Kirjoitan nyt ensimmäistä kertaa tänne ja haluaisin löytää kohtalontovereita.
Olen -87 syntynyt tyttö ja olen joutunut kokemaan lyhyen elämäni aikana paljon rankkoja asioita. Nyt tuntuu,että olisi tarpeen saada tukea ihmisiltä,joilla on samanlaisia kokemuksia.
No,jospa aloitan kertomalla lyhyesti oman tarinani:
Kun synnyin kesällä -87,vanhempani olivat menettäneet edellisenä keväänä viisivuotiaan poikansa auto-onnettomuudessa.Synnyin siis aivan surun keskelle.Lisäksi isäni vaikeasti alkoholisoitunut ja joi suruunsa.
Noin keväällä -90 isä muutti sitten pois kotoa juomisensa takia ja samaan syssyyn äiti sai kuulla sairastavansa nivelreumaa. Tuon diagnoosin jälkeen häntä on leikelty noin 11 kertaa ja lääkitystä vaihdettu monta kertaa, mutta mikään ei tunnu auttavan.Pian sairastumisen jälkeen äiti joutuikin jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle ja se otti hänellä todella koville.
Äiti ei koskaan tuntunut erityisesti välittävän minusta,olin hänelle taakka,josta piti huolehtia.Äiti myös alituiseeen mitätöi tekemisiäni,en koskaan ollut tarpeeksi hyvä.Siitä kai nykyinenkin suorittamisen tarpeeni tulee.
Myös itseäni 15 vuotta vanhempi veljeni asui meillä ja vietti aikaansa työttömänä.
Syksyllä -95 isäni sai tietää sairastavansa keuhkosyöpää, joka eteni hyvin nopeasti ja hän menehtyi keväällä -96. Minulle se oli todella kova paikka,sillä olin isin tyttö. Kävin tuolloin muutaman kerran psykologilla, mutta ei siitä hyötyä ollut.
Pari vuotta meni melko rauhallisesti,mutta vuosituhannen vaihteessa äidin jalkaan iski sitkeä infektio,joka ei tuntunut millään asettuvan.Äiti väsyi niin pahasti tämän kaiken johdosta,että joutui PÄKS:iin psykiatriselle osastolle vakavan masennuksen takia.
Minua järkytti hirveästi,että aina voimakas äitini oli niin väsynyt ja aloin itse saada paniikkioireita.Hain omatoimisesti apua ja ehdin käydä muutaman kerran psykologilla ennen kuin romahdin täysin ja jouduin itsekin nuorisopsykiatriselle osastolle diagnoosina masennusoireinen käytöshäiriö.
Olin valtavan vihainen kaikille,myös itselleni
ja niinpä en huolinut apua keneltäkään, halusin vain olla yksin.
Seitsemän viikon osastolla olon jälkeen pääsin kotiin avohoitona psykologin tapaamiset kahdestiviikossa ja kahdesti kuussa sijaisperheessä viikonlopun viettäminen.
Näihin aikoihin veljeni alkoi myös juoda rankasti ja joutui sairalaan juoppohulluuden takia.
Yläaste meni miten meni,mutta vasta ysillä kouluongelmat alkoivat,kun minusta tuli koulukiusauksen uhri.Yhtäkkiä kukaan ei ollut näkevinäänkään minua,olin kuin ilmaa muille. Se satutti pirusti ja niinpä lintsasin ysin aikana 90 päivää,puolet kouluvuodesta.Pääsin kuitenkin ulos koulusta kasin keskiarvolla,tosin vailla mitään käsitystä siitä mitä haluaisin tehdä.
Kävin ensin vuoden ammatilliseen koulutukseen valmentavaa ja kuntouttavaa koulutusta ja aloitin nyt syksyllä -04 sähköasentajan opinnot.Kävin läpi silloin valtavan elämänmuutoksen,uskalsin vihdoin myöntää tarvitsevani apua.Rankkaa se oli,purin pahaa oloa viiltelemällä itseäni. Elämäni kuitenkin alkoi pikkuhiljaa järjestyä ja aloin nyt vuodenvaihteessa tavata aivan ihanaa terapeuttia,joka ymmärtää minua.Asiat tuntuivat vihdoinkin jotenkin järjestyvän,kun nyt pääsiäisenä pommi putosi.
Äitini sai sydäninfarktin ja joutui sairaalaan viikoksi.Onneksi hoito auttoi ja hän on nyt kotona,mutta minua tapahtuma säikäytti valtavasti.
Äiti on todellä tärkeä minulle ja en kestä ajatellakaan hänen menettämistään.
Alan myös väsyä tähän alituiseen pa***ssa kahlaamiseen ja ajattelin löytyisikö täältä nuoria,joilla on kokemuksia vanhemman alkoholismista tai menettämisestä tai vakavasta sairaudesta?Tuntuu niin yksinäiseltä.Minulla on monta todella ihanaa ystävää,mutta he ovat saaneet elää turvattua elämää,eivätkä ymmärrä kokemiani vaikeuksia.Enkä haluakaan järkyttää heitä valittamalla ongelmistani.
Olisi ihanaa saada ystävä,joka ymmärtäisi miltä minusta tuntuu…
Kiitos kaikille,jotka jaksavat lukea tämän ja hyvää kevättä kaikesta huolimatta! 🙂