Haluaisin keskustella ja jakaa kokemuksia muiden kanssa, jotka ovat eläneet alkoholistiperheessä. Jos saisi sillä tapaa vähän purettua ja käsiteltyä näitä asioita.

Alkoholismi on kiemurrellut salakavalasti perheeseemme ollessani pieni. Ajan kuluessa se on vain tiukentanut otettaan kuristajakäärmeen tavoin, eikä näytä siltä että se koskaan hellittäisi täydellisesti otettaan perheestämme. Äitini on nimittäin alkoholisti.

Ensimmäinen ikävä muisto on, kun olin alle kouluikäinen, jotain 4-5vuotta. Äitini yritti humalassa ampua isäni, onneksi ei osunut. Seurauksena siitä hän joutui joksikin ajaksi vankilaan..
Hän hoiti meitä lapsia kotona, kun olimme pieniä ja samalla syrjäytyi työelämästä. Oman elämäni aikana hän on ollut vain kuntouttavassa työtoiminnassa, muuten työtön.

8-vuotiaana meidät passitettiin ensimmäistä kertaa perhekuntoutukseen. En ymmärtänyt asiasta mitään vielä silloin, oli vain mukavaa, kun siellä sai leikkiä muiden lasten kanssa. Kuntoutus ei tuottanut tulosta, sama meno kotona jatkui. Isä kyllä kävi töissä, ja oli äidilläkin jaksoja jolloin hän oli selvinpäin.

Pidin perhettämme ihan normaalina. Jos äitiä kysyttiin puhelimeen, piti aina ensin sanoa, että odota hetki käyn katsomassa. Sitten kävin äidin luona kysymässä ”oletko kotona kun se ja se soittaa”. Välillä piti valehdella ettei hän ollut jos äiti ei halunnut tulla puhelimeen.
Äiti myös painotti pienestä pitäen ettei perheen asioista saa puhua kenellekkään ulkopuoliselle. Sosiaalityöntekijät kävivät välillä tarkastuskäynneillä kotonamme. Muistan kun kerran järjestin kohtauksen Alkon edessä. Äiti aikoi käydä siellä, niin huusin, että et mene ja yritin estää, tuloksetta.
Pienenä monesti myös kaadoin viinapullot salaa lavuaarista alas, mikä suututti vanhempani totaalisesti. Fyysistä väkivaltaa meitä lapsia kohtaan ei ollut, mitä nyt hiuksista repimistä(sattui todella paljon) ja muuta sellaista.

En ole koskaan tykännyt pitää synttäreitä. Äiti oli joka synttäreillä humalassa, mikä hävetti todella paljon. Täytekakun hän kuitenkin aina sai tehtyä.
Kun täytin 10vuotta jouduimme taas perhekuntoutukseen. Äiti oli sen lisäksi vielä yksinään pitempään kuntoutuksessa. Silloin äiti pysyi jonkin aikaa raittiina, olisiko ollut jopa puoli vuotta. Se oli varmaan lapsuuteni parasta aikaa. Sitten hän kuitenkin alkoi taas juomaan.

Minä yritin olla todella kiltti, koska ajattelin äidin juovan sen takia kun meissä lapsissa on jotain vikaa. Tarvittiin todella pieni syy siihen, että äiti tarttui pulloon. Niinpä minusta tuli vähän liiankin kiltti, en oikein osannut enää pitää puoliani. Pienempänä olimme myös välillä turvakodissa äidin ja sisarusteni kanssa, koska isäni on humalassa agressiivinen ja väkivaltainen äitiä kohtaan.

Ala-asteella menetin uskoni siihen, että äiti olisi juomatta vaikka kävisi kuntoutuksessa. En uskaltanut enää toivoa mitään, etten joutuisi taas pettymään☹️

Yläasteelle mennessä en uskaltanut enää tuoda kavereita kotiin, kun en tiennyt missä kunnossa äiti oli. Häpeän tunne oli erittäin voimakas äidin takia. Usein toivoin katoavani maan alle.

13vuotiaana aloin tiedostamattomasti omia äidin roolia itselleni. Aloin pitää kulisseja pystyssä, pyykkäämään, tiskaamaan, siivoamaan, välillä laitoin ruokaa ja huolehdin sisaruksistani. Yläasteella ollessani äiti ei yleensäkään tehnyt enää lämmintä ruokaa, en muista oliko sitä aina edes kun olin ala-asteella. Ostimme usein vanhentunutta ruokaa kun rahat olivat vähissä. Oli ihan normaalia rapata/leikata homekohta pois leivästä ja syödä homehtumaton osa.

Yläaste aikana alkoi myös tuntumaan, että minun on pakko saada jutella tästä jonkun kanssa. Tämän tunteen kanssa elin pari vuotta, kunnes uskaltauduin kuraattorille. Kerroin, että äiti ajaa usein humalassa autoa ja olin joskus kyydissäkin.

Pahin kerta oli, kun olin kahdestaan äitin kanssa kun hän ajoi humalassa ja kysyi minulta pitäisikö meidän ajaa pahki vastaantulevaan autoon. Silloin minua todella alkoi pelottaa. Mutta äiti sanoi sitten ettei viitsi, kun minä olen kyydissä, yksin ollessa voisi hyvinkin.
Monesti hän on myös uhannut tappaa itsensä. Hänellä on todettu masennusta ja lisäksi hänellä on unilääkkeitä. Monesti olemme sisarusteni kanssa piilottaneet hänen lääkkeensä, kun hän on aikonut ottaa yliannostuksen.

Henkinen väkivalta on myös ollut inhottavaa. Äiti ja sisarukseni ovat haukkuneet minua ja sanoneet ettei minusta ole mihinkään. Itsetuntoni oli välillä ihan nollassa. Varsinkin kun äitini sai tietää, että olin kertonut tilanteestamme viranomaisille(sossut) hän suutui, sanoi katkaisevansa välit minuun, haukkui ja piti välillä mykkäkoulua ja sanoi että olen pilannut kaiken.

En osannut peilata tunteita oikein ja kehuskelin kavereille pienempänä miten kova tyyppi olen kun en ole itkenyt vuoteen ja muuta sellaista. Annoin myös itseäni käyttää hyväksi, halusin että minusta välitetään ja olihan se mahtavaa kun joku 16-vuotias poika oli kiinnostunut 13-vuotiaasta tytöstä. Siitä en tosin kertonut kavereille kun suhteemme oli salainen.🙄

Kuraattorista ja minusta tuli hyviä kavereita. Kun pääsin yläasteelta, hommasin meidät vielä kerran perhekuntoutukseen, taas tuloksetta. Olen tosin aina ollut äitini kanssa läheinen, joten oli kivaa taas tehdä yhdessä jotain.
Siellä sain jutella asioista ja ymmärsin, ettei ketään voi yrittää auttaa pakolla ja muutos lähtee vain ihmisestä itsestään. Silloin hyväksyin sen, että vaikka teen mitä ikinä maailmassa, en saa äitiäni raittiiksi. En vaikka olisin kuinka kiltti, hoitaisin kotiasiat, en vaikka hilaisin kuun taivaalta.

Niinpä aloin auttamaan itseäni sen sijaan että käyttäisin voimani turhaan. Pyysin päästä kotoa pois ja pääsin perhekotiin. Siellä masennuin. Aloin käymään psykologilla ja sain unilääkkeitä. Vuoden päästä täytettyäni 17-vuotta sain muuttaa itsenäisesti asumaan. Kuraattorista tuli samalla tukihenkilöni.
Samalla aloin myös käydä terapiassa, joka kesti vuoden verran. Siitä ei tosin ollut juurikaan apua, koska en osannut puhua terapeutilleni oikeita asioita. Yleensä juttelin vain koulusta ja harrastuksista.

Tosin silloin aloin samalla myös elää nuoruuttani, jota en ennen ollut edes osannut kaivata. Mutta vieläkin, yhdellä puhelinsoitolla voi äitini humalassa pilata mielialani. Välillä toivon, että vanhempani kuolisivat ettei tarvitsisi olla heidän kanssaan tekemisissä, mutta ihan kiva loppujen lopuksi kun ovat elossa. Tykkään heistä kuitenkin, vaikka välillä vihaan heitä. Kaiken keskellä ovat kuitenkin onnistuneet kasvattamaan meistä kunnon kansalaisia.

Joskus toivoisin, että kaikki joutuisivat kokemaan samanlaisen lapsuuden kuin itse olen. Se kasvattaa selkärankaa, ei tule nirsoa ja kehittyy vahva kuori ympärille ettei kukaan pääse vahingoittamaan, tai se ei ainakaan näy ulospäin. Tulevaisuudessa tietää miten ei ainakaan halua kasvattaa lapsiaan ja ihmisestä kasvaa varma selviytyjä.

Inhoan perheitä, joissa kaikki on hyvin. Inhoan ihmisiä, joilla on täydellinen elämä. Ehkä se on vain kateellisuutta. Haluaisin, että muutkin joutuvat kärsimään. Olen usein miettinyt, että eihän meillä nyt ole niin huonosti asiat, onhan kerjäläisiä ja ihmisiä, jotka meinaavat kuolla nälkään. Silloin omat asiat jopa tuntuvat pieniltä. Nyt opettelen taas pitämään puoleni, en tosin ole siinä vielä kovin hyvä. En osaa sanoa ”ei” kenellekkään. Ehkä vielä joskus opin senkin.

Olen yhä masentunut, onneksi en itsetuhoinen. Nyt yritän jotenkin päästä vielä tästä masennuksesta eroon.. Monesti olen ajatellut, että haluaisin tehdä itsemurhan kun ei tuolla tulevaisuudessa tunnu olevan mitään minulle. Mutta monet jäisivät kaipaamaan enkä halua järkyttää kenenkään elämää. Olemme lemmikkieni kanssa tehneet sopimuksen, että minä pidän ne hengissä ja ne pitävät minut hengissä. On toiminut tähän asti, rakastan lemmikkejäni niin paljon, että elän välillä vain niiden takia🙂🌻

Tsemppiä kaikille teille, jotka ovat eläneet päihdeperheessä🙂👍 Kertokaa kokemuksistanne🙂