyt itsemurhaa koska tiedän miten ihanaa elämä voi olla. Mutta ilman tuota ihanuutta ajatukset kääntyy itsemurhaan päin ja olen ollut lähellä. Kuitenkin joka päivä jokin saa hymyilemään edes vähäisen.
Itse en näy odotuksessa mitään liian pahaa, se on vain mahdollisuutta ja toivoa. Pääsen uudelle paikkakunnalle ja uusia mahdollisuuksia aukeaa. En siis odota seuraavaa asiaa jos nykyinen elämä on mukavaa. Ehkä asiat menee paremmin tai ehkä huonommin. Jos kuitenkin elämä jatkuu kauan tyhjän päällä niin ratkaisu on selvä.
Moi degard! 🙂
Viestejäsi lukiessani tuli mieleen, että jos näet elämässä voivan olla niitä ihania asioita, niin mikset "jäisi odottelemaan" niitä. Jotenkin sain sen vaikutelman, että itsekin tiedostat tämän olevan vain huonompi vaihe elämässäsi, kun kaikki ei mene niin kuin pitäisi. Kuitenkin jos luvassa on jotain parempaa, tai edes mahdollisuus siihen, kehottaisin sinua pitämään siitä kiinni ja ammentamaan siitä voimia. Olet siinä mielessä onnekas, että moni muu ei usko elämän ihanuuteen!
Itse olen siis parikymppinen tyttö, enkä ole koskaan ollut rakastunut. En tiedä uskonko elämäni muuttuvan tästä paremmaksi. Toivoa en ole kokonaan menettänyt, mutta en todellakaan voi sanoa uskovani siihen. Ennemminkin epäilen sitä, mutta toivoa on vielä jossain vähän jäljellä. Toivon kuitenkin, että sinä jaksat jatkossakin nähdä elämän ihanana, etkä luovuta liian aikaisin. Sinulla on varmasti vielä toivoa! 🙂🌻
Hei Sonrisa. Uskon että kaikille on elämässä jotain ihanaa jonka takia elää. On asioita jotka auttavat jaksamaan esimerkiksi musiikki, taide, eläimet, luonto, ihmiset, itsensäkehitys, urheilu, vapaa-aika, rentoutuminen, syöminen, ihmissuhdeet, työ, opiskelu, hauskanpito ja kaikki mistä itse tykkää. Näistä löytyy paljon ihanaa elämään. Jokaisella meillä on ne jutut joista pidämme ja tunnenme ihaniksi. Juuri noita asioita pitää tavoitella ja tehdä. Tiedän että masentuneena ei mikään kiinnosta ja ei jaksa yrittää, mutta menettääkö mitään jos tekeekin jotain? Sanoisin että ei. Pitää pakottaa itsensä hymyilemään ja urheilemaan, sillä ne vähentää masennusta. Pitää taistella läpi ahdistuksen ja ne tilanteet jotka ahdistavat. Pitää altistaa itsensä maailmalle ja uskaltaa tehdä asioita. Kaikki tämä on vaikeaa mutta jos toinen vaihtoehto on masennus/saamattomuus/itsemurha niin eikö valinta ole selvä?
Jos et ole vielä rakastunut kehenkään niin sanoisin että kannataa yrittää sitä todella. Rakkautta ei tosin voi pakottaa mutta se voi syntyä suhteen aikana toiseen, eli ensisilmäyksellä ei tarvitse rakastua. En tiedä oletko ihastunut kehenkään mutta jos et ole niin mieti mahdollisuuksia ja sitä minkälaisen ihmisen haluat suhteeseen. Varmaan tiedät tällaisia ihmisiä ympärilläsi. Voit myös koittaa etsiä netistä ja erilaisista yhteisöistä. Ei menetä mitään jos lähestyy henkilöä ja kysyy häneltä puhelinnumeroa tai vaikka kysyy ulos. Vastapuoli saa yleensä hyvän, ihailun tunteen itseensä (ainakin minä), joten asia harvoin kääntyy negatiiviseksi. Tietenkin on vaara jäädä hylätyksi mutta sen riskin elämä tuo. Jos haluaa oikeasti olla onnellinen niin on vain pakko yrittää.
En voi tietenkään tietää onko rakkaus sinun juttusi mutta koita löytää elämäsi sisältö ja elää sen mukaan mikä tekee sinut onnelliseksi.
Itse tiedän rakkauden olevan elämäni tarkoitus. Tarvitsen sitä ja läheisyyttä että jaksan elämää. Pienet asiat pitävät pinnalla mutta kukaan ei kestä ikuisesti. Olin itse täysin masentuneena kaksi kuukautta ja mikään ei kiinnostanut, olin täysin vihan vallassa. Kaikki muuttui kun tapasin exäni ja selvitin asioita. Otin itsestäni niskastani kiinni ja menin vanhaan kaveriporukkaani, ja yllätys kaikki sujui heidän kanssaan hyvin vaikka en ollut puhunut heille mitään kuukausiin. Pystyin jaksamaan taas aika hyvin ja jopa ihastuin yhteen naiseen. Heti kun pääsen lomalta niin ryhdyn lähestymään häntä ja koitan mahdollisuuksiani. Nykytilanteessa ahdistaa todella paljon exäni takia, mutta sen suuremmalla syyllä täytyy yrittää. Millainen ihminen olisin jos antaisin yhden naisen tuhota elämäni. Taistelen niin kauan kunnes teen itsemurhan. En alistu masennukseen.
Kiitos vastauksestasi, se toi hymyn tähänkin päivään
Hei taas! 🙂
Uskon, että ihmisistä suurimman osan "juttu" elämässä olisi juuri se rakkaus. Näin se voisi olla omallakin kohdallani, mutta valitettavasti esteenä on sairaus, joka minulla on. En halua sitä täällä julkisesti paljastaa, ettei minua tunnista... 😉 Voin kuitenkin sen verran kertoa, että kyseessä olevaan sairauteen ei kuole, eikä se ole henkinen. Normaalia elämää se ei rajoita, vaan tiettyjä asioita, jotka vaikuttavat parisuhteeseen. Siihen ei oikein ole toimivaa parannuskeinoa. Ja ei, kyseessä ei ole sukupuolitauti! 😀 Tämän takia en voisi kuvitella olevani parisuhteessa. Ongelma ei siis ole se, etten löytäisi sopivaa ehdokasta. Ehkä juuri tämä sairauteni on syynä siihen, etten ole rakastunut: en uskalla rakastua, koska tiedän, ettei se voisi johtaa mihinkään. Mysteeristä, tiedän.. 😋
Mutta takaisin sinuun. Minusta on kaunis ajatus, että rakkaus on jonkun elämän tarkoitus. Se on todella ihanaa, että ajattelet näin. Kuitenkin minulle tuli mieleen, että ehkä helpompaa omalta kannaltasi olisi, jos löytäisit myös erilaisesta rakkaudesta voimaa. Eihän ainoa tapa saada läheisyyttä ja rakkautta ole se romanttinen rakkaus. Itse haen läheisyyttä mm. ystäviltäni (vähän erilaista rakkautta ja läheisyyttä tietysti, hehe). Tällaisena pessimistinä ja ehkä vähän kylmänäkin naisena sanoisin, että tällainen rakkaus on kestävämpääkin. 😋 Se voisikin auttaa sinua selviämään näistä kausista, jolloin rakkauselämä ei suju niin hyvin. Sitähän sanotaan, että naisia tulee ja menee, mutta ystävät pysyvät.
Täytyy myöntää, että olen kateellinen elämänasenteestasi. Pitäisi kai itsekin ottaa siitä oppia... Jos vain se olisi helpompaa 🙂