Moikka! tiiän tunteen, kun on pakottanut itsensä selviimään vaikeista asioista ja sulkenut ne pois mielestä, luullut unohtavansa.
Mulla on kanssa nuorena käynyt useita ikäviä tapauksia, kaikki liittynyt seksiin, ensin oma isäpuoli ja sitten tuli monta muuta.. mä kuitenkin yritin jotenkin vaan olla ajattelematta asiaa sen enempää. sitten nyt yli 10v jälkeen kävi taas vastaava tapaus, ja mua alkoi pelottaa oma seurani. mä olen yrittänyt itsemurhaa joskus teininä, en muistanut sitä ennenkuin nyt.
ja lähellä oli taas, hain kuitenkin apua just sen takia että saisin pidettyä arjen kasassa, mulla on 6-vuotias tytär josta pitäisi huolehtia.
Rankinta on tossa terapiassa ollut se, kun on joutunut muistamaan ja käymään läpi asioita mitä ei ole halunnut/pystynyt muistamaan..mutta sitten kun ne on käynyt uudelleen läpi on myös tajunnut että turhaa mä olen itseäni syyttänyt niistä asioista, se ihminen se sairas on ollut. Ja sen jälkeen on helpottanut. tosin ne asiat ei koskaan unohdu, eikä se inho/viha sitä tai siis niitä ihmisiä kohtaan...mä olin kuitenkin lapsi.
Sun tilanteessa varmasti on paljonpaljon rankempaa, mä en voi millään sanoa että tietäisin miltä susta tuntuu... en voi edes kuvitella. Vaikka mullakin on noita juttuja, niin ensinäkään tuskin mitään verrattuna tohon, ja muutenkin jokainen ihminen käsittelee asiat omalla tavallaan ja kokee ne erilaisina. Sen voin kyllä kuvitella, että olo on rankka.
En tiiä voinko siis sanoa mitään mikä sua helpottaisi/kannustaisi...mutta mä voin kuunnella ainakin, jos siitä on apua?
Mulla se puhuminen on ainakin auttanut.
paljon voimia<3 ja kyllä sä vahva ootkin, kun oot vielä siinä ja jaksat pyytää apua etkä vajoa muualle =)

Attaroa, mä luulen tietäväni miltä susta tuntuu! En keksi tarpeeksi isoja sanoja kertomaan miten haluaisin sua tukea. Kirjoita ihmeessä tänne, jos siitä on apua. Mulle itselleni on tehty lähivuosina lukuisia diagnooseja, epävakaa ja epäkypsä persoonallisuus mm. Sitten lääkäri keksi että mulla on pakko olla skitsofrenia, koska ajatusmaailmani on himan omituinen. Mielialat vaihtuu usein ja välillä on vaikee olla ja sietää kaikkea mitä on tapahtunut (ja tulee tapahtumaan..)

Mua on käytetty hyväksi. Mun on vaikee puhuu siitä, koska mulla on tunne ettei kukaan usko mua, koska en tarkkaan muista mitä on tapahtunut. Kai mä yritän jotenkin unohtaa tai jotain.

Mutta silti aina toivon että jollakin olisi aikaa, joku auttaisi mua kestämään paremmin itseäni ja tapahtumia. Olen vaikeina aikoina haaveillut kuolemasta ja yrittänytkin itsemurhaa. Mutta tällä hetkellä olen onnellinen siitä että olen hengissä.

Toivon vaan että olisi joku joka ei epäilisi sitä mitä kerron, että joku uskoisi mun tarinani olevan täyttä totta.

Olin kihloissa vielä puoli vuotta sitten. Lopetin suhteen koska pelkäsin että exäni vain haluaisi käyttää mua hyväksi. Näin painajaisia siitä mitä hän voisi minulle tehdä (ja tekikin).. Tuntuu vaikeelta hyväksy se että kun nukuin vahvan lääkityksen takia exäni oli kuulemma maannut kanssani. Hän kertoi siitä itse aina kun olin vähän paremmassa kunnossa.

Hyi että mä vihaan itseäni ja tätä likaista tunnetta. Nyt haluan vain unohtaa. Haluan unohtaa sen mitä hän itse kertoi minulle. En pysty varmasti enää ikinä mihinkään suhteeseen. Inhoan miehiä, inhoan itseäni.. Miksi näin näiti tapahtua?

Pitäisikö mun avautua jollekin. Kertoa vain miltä tuntuu, vaikka tässäkin meinaan tätä kirjoittaessa purskahtaa itkuun. Sattuu! Ja silti kaipaan jotakin vierelleni.😭

toi kirjotus ei ollut mulle, mutta voinpa silti kertoa että mulle tapahtui myös useaan otteeseen toi exän raiskaus... tai siis sillä hetkellä oli mun poikaystäväni, ikää mulla oli 14... heräsin siihen, mutta hän ei lopettanut...
yritin unohtaa sen asian, mutta ei se oo unohtunut yhtään mihinkään...
vasta kun historia toisti itseään, laivalla tapahtui raiskaus.
sain haettua apua... ja puhuminen auttaa, paljonkin... tai en tiiä auttaako teitä, mutta mua se auttoi..
mä oon myös miettinyt toistuvasti sitä että mikä mussa on vikana, eihän salaman pitäisi iskeä useaan kertaan samaan puuhun? mulla se taas tuntuu olevan loputon kierre...ja se on vaikuttanut mun jokaiseen ihmissuhteeseen...en mä pysty sellaista ees alottamaan kun pelkään jo etukäteen jotain käyvän..
en voi sanoa, että on kiva kuulla että muillakin on samoja tuntemuksia kuin mulla, en..koska tollasta ei pitäisi tapahtua kenellekään!! mutta on se silti helpottavaa tietää että ei tarvitse olla ihan yksin pimeässä omien ajatustensa kanssa...
paljon paljon voimia teille, pakko kai tästä kaikesta on selvitä =(

Mullaki on ollu historian takii suojauskeinoja ja elän toisessa maailmassa ja suojelen itseäni johtamalla keskusteluja harhaan, mutta olen jo hieman parantunut siitä. Voimia!

Kiitos tuestanne Mij ja Whatever.. Minulle merkitsee todella paljon, että joku kuuntelee. Muutamalle erittäin hyvälle ystävälleni olen kertonut ongelmistani, mutta he eivät tiedä mitä sanoa ja vaihtavat puheenaihetta, mikä ei todellakaan rohkaise puhumaan heille samasta asiasta enää.. Taidan kirjoitella huoliani tänne, kun ei ketään ystävistäni kiinnosta puhua kanssani. He eivät varmaan ymmärrä, ettei se auta paljoakaan, että puran ajatuksiani ja tunteitani kerran. Se vaatii paljon aikaa ja paljon puhumista.. En kuitenkaan viitsi pakottaa heitä kuuntelemaan. Näiden viestien lukeminen on vapaaehtoista, joten ei tule niin paha fiilis mulle.
Olen kovasti miettinyt, oliko isälläni todettu jokin "mielisairaus", siis että oliko hänellä diagnoosi ja/tai lääkkeet johonkin päänsisäiseen vaivaan. Uskoisin että hänellä oli korvien välissä jotain vikaa, sillä kun pienenä itkin ja huusin koska minuun sattui se kun hän raiskasi minua, hän vain totesi suunnilleen: "Onhan tämä ihanaa, mutta ei sun huutaa tarvitse..." Hän ei siis selvästikään huomannut, että aiheutti minulle suunnatonta henkistä ja fyysistä tuskaa. Mihin mielenterveydelliseen ongelmaan tuo sopisi kuvaukseksi? Sosiopaatti ei minusta ole aivan korrekti, mutta en keksi parempaakaan.. Jos joku tietää niin saa kertoa.
Tästä voi mennä vain ylöspäin, se lohduttaa minua nyt. Suuri halaus ja kaikkea hyvää niille, joilla on samantapaisia suruja elämässään...

Mun on edelleen vaikeeta puhuu näistä asioista, mitkä mieltäni painavat, koska olen todennut että kukaan ei oikein usko mitä kerron. Vanhemmat on mitä on. Isä oli alkoholisti silloin kun olin vielä lapsi. Nt hän on mitä ihanin isä, ainakin veljilleni, kun hän ei enää juo, eikä käytä väkivaltaa..

Mua ahdistaa asia josta olen vain kerran puhunut. Aion paljastaa sen nyt, mun on pakko purkaa jollekin ajatuksiani, koska vihdoin olen tullut pisteeseen etten jaksa kantaa lapsuuden ajan traumojani yksin. Kiitos jos jaksatte lukea tämän.

Aina kun olin pieni, siis alle koulikäinen, olin "päivähoidossa" isäni kanssa baarissa, missä isä joi kavereidensa kanssa. Isä ei koskaan koskenut muhun, mutta ne kaverit, eikö isä tajunnu mitä ne mulle teki. Ensin oli vain kommentteja, tossa on sulle kaksi markkaa, osta tiskiltä suolapähkinöitä.. Mutta sitten alkoivat teot. Isäni kaverit koskettivat mua sinne. En mä pysty tähän. Mua pelottaa että joku tuomitsee mut kun kerron..

Mua ahdistaa kun muhun ei uskota. En mä saisi kiroittaa tästä että isäni kaverit raiskasivat mut. Huh. Tekisi mieli pyyhkiä koko teksti pois.

Mä oon jo aikuinen nainen. Vaikken tahtoisi. Yritän syömishäiriön kautta välittää viestin ettei kaikki oo kunnossa. Mulla on bulimia.. Mulla on rajatilahäiriö. Sekö oikeuttaa muut ihmiset sanoon mulle mitä haluaa.. Vanhempani ihmettelevät mistä olen saanut nämä mt-häiriöt. Eivät tajua katsoa peiliin.

Muistan lapsuudestani vain pieniä välähdyksiä, juuri nuo baarireissut, isäni kaverit, väkivallan. Ja kun joku ehkä joskus kysyy lapsuudestani mä hymyilen (surullisesti) ja sanon että olin normi lapsi normi perheestä. Tämä on vain asia josta ei saa puhua.

Ei saa puhua siitä mikä eniten satuttaa. Kommentteja???😑❓☹️😭

Kyllä saa puhua jos joku satuttaa, mutta mulla on toi sama ongelma ettei mua oikein uskota. Voih miten kamalaa mitä sulle kävi Whatever, koita jaksaa! *rutistus* Ja puhu ihmeessä lisää, mä kuuntelen kyllä. Ollaan molemmat enemmän tai vähemmän samassa veneessä, eli ei tarvitse pelätä ettenkö mä uskoisi. Mä jos kuka tiedän mistä sä puhut.. Hienoa mun mielestä on se, että sä olet selvinnyt aikuiseksi asti etkä ole luovuttanut jossain vaiheessa, niin kuin mä olen jo muutaman kerran meinannut. Paljon voimia!!!

Huh...samalla helpottavaa ja pelottavaa lukea että on muitakin..
kenellä on ollut samanlaista..
Niinkuin mä jo aiemmin kirjoitinkin noista.. mä en itsekään voi uskoa mitä kaikkea pieneen elämään mahtuu.. mäkin olen vasta 23v.. ja silti tuntuu että oon saanut/joutunut laittamaan itseni mitä erikoisempiin tilanteisiin.. ja nyt vasta joudun käymään niitä läpi, koska tuli stoppi.
Isäni oli myös alkoholisti, hän ei koskaan kajonnut muhun..mutta käytännössä mulla ei isää ollut.. sitten kun he erosivat, muutti meille isäpuoli.. isäpuoli taas ei koskaan hyväksynyt mua, eikä siskoani.. mä olin paha, musta ei oo mihinkään, olen h-ra jne... näin hän sanoi kun äiti oli paikalla.
kun äiti oli poissa, hän koski muhun.. ja selitti kuinka rakastaa mua, äidistäni ei oo mihinkään, mutta ei hän voi äidin edessä näyttää sitä kuinka paljon mua haluaa jne. ja ikää mulla oli 11-12! mä olin voimaton sen ihmisen edessä. mä työnsin ne tapahtumat pois päästäni, ei niitä muka tapahtunut mulle.
ei kukaan olis mua uskonut, miks mä olisin niistä kertonut kenellekään? äidille kerroin yhdestä, hän vaan totesi että mies oli humalassa ja mähän olin niin nätti ikäisekseni ettei hän sitä tajunnut... se mies siis.
niinpä mä sitten päättelin että mun syytähän se oli.
elämä jatkui.. hakeuduin pojan seuraan, ettei tarvinnut olla kotona..
suhde tämän pojan kanssa onkin sitten ihan eri homma.. siitäkin jo aiemmin puhuin, hän raiskasi, hän petti, hän hakkasi..ja silti mä pysyin, olihan hän kaikki mitä mul oli?!
tai niin mä luulin. ja silloin mä suljin kaiken sen pahan pois.
tulin raskaaksi, esitin kaikille olevani maailman onnellisin. vaikka todellisuus kotona oli ihan eri.
tämä mies kuoli,4v sitten.
mun elämältä meni pohja. tyttö oli 2v. mulla meni tytön elämästä 2v kuin unessa. en mä kyennyt olemaan äiti.
sitten tuli herätys todellisuuteen, mitä mä tein, mulla oli kaikki mitä mä tarvitsin, mulla oli ihana tyttö joka ei ikinä jättäisi mua, joka rakasti mua sellaisena kuin olin.. ja mun pitäis ansaita sen tytön rakkaus jollain tavalla. olla äiti, se oli mun tehtävä.
ja mä ryhdistäydyin,hankin työn, ostettiin asunto. elämä alkoi mennä parempaan päin.
sitten tuli tää kohtalokas risteily, missä tapahtui raiskaus.
ei muistikuvia, vain mustelmia, vaatteet revitty, turvotusta alapäässä ja muistikuvia tapahtuneesta. ja tekijä oli tytön isän tuttu.
silloin kaikki, kaikki mitä mulle oli pienenä tapahtunut...kotona ja tytön isän kanssa ym..kaikki ne lävähti vasten kasvoja.. mä itkin ja itkin, kunnes en jaksanut itkee..
en pystynyt kattoo peiliin, olin likanen, ei mussa oo mtn arvostamisen arvosta. mä olin nukke, jolla leikittiin.. mulla ei ollut enää mtn omaa..
ihmiset kenen en olisi uskonut sitä tekevän, tekivät sen.. kajosivat.
olin taas se sama pelokas pikkutyttö kuin silloin joskus.
onneksi, onneksi silloin mun synkimmällä hetkellä, kun pyyhe meinas lentää kehään... mun ystävä tuli tueksi, kuin enkeli.
ja mä hain apua, sain apua.
nyt käyn terapiassa, nyt 12v jälkeen..musta tuntuu että nää jutut alkaa aukee..mä oon kerrankin mä! terapeuttini on saanut mut ymmärtämään, ettei kaikki toi ookaan mun syytä.. syy miks mä en oo pysähtynyt aiemmin ajattelee ja käynyt asioita läpi elämäs, on se että mun ainoo keino selviytyä on ollut unohtaa.. nyt on aika muistaa, nyt mä en oo enää yksin..
mulla on tukiverkko ja mä oon tarpeeks vahva käydäkseni läpi.
rankkaa tää on, en mä haluis muistaa, en mä haluis muistaa miten isäpuoli hommat hoiti, miten tytön isä raiskas, miten laivalla kävi.. en mä haluis..
mut mun on pakko, jos mä haluan viel pärjätä.
syön lääkkeitä,mielialalääkkeitä. ne auttaa, mutta ne ei poista ongelmia.
vain käymäl läpi ne pienenee..ja mä ymmärrän, että en mä ollu syypää...vaan ne ihmiset..
näistä asioista ei oo kenenkään helppo puhuu, ymmärrän teitäkin, olen tuntenut samalla tavoin..
nyt mä puhun lähinnä näistä kylmästi, ihan kuin ne olis jokapäiväsiä asioita..se johtuu siitä että mä oon pitäny niitä asioita sellaisina kuin ne olis käynyt jollekin muulle,vaikka tiiän että ne onkin mulle tapahtunut..mutta katson niitä jotenkin ulkopuolisena..
ja syy,miks kirjotan nyt niistä, on se että mitä enemmän mä puhun/käyn läpi niitä, sitä lähemmiks ne käy mulle..sitä paremmin mä tajuun että mä olen se tyttö kenelle ne kävi..ei tää oo leffaa.
se kuori murenee koko ajan pikku hiljaa...
mulla on myös tää mun oma hymy maski, oon keskivertoperheen tyttö, onnellinen jne. teiniäiti joka on aina pärjännyt hyvin, sureva leski jne..
se on se mitä ihmiset näkee...todellisuus on toisin.

ja se että puhuu toisille, se vähentää omaa tuskaa, ei oo merkitystä kenelle, kuinka paljon, mutta se että sä tiiät ettet oo yksin.. se helpottaa.
ja täällä ei kukaan tuomitse..
joten puhukaa, puhukaa.. täällä mä ainakin tiiän, ettei se oo meidän omaa syytä.. eihän? =/
teistä on ollut paljon apua mullekin.. kun olen voinut lukea, samalla suren..suren sitä kuinka epäreilua kaikki on.. teitä kohtaan, ja mua.meitä! onneks me ollaan täs vielä, kaikki on hyvin.. niin kauan kun ollaan tässä.
eikä luovuteta... pidetään yhtä, se on ainoo tapa taistella sitä pahuutta vastaan.
kiitos teille, siitä kun kirjotatte ja kiitos jos joku tän jaksoi lukea, ja sai jotain selvää tästä.. sekavasti kirjoitettu.
voimia <3

Mij, mä jaksoin lukea. Ja haluaisin sanoa jotain positiivista. Sä oot rohkee kun oot kertonu miten kaikki kävi. Sä osaat kirjottaa, ja siinä oli myös tunnetta, vaikka itse sanoit että kirjoitit kylmästi, et suinkaan!

On vissiin mun vuoro purkautua. Mä oon siis (edelleen 23 vuotias, itseasiassa kohta 24..) Asun kuntoutumiskodissa, tällä hetkellä. Mulla on takana monia sairaalajaksoja, mitä erilaisimmin syin perusteltuja. Mutta kaikki alkoi tosiaan mennä pieleen jo kun synnyin. Mun vanhemmat ei ois halunnu tyttölasta, ne ei välittäny kai musta oikein ollenkaan. Olen pitänyt itseäni syyllisenä tähän kaikkeen. Mutta tänään, vihdoin, sain edes vähän avattua itseäni mun omalle ohjaajalle, terapeutille. Juteltiin pääasiassa mun diagnoosista, rajatila. Ja se antoi mulle paljon vastauksia. Ymmärrän nyt paremmin itseäni ja kaikkea ympärillä. Se ei siis sittenkään ollut mun syy. Muttakun en voi oikein muitakaan syyttää. Tietysti isän juominen, isän kavereiden seura on osasyy joka aiheutti mulle rajatilan....

Muistan nyt paremmin kuin koskaan sen pikkutytön pelon, inhon, arvottomuudentunteen. Kaiken. Enemmän muistikuvia vilisee silmissäni, niin kipeitä, mutta sellaisia jotka on pakko kohdata, jotta selviäsin elämässä eteenpäin.

Kauheeta, miten sittenkin pystyn tähän avautumiseen. Sattuu, jonnekin syvälle sisimpään. Mutta mä selviän, menen pienin askelin eteenpäin.

Nyt haluaisin kuitenkin kertoa enemmän siitä mitä kaverini yläasteella teki mulle. Nyt uskon olevani tarpeeksi vahva kohtaamaan senkin. Tiedän ettei lapsuuteni kokemukset olleet mun syytä, mutta mitä yläasteella tapahtui, minkä annoin tapahtua, se on mun oma vika!? Tässä siis karua todellisuutta ajassa 10 vuotta taaksepäin.

Olin koko ala-asteajan yksin. Kaikki koulutoverit saivat sanoa mulle mitä vaan, mä otin iskut vastaan, ilmettäni muuttamatta. Se oli virhe. Mä muutuin pelokkaaksi, tai pelokkaammaksi päivä päivältä. Olin oppinut ekalla luokalla jotain itsestäni, sen että uskallan ja pystyn. Ala-astekiusaus vei kuitenkin tunteen jonnekin todella syvälle. Mä olen erilainen, mä olen huono, kaikki on mun syytä. Miksen kelvannut kenellekään? Yläasteella, ihmettelin miksi juuri koulun "ihannoitavin" ihminen halusi olla seurassani.. Ihannoitavin siksi ettei kukaan uskaltanut vastusta tätä, kaikki katsoivat häntä ylöspäin. "Kaverini oli isokokoinen, nainen-tai tyttö vielä silloin. Liikuin tämän tummiin pukeutuvan neidin seurassa siksi että silloin muut eivät uskaltaneet kiusata mua. Olin vahvemman seurassa "turvassa" kaikilta muilta. Mutta mitä kaveruutemme saikaan aikaan. Mulle niin syvät haavat että niitä paikkaillaan vielä kauan. Kaverini halusi minusta kaikkea. Lintsattiin tunneilta, jotta voimme viettää aikaa vessassa tai jossain muualla, hyväillä toisiamme. Kieli mun suussa, sormi mun sisällä... Huulet mun paljailla rinnoilla, fritsut kaulassa. Kuulostaa ehkä mitättömältä, mutta satutti mua tosi paljon. Enkä mä voinut vastustella, koska "kaverini" sanoi että tekee elämästäni vielä pahempaa helvettiä jos vastustelen tai jos kerron jollekin. En kertonut..

Näin jatkui vuosi, pitkä kiduttava vuosi. Kasi-luokalla en jaksanut enää, olin sisältä rikki, enkä tiennyt kuka oikein olen, toisen käsinukkeko vain. Sanoin etten halua enää. Ei kai olisi pitänyt. "Erosimme". Kaverini sai uusia kavereita, alkoi haukkua mua. Huusi koko koulun kuullen että tossa kävelee yksi huora, joka antaa kaikille ja haluaa myös naisilta. Olin kauhuissani, kun näin ivaavia katseita joka puolella, kuulin kuiskuttelua selkäni takaa. Yritin sitten saada puhet loppumaan ja jatkoin, hain entisen kaverini hyväksyntää takaisin, tein taas kaikkea mitä hän halusi. En puhunut kenellekään mitään. Joka toinen päivä kaverini sai satuttaa minua ruumiillisesti, joka toinen päivä huuteli taas koulun käytävillä että tossa se limapi..u taas kävelee ja odottaa seuravaa täyttymystä. Miten kestin tämän? En tiedä itsekään. Enkä varmasti kestäisi enää.

Onneksi yläaste loppui, ja niin meinasi loppua elämänikin. Siirryin kuitenkin lukioon, erittäin huonon kesän jälkeen. Olin 8 luokalla yritttänyt itsaria, mutta koska en ollut onnistunut, elämäni tuska jatkui. Lukiossa olin kuukauden, jonka jälkeen olin niin täynnä tuskaa että päätin etten elä enää päivääkään. Sairaalaanhan minä jouduin. Vaikeasti masentuneena. Jo silloin olisi pitänyt tunnistaa että mulla oli rajatila. Tästä ensimmäisestä sairaalajaksosta on yli 8 vuotta. Ja nyt vasta rupean ymmärtämään syy-seuraussuhteita. Nyt vasta pystyn avautumaan, kertomaan asioita niinkuin ne ovat.

Tämä ei varmasti ollut kovin kaunista luettavaa, mutta ajattelin kirjoittaa tämän itseni lisäksi siksi, että vaikeasta koulukiusaamisesta voi selvitä, vaikka siihen paranemisprosessiin voi mennä aikaa.

Mä uskon tällä hetkellä enemmän elämään ja tulevaisuuteen kuin koskaan aiemmin. Tän terapiasuhteen avulla tän ihanan asuinpaikan ja tukiverkon avulla jaksan elä päivän kerrallaan. Välillä päivä on täynnä käsitäämätöntä tuskaa, mutta yhä enemmän päiväni täyttyvät toivolla ja halulla olla ja elää.

Kiitos kun jaksoit lukea..
Ja ei ollut kaunista luettavaa,mutta totuus harvemmin on...noi on just niitä asioita mistä ei puhuta..
Mutta kuten sanottu, se että antaa jonkun tapahtua, ei oo silti sun syytä! sen mä oon itekin oppinut.. koska silloin on usein taustalla se, että joutuu valitsemaan pienemmän pahan.. eli säkin jouduit valitsemaan sen, että kestätkö sä sen yhden ihmisen ahdistelun ja väärin käyttäytymisen, vai niiden 10 muun ihmisen kiusaamisen? ei sitä pienenä heikkona ihmisenä nää, että olisi muitakin vaihtoehtoja..
ihan niinkuin mäkin jouduin valitsemaan perhehelvetin tyttöni isän luona, tai sitten isäpuoleni leluna olemisen kotona.. äiti ei koskaan tukenut, ei kai halunnut nähdä asiaa..
laivajutustakin hän vain totesi; mitäs itse käyttäydyit sillä tavalla.
että näin.
monesta asiasta on helppo syyttää itteensä, mutta mitä mä nyt tota sunkin tekstiä luin, niin et sä voi syyttää itseäsi, sä et voinut vaikuttaa siihen että synnyit, sun isäsi ja isäsi ystävät oli sairaita. sun kaverisi oli sairas.. ainoa mitä susta voi sanoa, oli se että sä oot ollu heikko silloin, et päässyt pois. mutta toisaalta taas todella vahva, koska oot vielä siinä ja oot sen kaiken kestänyt!! tavalla tai toisella.
mäkin olen kantanut syyllisyyttä kaikesta, vanhempien erosta lähtien. nyt mä opettelen itseni arvostamista, nyt on tosin aika avata ne kipeät muistot. se ei oo helppoo, mutta ehkä se on sen arvosta.
ehkä me kerrankin saatais se elämän arvoinen elämä?
mä painin päivittäin näiden asioiden kanssa myös, tänäänkin on huonompi pv, en saanut itseäni ylös sängystä, kaikki tekee pahaa.. muistot valtaa mielen, ne vanhat ja uudet.. mutta mä en haluu antaa periks..
en anna sille pahuudelle valtaa. kyl täst selvitään..
me ollaan vahvempii kuin ne kaikki...eiks jeh?
mä en tiiä mitä mä sulle sanoisin, en voi sanoo että ymmärtäisin sua, koska en usko et kukaan voi tajuta miltä susta tuntuu.. mutta ymmärrän jotain.. ja toivon sulle oikeesti sydämeni pohjasta voimia, samoin kaikille muille..! yritetään uskoa parempaan tulevaan..

Totta, me kyllä ansaittais vähän sitä auringonpaistetta tänne elämän risukasaan. Kaikille ei kai sitten onni jakaudu tasaisesti. Tai sitten meitä se ei ole vaan vielä potkaissut. Ehkä mä nyt annan elämälle anteeksi jos voitan lotossa ne 6,4 miljoonaa tai mitä se potti olikaan 😀 Rahalla ei kuulemma voi ostaa onnea, mutta sillä voi ostaa helpomman elämän. Koko pienen ikäni olen ollut köyhä ja olis sitten ainakin yksi huoli vähemmän 🙂 Ja pah, sit joku kuitenkin ryöstäis mut tai hyväkskäyttäis mua ja mun rahoja enkä mä ihmissuhdesokeana edes huomaisi sitä 😀 Joo, itseironia piristää päivää kummasti. Hyvää päivänjatkoa kaikille jotka tän lukee 🙂

*huoh* Että tällanen päivä taas tänään.. Olo on niin voimaton ja saamaton ettei mitään rajaa. En jaksa tehdä mitään. Koulustakin lintsaan tänään koska ei kiinnosta yhtään mennä sinne teeskentelemään että mun elämä on kymppiplussan edestä aivan loistavasti. Istun siis kotona ja katselen yhtä kaulahuivia minkä aion virkata kaverille joululahjaksi, miettien että milloinkohan jaksan taas tarttua siihen, alkaa olla jo kiire, nelisen päivää aikaa. Ja poikaystävän veljelle menin lupaamaan lapaset, vaikka hittojakaan mä sellaisia osaan edes tehdä, enkä ole vielä edes aloittanut. Mun mieli on jotenkin ihan lukossa, ajatukset ei kulje eteenpäin, en vaan saa kehoani liikkumaan niin kuin haluaisin. Tää on kuin pahemman laatuinen unihalvaus. Toivottavasti kaikilla muilla menee paremmin.

njooh...ei tässä sen paremmin pyyhi, oikeudenkäynnissä oltiin ja näyttöä ei ollut tarpeeks joten se jätkä pääsi kuin koira veräjästä...hyvä homma!
tässä onkin sitten oltu sen jälkeen kuin unessa, ei saa mitään aikaseks eikä jaksa mtn.
koulu menee alamäkeen, aamuisin ei jaksa nousta...
tää on kauheeta kun tuntuu että itse oikeen hakeutumalla hakeutuu tilanteisiin ja tekee asioita mistä tulee vielä pahempi mieli,hakee syitä syyttää itseään enemmän.
vaikka mä tiiän tasan tarkkaan sen, että se jätkä oli syypää, sen näki sen olemuksesta oikeudessa,sen sönkötyksestä ja kaikesta...mutta itse olin tyhmä enkä mennyt heti lääkäriin!
tää alkaa todella tympii tää koko ajan "selviytyminen", kyl mä tiiän että oon vahva,mä tiiän että mä pärjään.. mutta en vaan jaksa koko ajan taistella jotain vastaan... tai selvitä jostain uudesta koettelemuksesta.
joka kerta kun pääsee ylös,tulee joku tai jotain mikä vetää takas pohjalle.
tahtois vaan olla ☹️ olla onnellinen!
mutta joo,vakio lause,ehkä se siitä sitten joskus!
toivotaan kuitenkin hyvää joulun odotusta kaikille, ja että asiat menis parempaan päin kaikilla!

minuakin on käytetty seksuaalisesti hyväksi lapsena. se alkoi kun olin 2vuotias ja loppui kun täytin 12vuotta.
siitä lähtien olen kamppaillut masennuksen,panikkihäiriön,mielenvaihteluista,unettomuudesta ja ahdistuksesta. lääkkeitäkin olen käyttänyt piristävistä unilääkkeisiin ja ei ne tuskaa ja kipua ja arvottomuuden ja itseinhon tunnetta vie pois.
joskus ei halua herätä aamulla ollenkaan kun muistaa joka päivä veljeni kummisedän riettaan ilmeen, hajun,maun ja kosketuksen. haluaisi vaan nukkua ikiunta ja kuolla pois.
joskus olen niin raivoissani sille hirviölle että kehtasikin viedä viattomuuteni ja kostaa sille.
peiliin en voi katsoa koska olen ylipainoine rumilus ja näkee sen mitä se hirviö mulle teki.
Joskus olen kateellinen jopa murhatuille koska heidän piinansa ja helvettinsä on ohi ja itse herään joka päivä ihanasta unesta helvettiin.

Mä tiedän miltä tuntuu....mun eno käytti seksuaalisesti hyväksi monen vuoden ajan. Se loppu kun olin 14, jos nyt oikein muistan.
Alitajusesti oon kai työntänyt sitä pois ja teen sitä vieläkin. Vaikka se on ohi niin se on silti se vaikein asia. Ja asia joka vaikuttaa melkeinpä joka päiväisessä elämässä. Mä en oo koskaan pystyny kunnolla seurustelemaan, enkä tiiä pystynkö. Toivoisin että se ois joskus mahdollista.

Mun on pakko sanoa, että mun kesät on aina ollu yhtä helvettiä. Mökki ja eno, hirvee yhdistelmä...jos ei sitä niin sit kuulusteluja, itsensä kasassa pitämistä ja haastemies. Siis tän hyväksikäytön käsittelemiseen kului kaks-kolmekin kesää. Kun poliisi jätti aina välillä tutkinnan sikseen, mua ei uskottu. Sit oli masennusta, itsetuhoisuutta..mistä oon aina luullu päässeeni eroon mutteihän se niin ole ☹️ Ja tiiän vaikka asiat on erilailla, niin tästä kesästä on tulossa vaikee. Viikko töitä jäljellä ja sitten alkaa loma. Jota ootan, koska mun pääkoppa ei enää kestä 😞