Elämänhalu kadonnut
Hei. Päätinpä tulla sitten tänne avautumaan ku en oikeen tiiä minne muuallekkaan.
Mennäänpä suoraan asiaan: oon aika varma että sairastan vaikeaa masennusta. Kaikki oireet täsmää, ja tätä on kestäny vuosia, pahentunu vai. Joku nyt varmaa tahtos haukkua mut pystyyn itteni diagnosoinnist..
Mut siis joo. Tää mun paha ja masentunu olo on edenny siihen pisteeseen että oon vakavissani alkanu harkittemaa itsemurhaa. Apua oon yrittäny hankkia, mutta oon pilannu kaiken valehtelemalla ja väheksymällä mun ongelmia. Aloin kuvittelee et pärjään mä yksinki. En vaan kykene puhumaan.
Oon ruvennu myös saamaan todella usein jonkinmoisia paniikki/ahistuskohtauksia, varsinki sosiaalisissa tilanteissa. Tää on johtanu siihen, ettei mulla ole enää kavereita, ku en pysty heidän kanssa olemaa tai puhumaan enää.
Menneisyydessäni oon tosiaan ollu koulukiusattu. Oon kokenu sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa mun luokkatovereilta. Mulla meni vuosia tajuta kui vakavaa seki oikeasti oli, sillon vielä aattelin et se oli joku hauska vitsi, vaikka se sattuki ihan jumalattoman paljon.
Mun vanhemmatkaan ei ole kovin ymmärtäväisiä tän suhteen, oon mä niille joskus yrittäny vähän selittää ja säälittävästi vihjailla ettei mulla oo kaikki okei ja tarvin tukea ja apua mutta annoin periksi ku ne vaan haukku mua. Mun vanhemmat onki ehkä se suurin syy miksen sitä apua voi hakea.
Tulin tässä muutama kuukausi sitten kaapista ulos, kun viimein uskalsin. Vastaanotto ei ollu vanhempien osalta hyvä. Ne loukkaa mua jatkuvasti, ehkä huomaamattaanki, vihjailee että valehtelen kyseisestä asiasta ja saa mut voimaa tosi pahoin ja tuntemaa itteni likaseks. Ne kannustaa mua pitämään tän salaisuutena, vaikka oon salaillu tätä jo vuosia ja tahtosin jo olla vapaasti ja peittelemättä sitä mitä olen. Hyväksyin itteni täysin, mutta mun vanhemmat horjutti sitä. Eihän mun niitä pitäs kuunnella, ei pitäs antaa sen satuttaa mua, oon yrittäny sulkee korvani mutta hankalaa se on.
Oon viillelly jo vuosia, ensiksi se oli vaa pientä, arvet oli huomaamattomia ja hävis nopeaa, mutta nykyään jää jo kunnon arvet. Yritin joskus lopettaa, mut sitten se alko tuntuu turhalt, ettei lopettamises oo mitää järkeä koska nautin itteni satuttamisesta, miks lopettaa jotai semmosta mistä nautin.
Nykyään mun elämä on lähinnä sitä että istun päivät kotona, koneella tai sitten nukun koska yöllä ei oo saanu unta sillä oon ajatellu liikaa ja märissy monta tuntia sängyn pohjal, en syö koska en jaksa eikä haluta enkä liiku mihinkää tai puhu kellekkään. Oon kokonaan kadottanu elämänhaluni, kaikki tuntuu nii turhalta. Vihaan kaikkea itessäni, oon väsyny kattoo omaa naamaani.
Koulukin alkaa kohta, yheksäs luokka, eli pitäs todellakin panostaa opiskeluun. Mun arvosanatki oli joskus loistavat, mutta pikkuhiljaa ne laski ku väsyin enkä jaksanu enää panostaa nii paljoa. Mä en tuu jaksamaan sitä stressiä enää. Tavallaan oon peloissani et romahan ja päätän elämäni mutta toisaalta taas en välitä, sama kai se on kuolla.
En oikeasti tiedä mitä tehä enää. Kun en mä edes tiedä haluanko mä apua enää, haluanko mä vielä antaa elämälle mahollisuuden, koska oon alkanu vihaamaan elämää ja itteäni niin paljon…
Moi kikkanenkukkanen,
Sun kannattaisi hakea vielä apua ja antaa elämälle mahdollisuus. Elämä voi tarjota sulle vielä niin paljon, kun vain uskallat hakea apua. Kiusaaminen ja seksuaalisen suuntautumisen väheksyminen on kipeitä asioita ja satuttaa varmasti. Oot jaksanut hienosti tulla jo tähän asti, sun ei tarvitse selvitä omin voimin, vaan voit saada apua. Arvosanatkin on mahdollista saada nousuun, kun ensin saa mielensä parempaan kuntoon. Kannustan sua hakemaan apua. Voit olla yhteydessä Tukinetin päivystäjään ja MLL:n nuorten puhelimeen, psykologiin, kuraattoriin tai terveydenhoitajaan. Ethän viiltele enää, sillä vaikka se toisikin hetkellistä nautintoa, voi tuloksena kuitenkin olla arpia, tulehduksia ja verenvuotoa, jotka on vakava asia. Ansaitset kaiken avun. Sun päivä koittaa vielä. 🙂
Tsemppiä ja halaus! 🙂🌻
Hei Kikkanenkukkanen,
heti aluksi haluan toivottaa sinulle voimia ja kaikkea hyvää. Se ei välttämättä kuulosta paljolta, mutta olen varma, että kaikki viestisi lukeneet ajattelevat sinua lämpimällä mielellä ja sydämellä, toivoen kaikkea parasta. En halua sanoa, että yritä ajatella positiivisesti tai muuta sellaista soopaa, tietyssä pisteessä mikään sellainen ei auta. Mutta vaikka et itse välittäisi itsestäsi, sinua ei ole unohdettu. Tekstisi on täynnä kipua ja hätää, joka pitäisi huomata. Jaksaisitko huolehtia itsestäsi sen verran, että koettaisit hakea apua? Mitä nopeammin sen teet, sitä suurempi mahdollisuus sinulla on toipua. Olet tehnyt jo hienon ja rohkean teon, kun olet kirjoittanut tänne!
Tarinasi voisi olla suoraan omasta elämästäni, tunnen täsmälleen samoja asioita ja samanlaisia kokemuksiakin on. Usko minua, kun sanon: sinua voidaan auttaa. Olet kokenut paljon, ehkä liikaakin, mutta oravanpyörä on mahdollista pysäyttää. Kukaan ei ansaitsisi olla tällaisessa kurimuksessa. Sinusta voi ehkä tuntua ahdistavalta, jos joka tuutista tulee koko ajan samaa: hae apua, hae apua. Niin minusta tuntui ja tuntuu yhä, vaikka olen ollut avun piirissä jo vuosia. Tällaiset asiat ottavat aikaa. Mutta se kannattaa, monet ihmiset auttavat toisia työkseen, eivätkä he valikoi autettavia. Kaikille on tarjolla apua, myös sinulle. Jos et rohkene puhua läheisillesi, perheelle tai ystäville, etsi ammatti-ihmiset, kuten terveydenhoitaja, joka voi ohjata sinut eteenpäin.
Viiltely on tietenkin vaarallista, mutta älä syytä siitä itseäsi. Luulen, että viiltely vain antaa sinulle tunnekokemuksia, joita et muualta saa. Niin ainakin tapahtui minulle ja tapahtuu vieläkin. Itsensä vahingoittaminen ei leimaa ihmistä huonoksi, se on vain merkki väsymyksestä, jota sinullakin on, ja halusta nauttia edes jostain. Ihmisruumis on arvokas, tiedäthän? Sinunkin kehosi pitää sisällään ainutlaatuista, arvokasta ihmisyksilöä - se on aarrearkku. Sinä olet vahva, kun olet kestänyt näinkin pitkään, itse asiassa kaikki tarvittavat voimavarat löytyvät sinusta. Tarvitset vain apua niiden löytämiseen ja käyttämiseen, askel kerrallaan.
Käyt omaa taisteluasi, niin kuin monet ihmiset, kuin soturi, jolla on syviä taisteluarpia kokemuksistaan. Taistelu uuvuttaa, turruttaa ja väsyttää, tekee elämän harmaaksi ja turhaksi, jopa niin turhaksi, että tunnet olevasi valmis kuolemaan. Mutta jatka taistelua, pinnistele, sinnittele. Etsi oikeat ihmiset, niin saat taistelutovereita rinnallesi, eikä sinun tarvitse enää pakertaa yksin. Jaettu taakka on kevyempi. Saattaa olla, että viihdyt yksin tällä hetkellä, mutta varmaankin silti kaipaat ihmisiä lähellesi. Haavat kaipaavat hoitoa.
Toivon, että elämäsi todella lähtee uuteen suuntaan ja saat elämänhalusi takaisin. Muista, ettet ole yksin. Meitä kärsiviä on monta. Mutta apua on silti saatavilla, aina. Lämmintä, aurinkoista ja rauhoittavaa elokuuta sinulle.